"vieras"
No en todellakaan huuda koskaan, lapsi vähän alle 3. jos uhmailee pahemmin, joutuu jäähylle, ja yleensä minuutti riittää, niin toinen on kuin enkeli.
Mies huutaa ja kiroilee lapselle, ja se kyllä saa riittää että toinen meistä tekee niin, siitä tulee jo ihan tarpeeksi traumoja lapselle.
Mies huutaa ja kiroilee lapselle, ja se kyllä saa riittää että toinen meistä tekee niin, siitä tulee jo ihan tarpeeksi traumoja lapselle.
"madame"
[QUOTE="Hentoinen";25585871]Minua ihmetyttää vanhemmat, jotka karjuvat pienille lapsillensa lähes kaikesta. Esim. veljeni vaimo on sellainen, että se karjuu lapsille pää punaisena, jos esim. lapsi kiukuttelee, lapset eivät ala iltavillissä nukkumaan, vaan höpsöttävät, lapset heräävät hänen mielestään liian aikaisin, eivätkä ala uudestaan nukkumaan jne jne. Heidän lapset ovat 5v ja 3v ja ehkä vähän tavallista vilkkaampia...
Meillä on rauhallinen 3v poika, jolle me ei koskaan karjuta. Toki joskus ääntä hieman korotetaan ja asioita kerrotaan kerrotaan tiukempaan sävyyn, jos kovin alkaa mennä asiat höpöksi. Mutta ei me koskaan huudeta, vaan yritetään selittää miksei jotain saa tehdä jne. Ja jos poika saa oikein kovan uhmakohtauksen, annetaan toisen raivota rauhassa eikä puututa siihen. Kohta poika tulee itse pyytämään anteeksi. Silti meillä on rajat kaikkeen ja säännöt kotona ja jäähypenkki käytössä, mutta "hyvässä hengessä". Lisäksi meidän poika säikähtää joka kerta veljenv vaimoa, kun se alkaa huutamaan lapsille. Pienenä pelkäsi niin, että alkoi itkemään.
Nyt mielenkiinnosta kysyn, että huudatteko te paljon pienille lapsillenne vai yritättekö kasvattaa heitä muuten, ohjaamalla, selittämällä ja pitämällä säännöistä kiinni?[/QUOTE]
hetkonen mulla pisti silmään tämä
Sulla on vain 1lapsi ja vieläpä rauhallinen.
tällä ketä arvostelet on 2lasta ja vieläpä vilkkaampaa.
Tästä sä löydät syyn teidän käytöksen eroavaosuudelle(kato ku 2vilaksta saattaa vaatia äidiltä enemmän ku 1rauhallinen)
Meillä on rauhallinen 3v poika, jolle me ei koskaan karjuta. Toki joskus ääntä hieman korotetaan ja asioita kerrotaan kerrotaan tiukempaan sävyyn, jos kovin alkaa mennä asiat höpöksi. Mutta ei me koskaan huudeta, vaan yritetään selittää miksei jotain saa tehdä jne. Ja jos poika saa oikein kovan uhmakohtauksen, annetaan toisen raivota rauhassa eikä puututa siihen. Kohta poika tulee itse pyytämään anteeksi. Silti meillä on rajat kaikkeen ja säännöt kotona ja jäähypenkki käytössä, mutta "hyvässä hengessä". Lisäksi meidän poika säikähtää joka kerta veljenv vaimoa, kun se alkaa huutamaan lapsille. Pienenä pelkäsi niin, että alkoi itkemään.
Nyt mielenkiinnosta kysyn, että huudatteko te paljon pienille lapsillenne vai yritättekö kasvattaa heitä muuten, ohjaamalla, selittämällä ja pitämällä säännöistä kiinni?[/QUOTE]
hetkonen mulla pisti silmään tämä
Sulla on vain 1lapsi ja vieläpä rauhallinen.
tällä ketä arvostelet on 2lasta ja vieläpä vilkkaampaa.
