Huudatteko te paljon pienille lapsillenne?

Minua ihmetyttää vanhemmat, jotka karjuvat pienille lapsillensa lähes kaikesta. Esim. veljeni vaimo on sellainen, että se karjuu lapsille pää punaisena, jos esim. lapsi kiukuttelee, lapset eivät ala iltavillissä nukkumaan, vaan höpsöttävät, lapset heräävät hänen mielestään liian aikaisin, eivätkä ala uudestaan nukkumaan jne jne. Heidän lapset ovat 5v ja 3v ja ehkä vähän tavallista vilkkaampia...

Meillä on rauhallinen 3v poika, jolle me ei koskaan karjuta. Toki joskus ääntä hieman korotetaan ja asioita kerrotaan kerrotaan tiukempaan sävyyn, jos kovin alkaa mennä asiat höpöksi. Mutta ei me koskaan huudeta, vaan yritetään selittää miksei jotain saa tehdä jne. Ja jos poika saa oikein kovan uhmakohtauksen, annetaan toisen raivota rauhassa eikä puututa siihen. Kohta poika tulee itse pyytämään anteeksi. Silti meillä on rajat kaikkeen ja säännöt kotona ja jäähypenkki käytössä, mutta "hyvässä hengessä". Lisäksi meidän poika säikähtää joka kerta veljenv vaimoa, kun se alkaa huutamaan lapsille. Pienenä pelkäsi niin, että alkoi itkemään.

Nyt mielenkiinnosta kysyn, että huudatteko te paljon pienille lapsillenne vai yritättekö kasvattaa heitä muuten, ohjaamalla, selittämällä ja pitämällä säännöistä kiinni?

 

Kyllä meillä huudetaan, mutta ei kovin pienille. Nuo isommat on välillä niin torttikorvia että pinna palaa ja niille tulee huudettua ikää 6v ja 7v.

Vaikka lapsemme on hyvin kasvatettu ja osaavat, halutessaan, käyttäytyä tosi mallikkaasti tulee väistämättä niitä tilanteita kun menee vaan "yli".

 

Kyllä mä korotan ääntäni jos koen tarpeelliseks mut näin itse lapsien myötä kasvaneena olen huomannut et juttelu ja puhe auttaa paremmin. Sillon kun noi oli pienempiä huusin turhankin paljon : /

 

kyllä mä ääntä korotan reippaastikkin jos ei mene sana jakeluun.
sama juttu se oli kun poika oli pienempi.
siitä poika tietää että nyt on vetänyt tilanteen liian pitkälle ja homma alkaa toimimaan (tietysti ensin itketään, sitten sovitaan)

 

Hermostuksissani en huuda pienelle, mutta korotetulla äänellä kiellän joskus.

Eskarilaisen kanssa riidellessä tulee joskus avattua palkeita ihan silkasta suuttumuksesta. Se on rumaa, ja yritän sitä kyllä välttää.

 

Kyllä mä korotan ääntäni jos koen tarpeelliseks mut näin itse lapsien myötä kasvaneena olen huomannut et juttelu ja puhe auttaa paremmin. Sillon kun noi oli pienempiä huusin turhankin paljon : /

Komppaus tälle. Lasten ollessa pieniä (kaksoset) olin niin yltiöväsynyt, että osa huutamisestani menee sen piikkiin. Nyt kyllä harmittaa.

 

Kyllä mä korotan ääntäni jos koen tarpeelliseks mut näin itse lapsien myötä kasvaneena olen huomannut et juttelu ja puhe auttaa paremmin. Sillon kun noi oli pienempiä huusin turhankin paljon : /

Peesi tälle.


Kummasti muuten lapset ovat rauhallisempia, kun itse on karjumatta. Ei siitä kauaa ole, kun multa paloi käpy ja räyhäsin noille. Joka kerran, kun korotin ääntäni, esikoinen aloitti myös sen päiväisen metelin, ettei tosikaan. Kun tajusin sulkea oman suuni hetkeksi ja sitten jatkaa tavallisella puheäänellä, niin täällä tuli ihan rauhallista. Eli tenavat eivät olleetkaan syypäitä korvia repivään metakkaan, vaan minä sain sen aikaan. :ashamed:

 

Mun mielestä se huutaminen lisää sitä huutamista,lapsi siis ottaa mallia että on ok hoitaa asiat karjumalla ja huutamalla.
Kyllä meilläkin korotetaan ääntä jos ihan överiksi asiat menee tai joutuu toistaa useasti,mutta herranjumala kun säälittää naapurin lapset kun siel huudetaan niin että kuuluu meille asti sanat selvästi.
Sitten tää äiti ihmettelee miksi se lapsi kiukuttelee ja huutaa niin paljon...ja miksi meiltä ei kuulu koskaan mitään ja onpa se teidän lapsi rauhallinen,juu on kun on vanhempansakkin.
Ja tiedäm että lapsissa on temperamentti eroja mutta itse en suosi kasvattamista huutamalla.

