P
"pelokas"
Vieras
Edellinen kirjoittaja jatkaa vielä: anteeksi kaikki tuhannet kirjoitusvirheeni, kirjoitan alle viikon vanhalla tabletilla eikä tämä näppäily oikein tahdo vielä sujua kovinkaan jouhevasti... 
Ä
"Äx2"
Vieras
[QUOTE="Siilinlapsi";24976437]Minäkin kävin juuri vastikään näyttämässä luomea, joka ärtyi ja turposi, vissiin vaan omaa syytäni kun olin sitä räpeltänyt. Jos ei koe tarvetta näyttää juuri lääkärille niin esim. Iholiitolla on Stenbäckinkadulla(?) Ihopiste, jossa on asiantuntevia hoitajia, siellä voi käydä näyttämässä luomea ilman eri maksua! Luomien kanssa oon kyllä ite huomannut, että jos vaan pelolta pystyy niin odottaa muutaman päivän, jotta näkee rauhoittuuko luomi omia aikojaan, mullakin on luomet just oireilleet kun on hiplannut niitä, tai on tullut finni tms samaan kohtaan!
Itse oon kanssa yrittänyt muistuttaa itseäni että kuinka monta kertaa oon ollut ihan paniikissa jonkun luomen takia, ja kuinka monesti ne on olleet ihan vaarattomia (aina). Joskus se auttaa, usein ei ainakaan ensipaniikkiin.. Joskus oon saanut helpotusta siitä, että pahimman pelon keskellä olen yrittänyt tiedostaa sen todellisen pelon siellä taustalla eli mun valtavan kuolemanpelon. Jotenkin se varsinaisen pelon kohtaaminen ja sen laukaisseiden syiden miettiminen itsekseen auttaa etääntymään siitä oireen pelosta ja kohtaamaan ne todelliset haavat. Ei se tietty sitä pahaa oloa poista, mutta voi katkaista sen paniikin kierteen. Tietty silloin kun pelkää oman lapsen puolesta, juuri mikään järkeily ei vaan kerta kaikkiaan auta..[/QUOTE]
Suosittelen hakeutumaan terapiaan heti! Lapset tästä kärsivät myös. Äidin sairaus ahdistaa myös lasta. Epänormaali reagointi sairauksiin ei ole hyväksi heille.
Itse oon kanssa yrittänyt muistuttaa itseäni että kuinka monta kertaa oon ollut ihan paniikissa jonkun luomen takia, ja kuinka monesti ne on olleet ihan vaarattomia (aina). Joskus se auttaa, usein ei ainakaan ensipaniikkiin.. Joskus oon saanut helpotusta siitä, että pahimman pelon keskellä olen yrittänyt tiedostaa sen todellisen pelon siellä taustalla eli mun valtavan kuolemanpelon. Jotenkin se varsinaisen pelon kohtaaminen ja sen laukaisseiden syiden miettiminen itsekseen auttaa etääntymään siitä oireen pelosta ja kohtaamaan ne todelliset haavat. Ei se tietty sitä pahaa oloa poista, mutta voi katkaista sen paniikin kierteen. Tietty silloin kun pelkää oman lapsen puolesta, juuri mikään järkeily ei vaan kerta kaikkiaan auta..[/QUOTE]
Suosittelen hakeutumaan terapiaan heti! Lapset tästä kärsivät myös. Äidin sairaus ahdistaa myös lasta. Epänormaali reagointi sairauksiin ei ole hyväksi heille.
Ä
"Äx2"
Vieras
[QUOTE="Äx2";28702434]Suosittelen hakeutumaan terapiaan heti! Lapset tästä kärsivät myös. Äidin sairaus ahdistaa myös lasta. Epänormaali reagointi sairauksiin ei ole hyväksi heille.[/QUOTE]
Öö...tuli lainattua väärä teksti. Siis vastaus sille äidille, joka vie lapsia tutkimuksiin ja panikoi lapsen veriarvoista.
Öö...tuli lainattua väärä teksti. Siis vastaus sille äidille, joka vie lapsia tutkimuksiin ja panikoi lapsen veriarvoista.
A
"ahdistunut"
Vieras
Käykö täällä enää kukaan? Löysin tämän ketjun tänään ja kivi putosi sydämeltä kun huomasin etten ole ainut tällaisten oireiden kanssa. Varsinainen helvetti alkoi melkein 2kk sitten kun usea kuukausi synnytyksen jälkeen tuli alavatsakipua jonka jälkeen sain päähäni että minulla on laskeumia, olen ravannut lääkärillä noin sata kertaa sen jälkeen ja aina todettu ettei mikään ole vialla, ja selvinä hetkinä tiedän sen itsekin. Sen jälkeen on ollut lisäksi järjetön kammo ja varmuus siitä että sairastan mm. MS-tautia, keuhkoahtaumaa,veritulppaa tms, paksusuolensyöpää,munasarjatulehdusta,parkinsonin tautia, aivohalvausta ja ties mitä. Oireet on ihan fyysisiä ja lisääntyviä. Olen ollut useaan otteeseen varma, että kuolen. Yhtenä yönä heräsin jalan pistelyyn joka sekunneissa meni myös toiselle puolen kasvoja, suuta ja kättä. Olin varma että kuolen tai halvaannun ja soitin jo läheiselleni hysteerisenä. Kuitenkin"kohtaus" meni ohi,ja mitään ei ollut...Tämän jälkeen ollut vastaavanlaista useaan otteeseen. Ja tänään huomasin peilistä että naamani on turvonnut (sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa),ja olin varma että nyt tämäkin on vakavaa. Olen tulla kunnolla hulluksi ja ahdistus vain lisääntyy. En kohta enää kestä.
V
vierasy
Vieras
Kuulostaapa niin tutulta. Eli minäkin olen pelännyt lähes aina jotakin sairautta ja tehnyt itselleni diagnooseja. Raskasta, niin raskasta. Pahimmillaan nuo pelot haitanneet todellakin normaalia elämää.