Tästä sä löydät syyn teidän käytöksen eroavaosuudelle(kato ku 2vilaksta saattaa vaatia äidiltä enemmän ku 1rauhallinen)
"Vieras"
Mä en ennen lapsia koskaan huutanut kenellekään. Mulla ei ollut tarvetta. Jos ei puhe tehonnut ja alko käpy palamaan niin poistuin paikalta. Nyt on 3 lasta jotka testaa välillä ihan kaikin tavoin missä mun viimenen raja menee. Kun en voi poistua enkä antaa olla eikä turhautumiselle ole enää ilmaisu/ purkamiskeinoja on sitten tullu tämä huutaminen. Toivoisin ettei tarttis, mutta niin se vaan menee. Mä en lyö, uhkaile tai muutoin käy käsiksi. Ohjaan päättäväisesti jäähylle tai pysäytän. Ainoa asia mikä monesti pilaa mun jämäkkyyden on toi hallitsematon huutaminen. Lapsetkin tietää varmasti että keinot loppuu tähän.
Yritän puhua, kertoa, opastaa, kieltää päättäväisesti, HUUTAMATTA, mutta se vaan tulee suusta kun tarpeeksi ahtaalle joudun. Enhän mä avuttomuuttani näytä lapsille, mutta mä luulen että ne huomaa sen silti. Mutta mulla on yksi juttu mun luonteenpiirteissä miksi mä (toistaiseksi) voitan, mä en anna periksi niissä asioissa mistä huudan, sillä sillon olen taivahan tosissani.
Yritän puhua, kertoa, opastaa, kieltää päättäväisesti, HUUTAMATTA, mutta se vaan tulee suusta kun tarpeeksi ahtaalle joudun. Enhän mä avuttomuuttani näytä lapsille, mutta mä luulen että ne huomaa sen silti. Mutta mulla on yksi juttu mun luonteenpiirteissä miksi mä (toistaiseksi) voitan, mä en anna periksi niissä asioissa mistä huudan, sillä sillon olen taivahan tosissani.
"essi"
No en huutanut varmaan ikinä, ennen kuin täytti 6 vuotta.
Nyt sit olen huutanut senkin edestä
Ja uhkaillut, lahjonut, sekä kiristänyt.
kaikki mitä vannoin olevani tekemättä.
Nyt sit olen huutanut senkin edestä
Ja uhkaillut, lahjonut, sekä kiristänyt.
kaikki mitä vannoin olevani tekemättä.
"Vieras"
Tähän ketjuun vois sopia jatkokysymys: Mikä on viimeinen keinosi saada lapsi "tottelemaan"?
ei koskaan
En karju koskaan, viimeinen muurkku menossa ja hyvin menee. Pienuille lapsile ei ainakaan.
Anonyymitär
En huuda, se on vahingollista lapselle. Olen korkeintaan joskus sanonut tiukasti "nyt loppui tuo touhu" tms. jos meininki on mennyt överiksi. Mutta en hyväksy huutamista varsinkaan alle 3-vuotiaille, eikä kyllä se ole aikuiselta fiksua toimintaa sen vanhemmillekaan lapsille.
"www"
[QUOTE="Hentoinen";25585871]Minua ihmetyttää vanhemmat, jotka karjuvat pienille lapsillensa lähes kaikesta. Esim. veljeni vaimo on sellainen, että se karjuu lapsille pää punaisena, jos esim. lapsi kiukuttelee, lapset eivät ala iltavillissä nukkumaan, vaan höpsöttävät, lapset heräävät hänen mielestään liian aikaisin, eivätkä ala uudestaan nukkumaan jne jne. Heidän lapset ovat 5v ja 3v ja ehkä vähän tavallista vilkkaampia...
Meillä on rauhallinen 3v poika, jolle me ei koskaan karjuta. Toki joskus ääntä hieman korotetaan ja asioita kerrotaan kerrotaan tiukempaan sävyyn, jos kovin alkaa mennä asiat höpöksi. Mutta ei me koskaan huudeta, vaan yritetään selittää miksei jotain saa tehdä jne. Ja jos poika saa oikein kovan uhmakohtauksen, annetaan toisen raivota rauhassa eikä puututa siihen. Kohta poika tulee itse pyytämään anteeksi. Silti meillä on rajat kaikkeen ja säännöt kotona ja jäähypenkki käytössä, mutta "hyvässä hengessä". Lisäksi meidän poika säikähtää joka kerta veljenv vaimoa, kun se alkaa huutamaan lapsille. Pienenä pelkäsi niin, että alkoi itkemään.