 

Huudan josksu tuolle alle 3-vuotiaalle :ashamed:. Huomaan kyllä selvästi, että se huuto liitty aina siihen, jos en ole nukkunut, olen kipeänä, miehen kanssa riitaa tms. eli ihan turhaan joutuu poika sijaiskärsijäksi (vaikka tuo nukkumattomuus kyllä johtuu yleensä hänestä). Aika harvoin onneksi kuitenkin, ja kun olen ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa osaan olla aika rauhallinen.

 

Huudan ja pojan ollessa pienempi huusin enemmänkin. Jotenkin sitä oli vaan niin väsynyt että ääni nousi äkisti. Tosin poika ei ole koskaan mua pelännyt, johtuen ehkä siitä että olen muutenkin niin äänekäs että ei osaa pitää sitä mitenkään erikoisena, silti se kaduttaa. Nykyään yritän kiinnittää enemmän huomiota siihen että nyt olen väsynyt ja stressaantunut joten koitanpa muistaa olla huutamatta... Ja nykyään kyllä tulee palautettakin, poika osaa sanoa että joo joo, älä huura Ja äitiä hävettää...

 

Meillä lapset ei siis huuda, muutakuin siinä tilanteessa kun heillä palaa käämi kun vanhemmat ei kuuntele..

Eli jos meillä komennetaan huutamalla esim pukemaan ulkovaatteet päälle kun pitäisi jo olla matkalla eivät vastaa huutamalla.

Ymmärtävät sen, ettei vanhemmat "huvikseen" huuda, ja 90% tapauksissa ennen huutamista annetaan varoitus, että kohta huudetaan jos ei ala tapahtumaan.

 

Joskus tulee huudettua ja se on outoa koska kenellekään muulle en ole huutanut kuin lapsilleni ja lapsena sisaruksilleni. Pienimmälle todella harvoin ja se kyllä kostautuu heti kun toisella alkaa alahuuli väpättämään niin kyllä tulee olo että mitä tuli tehtyä. Keskimmäiselle on tullut huudettua varmaan eniten, mutta se onkin koetellut kärsivällisyyttä enemmän kuin kaksi muuta yhteensä. Se ei kyllä paljoa mun huutamisesta välitä. Esikoisen kanssa menee pinna harvoin mutta sitten kun se menee niin huudetaan kumpikin. Anteeksi pyydän aina, heti tai sitten kun tilanne rauhoittuu.

 

Ei meillä pienille huudeta.. Joskus menee hermo noihin isompii, silloin tulee korotettua ääntä, mutta aika harvoin. Huutaminen ei ole mikään keino.

 

Väitän että yhden rauhallisen lapsen kanssa on helpompi pysyä itsekin rauhallisena kuin kahden sellaisen keskivertoa villimmän.

 

No vauvalle en huuda, mutta tuo kohta 3v saa kyllä välillä pinnan katkeamaan. Esim jumppaa ja meuhkaa makuuhuoneessa, kun yritän laittaa pienempää nukkumaan. 40 kertaa saa kieltää ja ehdottaa jotain muuta tekemistä, mutta ei. Silloin tulee karjaistua NYT JOS ET ALA KÄYTTÄYTYÄ NIIN....

Samaten jos poika saa jonkun ihme kohtauksen(useimmin illalla) ja sikailee ja sekoilee, tulee huudettua RIIIIITTTTTÄÄÄÄ. Siis useamman nätisti pyytämisen ja tiukemminkin sanomisen jälkeen.

Vaan harvemminpa tuo huutaminenkaan auttaa :ashamed:

 

Rauhallisen lapsen vanhempien on todella vaikea käsittää sitä väsymystä ja turhautumista, jota vilkkaiden lasten vanhemmat kokevat. Silloin on myös vaikea käsittää, että aikuinen on jatkuvasti varuilallaan, stressaantunut ja valmiina karjaisemaan pienimmästäkin asiasta - ei siksi, että kokisen sen olevan hyvä keino, vaan siksi, että on niin väsynyt ja rasittunut, että reaktiot vain tulevat. OIkeasti. Vilkkaiden lastan kanssa väsyy ihan toisella tapaa kuin yhden rauhallisen lapsen kanssa.