J
"JUU"
Vieras
On se. Myös läheisille, etenkin jos potilas itse ei suostu hyäksymään diagnoosiaan (eikä mitään muutakaan diagnoosia, koska ne eivät kerro hänen olevan sairas ja hoidon tarpeessa). Suurin osa tähän kirjoittaneista kuitenkin tuntuu pohjimmiltaan ymmärtävän mistä on kysymys, vaikak ei toki sitten kun paniikki iskee päälle. Mutta tosiaan, muistakaa myös ottaa läheiset huomioon silloin kun vain pystytte.
T
tällaista minulla
Vieras
Itselläni oli myös kaikennäköisiä pelkoja eri sairauksista, koska minulla oli ihan oikeastikin todella pahoja oireita.Siis todella pahoja, pääasiassa jouduin vain makaamaan hirveissä olotiloissa, kivuissa, joka ikinen päivä. Minut kuitenkin leimattiin luulotautiseksi, vaikka ainut tutkimus, joka minulle suostuttiin tekemään oli laaja verikoe. Minut kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan varmaan ainakin kymmenen kertaa kun lyyhistyin jonnekin ulos vaikka kauppamatkalla. IKINÄ eivät sairaalassa tutkineet muuten kuin tavallisella verikokeella ja koska siinä ei ollut mitään vikaa ja levättyäni pysyin taas pystyssä niin kotiin vaan. Kärsin vuosia psyk.polin asiakkaana ilman, että kukaan otti minut todesta. Viimein menetin hermoni ja otin lusikan kauniiseen käteen ja VAADIN tarkempia tutkimuksia. Tähän mennessä on löytynyt endometrioosi, migreeni, aivolisäkkeen kasvain ja krooninen infektio. Kerran myös onnistuin vahingossa myrkyttämään itseni liimalla, enkä tajunnut tätä, enkä siis tiennyt, mistä oireeni johtuivat ja minut vietiin taas sairaalaan todella huonossa kunnossa, niin siellä vaan kysyttiin, että haluanko nähdä psykiatrin. Olen oikeasti menettänyt kaiken luottamukseni lääkäreihin tuon luulotautiseksi leimaamisen jälkeen. Olen nyt melkein vuoden ajan syönyt antibiootteja ja oloni on kohentunut TODELLA paljon sen myötä ja koheni heti antibioottien aloittamisen jälkeen, mutta jos lopetan niiden syömisen kaikki oireet palaavat viimeistään kahden kuukauden sisällä. Silti vittuilu ja leimaaminen jatkuu jos ikinä joudun esim. viikonloppuna menemään tuonne sairaalan päivystykseen, jonne minut niin monesti ambulanssilla kuljetettiin. Vältänkin sinne menemistä viimeiseen asti. Nytkin pitäisi käydä lääkärissä kun hengitys rohisee hyvin voimakkaasti, mutta hemmetti kun tuskin taaskaan mitään asialle tehdään, vaikka kaksi keuhkokuumetta (todennäköisesti kolme, kun viimekerralla ei suostuttu edes ottamaan keuhkokuvaa) olen tänä vuonna sairastanut.
Olinhan minä sairastamisen aikana peloissani. Todella peloissani. Yritin epätoivoisesti löytää sen sairauden nimen, joka minua vaivasi. Välillä sain ihan tyhmiä ideoita, mikä se voisi olla, kuten ihmisen hullunlehmäntauti, pahalaatuinen aivokasvain tai MS. Noh aivokasvain löytyi, mutta se on onneksi hyvälaatuinen, eikä vaadi leikkausta. Mutta voitteko kuvitella sen vitutuksen määrän kun kärsit ihan helvetisti ja kukaan ei usko?
Teille jotka olette oikeasti luulosairaita, niin tsemppiä. Voin kertoa, että jos teillä oikeasti olisi joku syöpä tms. niin se todellakin tuntuisi muutenkin kuin parin päivän pistely kohdassa x. Odottakaa muutama päivä oireidenne kanssa tai kysykää asiastanne terveysneuvonnasta. Yhdessä artikkelissa oli mielestäni hyvä ehdotus, että luulosairaat kävisivät kerran kuukaudessa omalääkärillä kertomassa senhetkiset oireensa. Myös terapia usein auttaa, kunhan oikeasti luottaa terapeuttiinsa. Ja sellaisen lääkärin luona on sitten ihan turha käydä, johon ei luota. Luottamus on avainasemassa pelkojen lievittämiseen.
Toivottavasti kukaan ei nyt panikoi lisää kirjoitukseni myötä. Oli vaan pakko itsekin avautua. Katkera? Joo olen.
Olinhan minä sairastamisen aikana peloissani. Todella peloissani. Yritin epätoivoisesti löytää sen sairauden nimen, joka minua vaivasi. Välillä sain ihan tyhmiä ideoita, mikä se voisi olla, kuten ihmisen hullunlehmäntauti, pahalaatuinen aivokasvain tai MS. Noh aivokasvain löytyi, mutta se on onneksi hyvälaatuinen, eikä vaadi leikkausta. Mutta voitteko kuvitella sen vitutuksen määrän kun kärsit ihan helvetisti ja kukaan ei usko?
Teille jotka olette oikeasti luulosairaita, niin tsemppiä. Voin kertoa, että jos teillä oikeasti olisi joku syöpä tms. niin se todellakin tuntuisi muutenkin kuin parin päivän pistely kohdassa x. Odottakaa muutama päivä oireidenne kanssa tai kysykää asiastanne terveysneuvonnasta. Yhdessä artikkelissa oli mielestäni hyvä ehdotus, että luulosairaat kävisivät kerran kuukaudessa omalääkärillä kertomassa senhetkiset oireensa. Myös terapia usein auttaa, kunhan oikeasti luottaa terapeuttiinsa. Ja sellaisen lääkärin luona on sitten ihan turha käydä, johon ei luota. Luottamus on avainasemassa pelkojen lievittämiseen.
Toivottavasti kukaan ei nyt panikoi lisää kirjoitukseni myötä. Oli vaan pakko itsekin avautua. Katkera? Joo olen.
J
jajja
Vieras
Varmasti sinäkin olet luulotautinen ja suuri osa diagnosoimattomista taudeistasi on luulotauteja. Esimerkiksi keuhkotulehdus ei hoitamatta parane! Lisäksi aivolisäkkeen kasvain ei ole aivokasvain, jos niin luulet. Aivolisäkkeen kasvaimet ovat lähes aina hyvälaatuisia kystia, jotka eivät aiheuta oireita, jos aiheuttaa niin toki ne leikataan pois.
