O
Onneton
Vieras
Vauva jo 7kk ja pahimmat huudot olleet takana päin jo kuukausia sitten ja kiinteitä syö tosi hyvin, joten mieskin kyllä pärjäisi vauvan kanssa vaikka koko päivän, jos vaan haluaisi. Mutta ei halua.
Minulla ei ole OLLENKAAN omaa aikaa. Jos esim. istun tietokoneella mies valittaa ja syyllistää, että "ei se omasta lapsestaan välitä kun vaan netissä istuu". Jos en tee ruokaa, siivoa tai pyykkää, niin mies ei kyllä vapaaehtoisesti hoida lasta. Öisin ja aamulla aikaisin ei varmaan herää vauvan kanssa, että minä saisin nukkua pitempään.
Joskus vauvan päiväunien aikaan pääsen yksin esim. kaupungille. Ja jos vauva herää, mies kyllä hoitaa kun on pakko -kun minä en ole paikalla. Pitäisi siis vissiin aina lähteä jonnekin pakoon, jos haluaa olla rauhassa. Mutta ei aina huvita. Haluaisi rentoutua ihan omassa kotonaankin.
Mies vissiin kuvittelee, että nyt kun olen äiti minulla ei saa olla omia menoja. Hänellä puolestaan saa olla. Ja onkin. Ja annan käydä. Empä voi estääkään.
Äskenkin meinasi melkein itku tulla, kun mies taas syyllisti huonoksi äidiksi, kun hetkeksi olisin halunnut hengähtää ja antaa lapsen hänen hoitoonsa.
Lapsen kanssa on ihana olla kotona ja nautin joka hetkestä. Lapsi on ns. helppo tapaus, ei turhia itkuja tms. Mutta kyllä sitä silti kaipaa vähän omaakin aikaa tai aikuista seuraa. Mies ei tunnu sitä tajuavan. Miten saisin tajuamaan?
Minulla ei ole OLLENKAAN omaa aikaa. Jos esim. istun tietokoneella mies valittaa ja syyllistää, että "ei se omasta lapsestaan välitä kun vaan netissä istuu". Jos en tee ruokaa, siivoa tai pyykkää, niin mies ei kyllä vapaaehtoisesti hoida lasta. Öisin ja aamulla aikaisin ei varmaan herää vauvan kanssa, että minä saisin nukkua pitempään.
Joskus vauvan päiväunien aikaan pääsen yksin esim. kaupungille. Ja jos vauva herää, mies kyllä hoitaa kun on pakko -kun minä en ole paikalla. Pitäisi siis vissiin aina lähteä jonnekin pakoon, jos haluaa olla rauhassa. Mutta ei aina huvita. Haluaisi rentoutua ihan omassa kotonaankin.
Mies vissiin kuvittelee, että nyt kun olen äiti minulla ei saa olla omia menoja. Hänellä puolestaan saa olla. Ja onkin. Ja annan käydä. Empä voi estääkään.
Äskenkin meinasi melkein itku tulla, kun mies taas syyllisti huonoksi äidiksi, kun hetkeksi olisin halunnut hengähtää ja antaa lapsen hänen hoitoonsa.
Lapsen kanssa on ihana olla kotona ja nautin joka hetkestä. Lapsi on ns. helppo tapaus, ei turhia itkuja tms. Mutta kyllä sitä silti kaipaa vähän omaakin aikaa tai aikuista seuraa. Mies ei tunnu sitä tajuavan. Miten saisin tajuamaan?