 

Mä puhun kovaäänisesti sillä en kuule kuin toisella korvalla. Se on varmaan sitten huutamista myös. Lapset joutuvat huutamaan aika lujaa esimerkiksi tuossa kdulla minulle, että kuulisin heidän asiansa. Joskus tosin on pakko sanoa, että sanovat asiansa vasta kun on muuten hiljaisempaa.

 

Mulla on sellainen systeemi, etta mita pienempi lapsi , sita isommasti koitan huutaa.
nayttais toimivan hyvin tahan saakka.
Ma meen joskus tuonne maalille hakemaan pikkupenikoita , etta saan huutaa niile, ku mulla ei oo enaa mun omat niin pienia.
Ma vaan varon , ettei niilla penikoilla oo oikein isoa isaa mukana.
Niita ma vahan pelkaan.

 

[QUOTE="Niin";25586389]Rauhallisen lapsen vanhempien on todella vaikea käsittää sitä väsymystä ja turhautumista, jota vilkkaiden lasten vanhemmat kokevat. Silloin on myös vaikea käsittää, että aikuinen on jatkuvasti varuilallaan, stressaantunut ja valmiina karjaisemaan pienimmästäkin asiasta - ei siksi, että kokisen sen olevan hyvä keino, vaan siksi, että on niin väsynyt ja rasittunut, että reaktiot vain tulevat. OIkeasti. Vilkkaiden lastan kanssa väsyy ihan toisella tapaa kuin yhden rauhallisen lapsen kanssa.[/QUOTE]

Luonteenpiirteet ovat osaksi periytyviä, osaksi opittuja. Niinpä niille räiskyville vanhemmille sattuu usein räiskyviä lapsia. Ja rauhallisten vanhempien on luonnollisesti vaikea eläytyä heidän tilanteeseensa, harvoinpa huutamisesta järjellä ajateltuna kauheasti hyötyä on.

Itse pyrin siihen, etten huutaisi kenellekään. Vaikka temperamenttini on rauhallisenpuoleinen, vaatii itsehillintä totta kai töitä minultakin.

 

Kyllä meillä korotetaan ääntä - komennuksen yhetydessä jos ensimmäinen eikä toinenkaan asiallinen kehotus mene läpi.

Asioita ei hoideta huutamalla, mutta kun on kaksi vauhtiniekkaa vauhdissa niin ei ne mitään kuule jollein leikkaa tilannetta kovalla kommentilla. Ikää siis 3v ja 4v.

AP ihan tiedoksi, eri juttu jos sinulla on YKSI ja rauhallinen lapsi... On helppo tuomita kun ei ole omaa kokemusta tuosta. Eri asia jos tosiaan kaikki asiat hoidetaan karjumalla, mutta se herättäminen vaatii joskus komentoa kun niitä lapsosia on siinä useampia.

Idiootiksian siinä vaan itsensä tuntee jos kymmenen kertaa lapsia pyytää syömään nätisti ja he vaan irvailee toisilleen ja kikattaa (kaksi tyttöä) - jos antaa vaan tilanteen jatka ja piipittää itse vieressä että olkaa nyt kilttejä. Kummasti auttaa kun painokaasti sanoo: NYT LEIKIT SEIS JA SYÖDÄÄN! syömisen jälkeen leikitään. Eli herätetään muksut pois siitä jutusta mikä ei kuulu ruokapöytään.

 

Mikä siinä äänenkorottamisessa on niin saakelin pahaa? ymmärrän että ei pidä naama punasena rääkyä...mutta noin muuten. Ei tarvii kovin kauas suomesta mennä kun mieliala ilmaistaa puheessa vallan vahvasti painottaen.

Meidän on vaan opetettu olemaan hissukseen ja kuiskimaan - ei ihme että se purkaantuu sitten ulos pahana olona ja äärimmäisen typeränä huutona (sellainen hallitsematon kun pinna on lopullisesti mennyt).

Saa kai negatiiviet tunteetkin näyttää, jopa lapsille. Parempihan ne on antaa tulla ulos kuin juntata sisälle ettei vaan ketään loukkaa. Olla vaan ihan hissukissun ja sillei.