Itsellänikin tämä luulotauti valitettavasti on. Menee valtavasti aikaa ja energiaa turhaan oireiden etsimiseen ja voivotteluun. Tämän syksyn saldo on 5 eri syöpää
. Niin kuin monet muutkin, tunnistan kyllä olevani luulosairas, mutta kun oireet ainaki itsellä ovat fyysisiä, niin on niitä mahdoton sivuuttaa. entä jos tällä kertaa onkin oikeasti jokin pielessä?
Itselläni vakava oireilu alkoi hengenlähtö lähellä -tilanteen jälkeen. Miten tästä taudista voi parantua??
Itsellänikin tämä luulotauti valitettavasti on. Menee valtavasti aikaa ja energiaa turhaan oireiden etsimiseen ja voivotteluun. Tämän syksyn saldo on 5 eri syöpää
. Niin kuin monet muutkin, tunnistan kyllä olevani luulosairas, mutta kun oireet ainaki itsellä ovat fyysisiä, niin on niitä mahdoton sivuuttaa. entä jos tällä kertaa onkin oikeasti jokin pielessä? Itselläni vakava oireilu alkoi hengenlähtö lähellä -tilanteen jälkeen. Miten tästä taudista voi parantua??
A
"ahdistunut"
Vieras
Mulla on ainakin se, että sairaudesta/pakkomielteestä ei pääse eroon, koska koskaan ei voi olla varma, että "jos sittenkin olisi jotain, sairastuuhan muutkin, miksen siis minäkin?" Loputon kierre...joten ei sitä niin vaan päästetä asiasta irti, tiedosti sen tai ei..!
J
jajaj
Vieras
Kyllä, mutta eihän tätä tautia sairastava ihminen hallitse tätä sairautta, eihän? Sama kuin olettaisi alkoholistin olevan omasta tahdostaan ilman alkoholia.
Apua he tarvitsevat ja vertaistukea. Ja todella tiedostavat sen itsekkin, joten pidetään ketjua yllä. Raskasta varmasti on, ei voi muuta sanoa
Kyllä, mutta eihän tätä tautia sairastava ihminen hallitse tätä sairautta, eihän? Sama kuin olettaisi alkoholistin olevan omasta tahdostaan ilman alkoholia.
Apua he tarvitsevat ja vertaistukea. Ja todella tiedostavat sen itsekkin, joten pidetään ketjua yllä. Raskasta varmasti on, ei voi muuta sanoa
Jos tiedostat että sinulla on sairaus, mitä silloin tehdään? Hakeudutaan hoitoon eikä vaan jatketa kuin ennenkin.
Hypokondrikko tarvitsee mielenterveydellistä apua.
T
tällaista minulla
Vieras
"jajaj
Varmasti sinäkin olet luulotautinen ja suuri osa diagnosoimattomista taudeistasi on luulotauteja. Esimerkiksi keuhkotulehdus ei hoitamatta parane! Lisäksi aivolisäkkeen kasvain ei ole aivokasvain, jos niin luulet. Aivolisäkkeen kasvaimet ovat lähes aina hyvälaatuisia kystia, jotka eivät aiheuta oireita, jos aiheuttaa niin toki ne leikataan pois.
Itsellänikin tämä luulotauti valitettavasti on. Menee valtavasti aikaa ja energiaa turhaan oireiden etsimiseen ja voivotteluun. Tämän syksyn saldo on 5 eri syöpää . Niin kuin monet muutkin, tunnistan kyllä olevani luulosairas, mutta kun oireet ainaki itsellä ovat fyysisiä, niin on niitä mahdoton sivuuttaa. entä jos tällä kertaa onkin oikeasti jokin pielessä?
Itselläni vakava oireilu alkoi hengenlähtö lähellä -tilanteen jälkeen. Miten tästä taudista voi parantua??"
Muahahahahahaaaaa!!!!! Voi kuinka huvittava osaatkaan olla! Ai että oikein VARMASTI olen luulotautinen . Jahas, noh elä sinä siinä luulossa jos haluat. Aivolisäke sijaitsee aivoissa ja sen kasvaimet luetaan aivokasvaimiin, ihan vaan tiedoksesi. Ja kyllä, siitä aiheutuu minulle ainakin yksi oire, johon syön lääkettä. Eipä ole auttanut kumminkaan. Noh eipä se oire mua hirveästi haittaa. Ja ei, sitä kasvainta ei tarvitse siltikään leikata pois. Sitä seurataan puolen vuoden välein. Olen jo käynyt kahdessa magneettikuvassa ja verikokeissa monesti.
Kuka ihme väitti ettei keuhkokuumeitani olisi hoidettu? Kyllä ne ihan röntgenillä todettiin. Antibiootteja söin jo, joten päätelmä oli, että johtuivat viruksista. Juuri tänään kävin jälleen keuhkokuvassa, mutta tuloksia en vielä saanut, kun en kuullut lääkärin soittoa. Maanantaina sitten.
Endometrioosi todettiin ihan laparoskopiassa. Keksinkö minä senkin omasta päästäni? Kenties kirurgit valehtelivat minulle löydöstään?
Migreeni todettiin neurologin toimesta. Onko hänkin väärässä ja oikeasti vain kuvittelin päänsäryt, jotka kyllä loppuivat kun aloin syömään antibiootteja?
Kuka sanoi, että etsin vielä diagnosoimattomia tauteja? Kyllä mä toivon, että mun lista loppuu tohon, mitä kirjoitin, mutta lääkäri sanoi kyllä tänään, että keuhkoja pitäisi vielä tutkia tarkemmin erikoislääkärin toimesta. Kuolen jos ne halutaan tähystää :S. En keksi kamalampaa toimenpidettä. En silti katso pahasti lisätutkimuksia, kun on ikävää sairastaa monta keuhkokuumetta pienin väiajoin.