Meillä itketään ja nauretaan, riidellään ja sovitaan, huudetaan ja rakastetaan ihan lasten nähden ja ihan vaan siksi että lapset oppisivat sen: KOTONA SAA NÄYTTÄÄ TUNTEET!

 

Valitettavasti on tullut huudettua tarpeettomankin paljon. Omaa ärsytystä sillä lähinnä purkaa. Meidän tyttö on erittäin energinen, haasteellinen ja sosiaalinen, joten melua hänestä kyllä lähtee - jotenkin sihen on sitten ehkä helppo lähteä mukaan ja joskus kadottaa vanhemman rooli.

Nykyään meillä ei huudeta, paitsi äärimmäisissä tilanteissa, joissa huuto on viimeinen keino. Ja mies aina sanookin lapselle, joka huutaa, "Huudanko minä sinulle? Miksi sinä sitten huudat minulle?" ja lapsi lopettaa huutamisen (ja yleensä myös kiukkuilun) siihen paikkaan, sillä tietää, että jos jompi kumpi aikuisista alkaa huutamaan, niin silloin tulee hänelle iso itku. Meillä on aikasen kovat äänet myös miehen kanssa jos huudetaan.

On ollut huomattavasti helpompaa kun lapsi on kasvanut. Asioista voi keskustella ja sopia toimintamalleja mun ja miehen asettamien rajojen puitteissa. Aika sopuisaa meillä nykyisin. Oppii sitä "käsittelemään" niitä haastavampiakin lapsia. Vaatii vaan niin maan perkeleesti hermoja ja johdonmukaisuutta, eikä silti aina tahdo toimia.

 

Joka päivä ja monta kertaa tulee huudettua kitapurjeet lepattaen.
Lapset ikävälillä 4-9

 

Viime yönä viimeksi karjaisin että NYT HILJAAAA!!!! 2½-vuotias kömpi puoli kolmelta viereen ja oli hereillä + höpötti vielä toista tuntia myöhemmin. Äijäkin kuorsasi niin maan penteleesti.

Kun on ensin tunnin ja vartin hyssyttänyt, esittänyt nukkuvaa ja yrittänyt pysyä kipeän olkapään kanssa liikkumatta ja yks vaan pölöttää ja toinen kuorsaa vaikka koko poppoolla on herätys kuudelta niin kyllä käpy palaa ja silloin karjahdan. Lujaa. Muutenkin olen isoääninen, ja huutaessa luulisi että katto irtoaa.

Samantyyppisissä tilanteissa - jos mätkäistään naamaan, ei totella kuudennellakaan sanomisella tai valvotetaan pitkin yötä - tulee rääkäistyä joskus. Ei onneksi nykyään usein, ja anteeksikin osaan pieneltä pyytää. Enemmän huusin kun teini oli pieni, ja häpeän sitäkin suuresti.

 

[QUOTE="minttu";25586536]Mikä siinä äänenkorottamisessa on niin saakelin pahaa? ymmärrän että ei pidä naama punasena rääkyä...mutta noin muuten. Ei tarvii kovin kauas suomesta mennä kun mieliala ilmaistaa puheessa vallan vahvasti painottaen.

Meidän on vaan opetettu olemaan hissukseen ja kuiskimaan - ei ihme että se purkaantuu sitten ulos pahana olona ja äärimmäisen typeränä huutona (sellainen hallitsematon kun pinna on lopullisesti mennyt).

Saa kai negatiiviet tunteetkin näyttää, jopa lapsille. Parempihan ne on antaa tulla ulos kuin juntata sisälle ettei vaan ketään loukkaa. Olla vaan ihan hissukissun ja sillei.

Meillä itketään ja nauretaan, riidellään ja sovitaan, huudetaan ja rakastetaan ihan lasten nähden ja ihan vaan siksi että lapset oppisivat sen: KOTONA SAA NÄYTTÄÄ TUNTEET![/QUOTE]

Peesi tälle. En minäkään ylenpalttista rääkymistä ymmärrä, mutta ei se äänen korottaminenkaan mikään perisynti ole. Ja jokainen joskus väsyneenä kai vaan laukeaa. Eikös siitäkin pääse yli kun opettelee pyytämään myös lapselta anteeksi. Näin lapsikin oppii myös sen tavan, eli ylilyöntejä voi pyytää myös anteeksi. Ei aina tartta sulloa pahaa sisälle ja niellä kiukkua.