Varmasti sinäkin olet luulotautinen ja suuri osa diagnosoimattomista taudeistasi on luulotauteja. Esimerkiksi keuhkotulehdus ei hoitamatta parane! Lisäksi aivolisäkkeen kasvain ei ole aivokasvain, jos niin luulet. Aivolisäkkeen kasvaimet ovat lähes aina hyvälaatuisia kystia, jotka eivät aiheuta oireita, jos aiheuttaa niin toki ne leikataan pois.
Itsellänikin tämä luulotauti valitettavasti on. Menee valtavasti aikaa ja energiaa turhaan oireiden etsimiseen ja voivotteluun. Tämän syksyn saldo on 5 eri syöpää . Niin kuin monet muutkin, tunnistan kyllä olevani luulosairas, mutta kun oireet ainaki itsellä ovat fyysisiä, niin on niitä mahdoton sivuuttaa. entä jos tällä kertaa onkin oikeasti jokin pielessä?
Itselläni vakava oireilu alkoi hengenlähtö lähellä -tilanteen jälkeen. Miten tästä taudista voi parantua??"
Muahahahahahaaaaa!!!!! Voi kuinka huvittava osaatkaan olla
! Ai että oikein VARMASTI olen luulotautinen . Jahas, noh elä sinä siinä luulossa jos haluat. Aivolisäke sijaitsee aivoissa ja sen kasvaimet luetaan aivokasvaimiin, ihan vaan tiedoksesi. Ja kyllä, siitä aiheutuu minulle ainakin yksi oire, johon syön lääkettä. Eipä ole auttanut kumminkaan. Noh eipä se oire mua hirveästi haittaa. Ja ei, sitä kasvainta ei tarvitse siltikään leikata pois. Sitä seurataan puolen vuoden välein. Olen jo käynyt kahdessa magneettikuvassa ja verikokeissa monesti.Kuka ihme väitti ettei keuhkokuumeitani olisi hoidettu? Kyllä ne ihan röntgenillä todettiin. Antibiootteja söin jo, joten päätelmä oli, että johtuivat viruksista. Juuri tänään kävin jälleen keuhkokuvassa, mutta tuloksia en vielä saanut, kun en kuullut lääkärin soittoa. Maanantaina sitten.
Endometrioosi todettiin ihan laparoskopiassa. Keksinkö minä senkin omasta päästäni? Kenties kirurgit valehtelivat minulle löydöstään?
Migreeni todettiin neurologin toimesta. Onko hänkin väärässä ja oikeasti vain kuvittelin päänsäryt, jotka kyllä loppuivat kun aloin syömään antibiootteja?
Kuka sanoi, että etsin vielä diagnosoimattomia tauteja? Kyllä mä toivon, että mun lista loppuu tohon, mitä kirjoitin, mutta lääkäri sanoi kyllä tänään, että keuhkoja pitäisi vielä tutkia tarkemmin erikoislääkärin toimesta. Kuolen jos ne halutaan tähystää :S. En keksi kamalampaa toimenpidettä. En silti katso pahasti lisätutkimuksia, kun on ikävää sairastaa monta keuhkokuumetta pienin väiajoin.
S
"sanna"
Vieras
Halusin kertoa oman kokemukseni, jos siitä olisi apua edes jollekkin niin se on enemmän kuin hyvä. Minulla on ahdistuneisuushäiriö jonka mukana pelkotilat...varsinkin sairauksien. Voi pojat kuinka monta tautia olen itsessäni diagnosoinut ja varsinkin se on helppoa netin kautta. Ei tarvitse kun kirjoittaa oire niin esiin tulee monta vakavaa sairautta ja omakohtaisia tarinoita. Mutta itse en niitä enään lue. Olen meinaan hakenut apua ja sitä myös saanut. Kukaan ei leimannut minua hulluksi. Syön edelleen cipralexia 5mg annoksessa, mutta tarkoitus olisi hitaasti mutta varmasti se pikkuhiljaa lopettaa, koska en halua itselläni sen olevan ainoa keino päästä peloista. Olen vihdoinkin aloittanut psykoterapian ja tuntuu että voin päästä ja pääsenkin pelkojeni yläpuolelle. Minulla kaikki juontaa juurensa lapsuudesta ja nuoruudesta. En vain tajunut sitä ennen. Olen muistanut asoita nuoruudestakin jotka olin sulkenut pois mielestä. Aluksi se teki kipeää mutta nyt oloni on alkanut kohentua. Ei elämäni voi olla yhtä pelkoa kun oikeastaan minulla on nyt kaikki hyvin ja sehän on pääasia. Olen lopettanut jossittelun. Mitä vaan voi tapahtua mutta sitten voi olla ettei tapahdu. Ei sitä vaan voi miettiä. Hakekaa apua! Tiedän kuinka raastava tunne pelko on, mutta siitä on mahdollisuus päästä yli. Toivon kaikille hyvää joulua ja koitetaan nauttia elämästä
J
järkilähtee
Vieras
Helpottavaa lukea muidenkin kommentteja taalta, mulla nimittain meinaa jarki lahtea! Muistan lapsuudestani sen verran, etta pesin hulluna kasia, siis aivan hulluna, verille asti, koska pelkasin bakteereita. Siita se sitten lahti.. 8 vuotiaana diagnosoin itselleni rintasyovan, samalla ialla luulin etta vatsassani on kasvain, vaikka kyseessa oli vatsalihakset. yla asteella aivokasvain.. toihin paastyttyani olen rampannut tyoterveyshuollossa useamman kerran kuussa. Vatsakipujen takia (mahasyopa), lantion seudun kivut ja outo vuoto (kohdunkaulansyopa) ja vuoto siis johtunut aloitetuista minipillereista.. keuhkosyopa ja ahtauma, leukemia, aivohalvaus, sydanlihastulehdus, HIV (testeissa.rampattu kolmesti vaikka tulos ollut aina negatiivinen) vammautumisen pelko, rintasyooa jne jne. talla heltkella ihme kipea patti rintakehassa josta vuotaa mataa (laakarissa kayty ja tulos oli talirauhasen tulehdus, mutta olen varma etta laakari on vaarassa tai on valelaakari, tiedan typeraa..) En vaan enaa jaksa stressaan koko ajan, tanaan kavin papakokeissa ja pelkaan tuloksia jo nyt. Minulla on kokoajan fyysisia oireita, olen joutunut lahtemaan toista "kipujen" takia ja paniikin takia. En pysty elamaan taman kanssa, olen aivan loppu En halua kuolla, mutta tata menoa kuolen stressin aiheuttamaan syopaan tai vastaavaa.. ja ikaa loytyy huimat 18 ja elamanilo pohjimmillaan.
En halua kuolla, mutta tata menoa kuolen stressin aiheuttamaan syopaan tai vastaavaa.. ja ikaa loytyy huimat 18 ja elamanilo pohjimmillaan.
O
ocd
Vieras
Tuo käsienpesujuttu on pakko-oireinen häiriö, se ei ole hypokondriaa. Eli ilmeisesti sulla järkilähtee on eka ollut pakko-oireinen häiriö lapsena ja myöhemmin sitten hypokondria.
L
"lähettäjä"
Vieras
sen verran on kanssa että olen sairastanut kaikkea aivan sairasta ja kaiken olen fyysisesti myös tuntenut , pahin on eläimeni pelkään kissojen ja koiran kuolemaa eri tautien, sairauksien ,syömisen, juomisen ,pissaamisen ym kaikki on epänormaalia ja rahaa palanut lekureihin ,pahin oli kun kissani sairastui, munuaiset petti niin jouduttiin lopettamaan se oli isku ja nyt jouduin koirani antamaan pois pissatulehduksen jälkeen tuttavalleni kissa jäi vielä ja nyt sitä stressaan .. pahin on että uskoo kaiken mitä netissä kirjotetaan tästä lähdin en lue mitään ja blokkaan kaiken negatiivisyyden ulkoiluun mikä auttaa myös lapseni käy viikonloppuisin niin en silloin stressaa yhtään se on terapiaa mutta oikeata terapiaa ei voida aloittaa kun on selkäkipujen takia opiaatti lääkitys joka vie tunteet pois mutta ei näitä tialle tulleita tuntemuksia, en saa terapiaa niin kauaa kuin syön lääkkeitä ja en pysty kipujen takia lopettamaan joten koen olevani kiristetty tai loukussa... se siitä purkamisesta. mutta on näissä kestämistä yksin kun torjuu kaiken avun muita pitäisi alkaa uskomaan läheisiä tässä asiassa että joskus parantuu. tsemiä kaikille
N
nuori nainen
Vieras
[QUOTE="pelokas";28702317]Onkohan täällä enää ketään? Täällä olisi yksi luulotautinen lisää..
Varsinainen paniikkiaika alkoi minulla joku puolitoistavuotta sitten, mutta muistan kyllä nuorena tarkkailleeni silloin tällöin kaikkea pientä kehossani ja varmistelin aina äidiltä ettei se vain ole vakavaa. Siis miten voi pelätä rintasyöpää 8 vuotiaana, kun rinnat eivät ole edes kasvaneet eikä edes ymmärrä täysin syöpä-sanan merkitystä?? Muistan kuitenkin sen pelon niin hyvin..
Puolisentoista vuotta sitten varsinainen sairauspelko alkoi paniikin kera. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa puolisen vuotta ja suhteemmi oli muuttunut hyvin vakiintuneeksi. Olin onneni kukkoroilla, kunnes pikkuhiljaa ajatus siitä että tuo onni minulta riistettäisiin kauhealla tavalla, eli vakavasti sairastumalla, heräsi. Siitä se pikkuhiljaa alkoi, ensin oli päänsärkyä (johtui taittoviasta, sain lasit) ja huimausta iltaisin, huonoa oloa aamuisin. Nämä tietenkin tarkoittivat aivosyöpää. Oikeasti luin sillon yliopiston pääsykokeisiin hullunlailla ja stressasin kokeista enemmän kuin ikinä ennnen mistään. Oireet loppuivat kokeiden jälkeen. Todellinen helvetti alkoi viime kesänä kun löysin kaulaltani turvonneen imusolmukkeen. Olin varma että se oli nyt tässä. Kävin näyttämässä sitä muutamallakin lääkärillä ja kaikki vakuuttelivat minulle sen olevan täysin normaali imusolmuke joka on iha hiukkasen verran suurempi kuin toisella puolella. En uskonut lääkäreitä kuin pari päivää, olin varma että he olivat kaikki tehneet virheen.
Syksyllä oli muuttoa, uusi koulu jne. Oireilu alkoi taas. Niskani olivat aamuisin erittäin jumissa ja aloin ravata niiden takia lääkäreillä. En aluksi ollut täysin paniikissa, sillä en osannut niskakipuja yhdistää kaikkiin mahdollisiin syöpiin. Sitten rutiiniverikokeissa minulla oli tulehdusarvot hieman koholla ja siitä alkoi googlettaminen ja niinhän siellä lukee että syövissä tulehdusarvot voivat nousta. Niihin aikoihin sain ensimmäisiä paniikkikohtauksen poikasia. Syytä arvojen nousulle ei löydetty ja koko kaulan ja niskan alue magneettikuvattiin reunaepäilyn vuoksi. Ei mitään. Kyselin jälkeenpäin olisiko kuvissa näkynyt myös mahdollinen pahanlaatuinen imusolmuke. Minulle vakuutettiin että kaikki on täysin kunnossa, minun tulisi vain yrittää keskittyä muihin mukaviin asioihin elämässä ja lisätä liikuntaa. Aluksi koin pienen helpotuksen, joka ei kuitenkaan kestänyt kauaa..
Seuraavaksi alkovat vatsavaivat.. aluksi kummallisilla kivuilla ja painon tunteilla kyljissä yms. Olin aivan varma että minulla on mahasyöpä, maksasyöpä, haimasyöpä, kohtusyöpä, munasarja syöpä, suolistosyöpä jne. Juoksin tutkimuksissa ja eri lääkäreillä. Toiminnallista vatsavaivaa epäiltiin eli ärtyvää suolta joka sitten lopulta diagnosoitiin. En uskonut hetkeäkään että se olisi muka oireilujen takana. Menin eri lääkärille, parille erille yksityislääkärille, työterveyslääkärille jne. Minut ultrattiin koko vatsan alueelta. Kävin myös yksityisellä gynekologilla joka teki huolellisen tutkimuksen ja ultrauksen. Minua ei suostuttu tähystämään sillä siihe ei kuulma ole mitään tarvetta ultran, verikokeiden, pissakokeiden ja oireiden vuoksi. olin varma että nyt se syöpä jää huomaamatta ja leviää kaikkialle ja kuolen.
Tiedostan kyllä luulotautini ja häpeän sitä. Ainoastaan avomieheni tietää kutakuinkin missä mennään enkä hänellekkään häpeän takia kerro kaikkea. Minua hävettää mennä lääköreiden vastaanotolle jos he näkevät jostain edelliset käyntikertani. Valitsen aina eri lääkärin jos mahdollista. Kun olin ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana käynyt yths löökörien luona yli 5 kertaa, vaihoin yksityiselle ja kunnalliselle. Olen maksanut pienestä opiskelijabudjetistani lähemmäs 1000 euron luokkaa yksityisistä lääkäreistä yhden vuoden sisällä, minun on pakko. Vain niin saan edes muutamaksi viikoksi mielenrauhan. Huomaan kyllä kun diagnisoin itselleni uuden taudin, vanhan oireet häviävät huomaamattani kun keskityn uuteen tautiin. Välillä kuitenkin ne palaavat kummittelemaan mieleeni, ajattelen että lääkärit eivätvain huomanneet jotain, magneettikuvat ovat virheellisiä yms.
Syövän pelko on pahin. Joku muu krooninensairaus ei pelota niin paljon, olisin ollut valmis ottamaan vaikka sen reuman jos se olisi delittänyt kaikki oireeni. Ja vaikka samaan aikaan olen kehitellyt pelkoja myös muualle, kuten automatkat, avomieheni työmatka pyörällä, lentäminen, murhaajat, raiskaajat lenkkipolulla jne. Joskus kuitenkin melkein toivon mielummin kuolevani onnettomuudessa, nopeasti, täysin puun takaa, toisin kuin syöpään tai muuhun sairauteen jolloin joudun itse tajuamaan ja kuulemaan sen että minulla on eli aikaa vain kuukausi.
Pelko hallitsee elämääni, en uskalla lähteä illalla ulos koska pelkään joutuvani ammutuksi tai puukotetuksi. En uskalla varata ulkomaanmatkaa sillä olen varma että kone tipahtaa tai viimeistään lomakohteessa minut kidbapataan ja tapetaan. Pelon iskiessä, kun vaikka löydän luomen joka mielestäni punoittaa tai kutiaa, kaikki murtuu ympäriltäni, en saa henkeä, en pysty olemaan paikallani vaan alan marhata ees takaisin miettien samalla omia hautajaisiani yms. Välillä saan kauheita itkukohtauksia, jolloin en saa henkeä vaan alan haukkomaan paniikissa. Välillä on parempia aikoja, lääkärit saavat minut rauhoiteltua ja viikkoja joka yli kuukauden uskallan taas nauttia elämästä kunnes pikkuhiljaa pelot palaavat. Vaikka minut tutkittaisiin aivan päästä varpaisiin saisin mielenrauhan ehkä max puoleksi vuodeksi. Silloin alkaisin ajatella uusia oireita ja sitä että puolivuotta vanhat tutkimukset eivät enää päde ja kaikki alkaisia alusta. Tuntuu etten uskalla olla onnellinen ja iloita asioista, sillä silloin mahdollinen syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kauheammalta. Parempi olla varuillaan kuin tipahtaa korkealta. Haluaisin luottaa lääkäreihin mutta pieni ääni päässä sanoo että jos luotan ja se onkin syöpä, se vain leviää koko ajan koska luotin että kyseessä ei ole mitään vakavaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle tulisi puhua. Olen vasta 21 vuotias ja koen että koko ensimmäinen yliopistovuosi meni täysin ohi lääkäreillä raavamiseen. Haluaisin uskaltaa elää täysillä, olenhan vasta nuori. Mutta pelko on rajoittanut kaiken ilon ja onnellisuuden elämästä. Jos jossain vaiheessa huomaan etten ole vähään aikaan ajatellut ja pelännyt sairauksia vaan elänyt onnellista elämää, minulle tulee kauhea olo, sillä syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kamalammalta kun elömä on onnellista ja ihanaa..
En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia kohtalotovereiden kanssa. Onko kukaan päässyt kokonaan irti peloitaan? Joka tapauksessa, avatuminen tänne helpotti kauheasti oloa, en ole asiasta keskustellut juri kenenkään kaa koskaan.[/QUOTE]
Toivotavasti täällä on vielä joku! Olen epäillyt parin vuoden sisällä itselleni imusolmukesyöpää vaikka se paljastuikin mononukleoosiksi, aivosyöpää, paniikkihäiriötä, anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, paksusuolen kroonista tulehdusta ja tällä hetkellä -en tiedä kuuluuko tämä edes asiaa - raskaana olemista. En ole tehnyt vielä testiä, mutta varma tunne sisällä että en ole raskaana mutta silti olen. Tätä on niin vaikeaa selittää... Joka päivä ja joka hetki joutuu pelkäämään ja ahdistaa ihan hirveästi.
Varsinainen paniikkiaika alkoi minulla joku puolitoistavuotta sitten, mutta muistan kyllä nuorena tarkkailleeni silloin tällöin kaikkea pientä kehossani ja varmistelin aina äidiltä ettei se vain ole vakavaa. Siis miten voi pelätä rintasyöpää 8 vuotiaana, kun rinnat eivät ole edes kasvaneet eikä edes ymmärrä täysin syöpä-sanan merkitystä?? Muistan kuitenkin sen pelon niin hyvin..
Puolisentoista vuotta sitten varsinainen sairauspelko alkoi paniikin kera. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa puolisen vuotta ja suhteemmi oli muuttunut hyvin vakiintuneeksi. Olin onneni kukkoroilla, kunnes pikkuhiljaa ajatus siitä että tuo onni minulta riistettäisiin kauhealla tavalla, eli vakavasti sairastumalla, heräsi. Siitä se pikkuhiljaa alkoi, ensin oli päänsärkyä (johtui taittoviasta, sain lasit) ja huimausta iltaisin, huonoa oloa aamuisin. Nämä tietenkin tarkoittivat aivosyöpää. Oikeasti luin sillon yliopiston pääsykokeisiin hullunlailla ja stressasin kokeista enemmän kuin ikinä ennnen mistään. Oireet loppuivat kokeiden jälkeen. Todellinen helvetti alkoi viime kesänä kun löysin kaulaltani turvonneen imusolmukkeen. Olin varma että se oli nyt tässä. Kävin näyttämässä sitä muutamallakin lääkärillä ja kaikki vakuuttelivat minulle sen olevan täysin normaali imusolmuke joka on iha hiukkasen verran suurempi kuin toisella puolella. En uskonut lääkäreitä kuin pari päivää, olin varma että he olivat kaikki tehneet virheen.
Syksyllä oli muuttoa, uusi koulu jne. Oireilu alkoi taas. Niskani olivat aamuisin erittäin jumissa ja aloin ravata niiden takia lääkäreillä. En aluksi ollut täysin paniikissa, sillä en osannut niskakipuja yhdistää kaikkiin mahdollisiin syöpiin. Sitten rutiiniverikokeissa minulla oli tulehdusarvot hieman koholla ja siitä alkoi googlettaminen ja niinhän siellä lukee että syövissä tulehdusarvot voivat nousta. Niihin aikoihin sain ensimmäisiä paniikkikohtauksen poikasia. Syytä arvojen nousulle ei löydetty ja koko kaulan ja niskan alue magneettikuvattiin reunaepäilyn vuoksi. Ei mitään. Kyselin jälkeenpäin olisiko kuvissa näkynyt myös mahdollinen pahanlaatuinen imusolmuke. Minulle vakuutettiin että kaikki on täysin kunnossa, minun tulisi vain yrittää keskittyä muihin mukaviin asioihin elämässä ja lisätä liikuntaa. Aluksi koin pienen helpotuksen, joka ei kuitenkaan kestänyt kauaa..
Seuraavaksi alkovat vatsavaivat.. aluksi kummallisilla kivuilla ja painon tunteilla kyljissä yms. Olin aivan varma että minulla on mahasyöpä, maksasyöpä, haimasyöpä, kohtusyöpä, munasarja syöpä, suolistosyöpä jne. Juoksin tutkimuksissa ja eri lääkäreillä. Toiminnallista vatsavaivaa epäiltiin eli ärtyvää suolta joka sitten lopulta diagnosoitiin. En uskonut hetkeäkään että se olisi muka oireilujen takana. Menin eri lääkärille, parille erille yksityislääkärille, työterveyslääkärille jne. Minut ultrattiin koko vatsan alueelta. Kävin myös yksityisellä gynekologilla joka teki huolellisen tutkimuksen ja ultrauksen. Minua ei suostuttu tähystämään sillä siihe ei kuulma ole mitään tarvetta ultran, verikokeiden, pissakokeiden ja oireiden vuoksi. olin varma että nyt se syöpä jää huomaamatta ja leviää kaikkialle ja kuolen.
Tiedostan kyllä luulotautini ja häpeän sitä. Ainoastaan avomieheni tietää kutakuinkin missä mennään enkä hänellekkään häpeän takia kerro kaikkea. Minua hävettää mennä lääköreiden vastaanotolle jos he näkevät jostain edelliset käyntikertani. Valitsen aina eri lääkärin jos mahdollista. Kun olin ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana käynyt yths löökörien luona yli 5 kertaa, vaihoin yksityiselle ja kunnalliselle. Olen maksanut pienestä opiskelijabudjetistani lähemmäs 1000 euron luokkaa yksityisistä lääkäreistä yhden vuoden sisällä, minun on pakko. Vain niin saan edes muutamaksi viikoksi mielenrauhan. Huomaan kyllä kun diagnisoin itselleni uuden taudin, vanhan oireet häviävät huomaamattani kun keskityn uuteen tautiin. Välillä kuitenkin ne palaavat kummittelemaan mieleeni, ajattelen että lääkärit eivätvain huomanneet jotain, magneettikuvat ovat virheellisiä yms.
Syövän pelko on pahin. Joku muu krooninensairaus ei pelota niin paljon, olisin ollut valmis ottamaan vaikka sen reuman jos se olisi delittänyt kaikki oireeni. Ja vaikka samaan aikaan olen kehitellyt pelkoja myös muualle, kuten automatkat, avomieheni työmatka pyörällä, lentäminen, murhaajat, raiskaajat lenkkipolulla jne. Joskus kuitenkin melkein toivon mielummin kuolevani onnettomuudessa, nopeasti, täysin puun takaa, toisin kuin syöpään tai muuhun sairauteen jolloin joudun itse tajuamaan ja kuulemaan sen että minulla on eli aikaa vain kuukausi.
Pelko hallitsee elämääni, en uskalla lähteä illalla ulos koska pelkään joutuvani ammutuksi tai puukotetuksi. En uskalla varata ulkomaanmatkaa sillä olen varma että kone tipahtaa tai viimeistään lomakohteessa minut kidbapataan ja tapetaan. Pelon iskiessä, kun vaikka löydän luomen joka mielestäni punoittaa tai kutiaa, kaikki murtuu ympäriltäni, en saa henkeä, en pysty olemaan paikallani vaan alan marhata ees takaisin miettien samalla omia hautajaisiani yms. Välillä saan kauheita itkukohtauksia, jolloin en saa henkeä vaan alan haukkomaan paniikissa. Välillä on parempia aikoja, lääkärit saavat minut rauhoiteltua ja viikkoja joka yli kuukauden uskallan taas nauttia elämästä kunnes pikkuhiljaa pelot palaavat. Vaikka minut tutkittaisiin aivan päästä varpaisiin saisin mielenrauhan ehkä max puoleksi vuodeksi. Silloin alkaisin ajatella uusia oireita ja sitä että puolivuotta vanhat tutkimukset eivät enää päde ja kaikki alkaisia alusta. Tuntuu etten uskalla olla onnellinen ja iloita asioista, sillä silloin mahdollinen syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kauheammalta. Parempi olla varuillaan kuin tipahtaa korkealta. Haluaisin luottaa lääkäreihin mutta pieni ääni päässä sanoo että jos luotan ja se onkin syöpä, se vain leviää koko ajan koska luotin että kyseessä ei ole mitään vakavaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kenelle tulisi puhua. Olen vasta 21 vuotias ja koen että koko ensimmäinen yliopistovuosi meni täysin ohi lääkäreillä raavamiseen. Haluaisin uskaltaa elää täysillä, olenhan vasta nuori. Mutta pelko on rajoittanut kaiken ilon ja onnellisuuden elämästä. Jos jossain vaiheessa huomaan etten ole vähään aikaan ajatellut ja pelännyt sairauksia vaan elänyt onnellista elämää, minulle tulee kauhea olo, sillä syöpädiagnoosi tuntuisi entistä kamalammalta kun elömä on onnellista ja ihanaa..
En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia kohtalotovereiden kanssa. Onko kukaan päässyt kokonaan irti peloitaan? Joka tapauksessa, avatuminen tänne helpotti kauheasti oloa, en ole asiasta keskustellut juri kenenkään kaa koskaan.[/QUOTE]
Toivotavasti täällä on vielä joku! Olen epäillyt parin vuoden sisällä itselleni imusolmukesyöpää vaikka se paljastuikin mononukleoosiksi, aivosyöpää, paniikkihäiriötä, anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, paksusuolen kroonista tulehdusta ja tällä hetkellä -en tiedä kuuluuko tämä edes asiaa - raskaana olemista. En ole tehnyt vielä testiä, mutta varma tunne sisällä että en ole raskaana mutta silti olen. Tätä on niin vaikeaa selittää... Joka päivä ja joka hetki joutuu pelkäämään ja ahdistaa ihan hirveästi.
M
"Moi"
Vieras
En tiedä kirjotteleeko täällä enää kukaan, mutta löysin tämän palstan googlailessani hypokondriaa. Olen lukio ikäinen nuori nainen. Helvetti alkoi ollessani muistaakseni menissa kasi luokalle. Löysin korvan takaani suurentuneen imusolmukkeen. Siitä lähtien ei ole ollut päivääkään etten olisi ajatellut syöpää. Minulla on aina välillä erilaisia oireita (niin kuin varmaan kaikilla) mutta mä en enää tiedä mitkä oireet ovat oikeita ja mitkä vaik kuvittelemiani. Läheiseni ja minä on täysin kyllästynyt tähän jatkuvaan syövän pelkoon. Tosissani olen viimeisen puolen vuoden aikana pelännyt ainakin:
-pahimpana pelkona koko ajan imusolmukesyöpä
-aivosyöpä
-nenän sivuonteloiden syöpä
-nielusyöpä
-suusyöpä
-virtsarakonayöpä
-paksusuolensyöpä
-mahasyöpä
-ruokatorvensyöpä
-munasarjasyöpä
-....
-pahimpana pelkona koko ajan imusolmukesyöpä
-aivosyöpä
-nenän sivuonteloiden syöpä
-nielusyöpä
-suusyöpä
-virtsarakonayöpä
-paksusuolensyöpä
-mahasyöpä
-ruokatorvensyöpä
-munasarjasyöpä
-....
B
btw
Vieras
No nyt vasta päästään asiaan;-D
:
Nyt kananmuna onkin taas vaarallinen... - karppaus.info :: keskustelufoorumi
H
Hypokondrikko
Vieras
Hei,minä olen vasta 10.v ja sairastan erittäinpahaa luulotautia!
Siis se alkoi jo ennen 8.v kun äiti sai keuhkoveritulpan.
Melkein kaksi vuotta sen jälkeen yksi sukulainen kuoli rintasyöpään!
Tänä vuonna olen pelännyt ainakin 20 sairautta ja vanhemmilla menee hermo enkä uskalla lääkäriin.
Mitä pitää tehdä?!
Siis se alkoi jo ennen 8.v kun äiti sai keuhkoveritulpan.
Melkein kaksi vuotta sen jälkeen yksi sukulainen kuoli rintasyöpään!
Tänä vuonna olen pelännyt ainakin 20 sairautta ja vanhemmilla menee hermo enkä uskalla lääkäriin.
Mitä pitää tehdä?!
T
tytönjapoikienmamma
Vieras
Mahdatkohan olla 10 -vuotias ja tosissasi..MUTTA siltä varalrta, että olet, niin sanon, että kerro heti vanhemmillesi ja vaikkapa koulusi terveydenhoitajalle tai jollekin luotettavalle aikuiselle. Sano vaikka, että sinulla on tosi tärkeää asiaa ja se vaivaa sinua.
H
Hypokondrikko
Vieras
O
Osittain helpottunut.
Vieras
Huomaatteko ettemme ole ainoita. Mua tää ainakin luulotautisena helpottaa tietää etten ole ainoa tän ongelman kanssa.
Asiasta toiseen, mua ärsyttää (oon siis 15v) se että tuntuu ettei vanhemmat/muut läheiset ottais mua tosissaan tän asian kanssa. Tähän ongelmaan tarvii apua eikä sitä voi vaan sivuuttaa koska ei välttämättä omista itse samanlaista ajatusmaailmaa. Nuo vaan jaksaa nauraa mun luuloille vaikka tää oikeesti vaivaa mun joka päiväistä elämää. Mut joo ihan oikeesti pitäis alkaa tän googlen käyttäminen loppua klo 10 illalla. Voi hitsi kun haluisin puhua teidän kaikkian kanssa ikäryhmästä riippumatta ja jakaa ahdistusta niiden hetkinä.!
Asiasta toiseen, mua ärsyttää (oon siis 15v) se että tuntuu ettei vanhemmat/muut läheiset ottais mua tosissaan tän asian kanssa. Tähän ongelmaan tarvii apua eikä sitä voi vaan sivuuttaa koska ei välttämättä omista itse samanlaista ajatusmaailmaa. Nuo vaan jaksaa nauraa mun luuloille vaikka tää oikeesti vaivaa mun joka päiväistä elämää. Mut joo ihan oikeesti pitäis alkaa tän googlen käyttäminen loppua klo 10 illalla. Voi hitsi kun haluisin puhua teidän kaikkian kanssa ikäryhmästä riippumatta ja jakaa ahdistusta niiden hetkinä.
!