Nyt mielenkiinnosta kysyn, että huudatteko te paljon pienille lapsillenne vai yritättekö kasvattaa heitä muuten, ohjaamalla, selittämällä ja pitämällä säännöistä kiinni?[/QUOTE]
Kirjoitatkohan minusta. Itsellä tulee nostettua ääntä, viimeistään neljännen sanomisen jälkeen. Pää ei kyllä punaiseksi muutu tai ehkä ärsyyntymisen punaa poskilla kuultaa. Minulla hermostuminen alkoi, kun parisuhde alkoi rakoilemaan odottaessani toista lastamme. Vastuu lapsesta, väsymys, pahoinvointi ja "yksinäisyys" saivat hermot todella kireälle. Hermostumine tapahtuu aina aamuisin ja iltaisin tai kun on sovittu meno eivätkä lapset kuuntele yhtään mitään. Nätisti pyrin aina asiat selittämään ja muistutan miten toimitaan, mutta tyhmyys tiivistyy jo kahden kohdalla.
Meillä on rauhallinen 3v poika, jolle me ei koskaan karjuta. Toki joskus ääntä hieman korotetaan ja asioita kerrotaan kerrotaan tiukempaan sävyyn, jos kovin alkaa mennä asiat höpöksi. Mutta ei me koskaan huudeta, vaan yritetään selittää miksei jotain saa tehdä jne. Ja jos poika saa oikein kovan uhmakohtauksen, annetaan toisen raivota rauhassa eikä puututa siihen. Kohta poika tulee itse pyytämään anteeksi. Silti meillä on rajat kaikkeen ja säännöt kotona ja jäähypenkki käytössä, mutta "hyvässä hengessä". Lisäksi meidän poika säikähtää joka kerta veljenv vaimoa, kun se alkaa huutamaan lapsille. Pienenä pelkäsi niin, että alkoi itkemään.
Nyt mielenkiinnosta kysyn, että huudatteko te paljon pienille lapsillenne vai yritättekö kasvattaa heitä muuten, ohjaamalla, selittämällä ja pitämällä säännöistä kiinni?[/QUOTE]
Kirjoitatkohan minusta. Itsellä tulee nostettua ääntä, viimeistään neljännen sanomisen jälkeen. Pää ei kyllä punaiseksi muutu tai ehkä ärsyyntymisen punaa poskilla kuultaa. Minulla hermostuminen alkoi, kun parisuhde alkoi rakoilemaan odottaessani toista lastamme. Vastuu lapsesta, väsymys, pahoinvointi ja "yksinäisyys" saivat hermot todella kireälle. Hermostumine tapahtuu aina aamuisin ja iltaisin tai kun on sovittu meno eivätkä lapset kuuntele yhtään mitään. Nätisti pyrin aina asiat selittämään ja muistutan miten toimitaan, mutta tyhmyys tiivistyy jo kahden kohdalla.
Mulla on sama kohtalo, eli kuulen vaan yhdellä korvalla, jonka takia tulee puhuttua varmaan normaalia lujemmalla äänellä. En mä sitä silti huutamiseks koe.
3-vuotiaalle uhmaajalle tulee sillon tällön vähän karjastua, yleensä tilanteissa joissa monta kertaa kielletty tekemästä jotain ja silti vaan tuppaa unohtamaan. Ja just jos on itse superväsynyt ja stressaantunut. En nyt ajattele kuitenkaan et mitenkään pahasti huutaisin, enkä ajattele et huutaminen ois mikään hyvä keino, mut ääntä saa korottaa jos asia ei muuten mene perille. Tosin se mikä on toiselle äänen korottamista voi olla toiselle huutamista.
[QUOTE="Vieras";25597117]Tähän ketjuun vois sopia jatkokysymys: Mikä on viimeinen keinosi saada lapsi "tottelemaan"?[/QUOTE]
Jäähypenkki,jolle raahataan niin monta kertaa kun on tarvis (ei tartte siis kovin monta kertaa, eikä ole penkkikään ollut nyt kauheasti käytössä)
Toinen on, että mieluinen lelu lentää vintille saman tien kun viimeinen keino -kohta alkaa ja pysyy siellä. (Tai voi siitä yksi varoitus tulla ennen sitä)
Ja sitten se on tärkeää, että ei uhkaa asioilla, joita ei aio (voisi) toteuttaa.
Jäähypenkki,jolle raahataan niin monta kertaa kun on tarvis (ei tartte siis kovin monta kertaa, eikä ole penkkikään ollut nyt kauheasti käytössä)
Toinen on, että mieluinen lelu lentää vintille saman tien kun viimeinen keino -kohta alkaa ja pysyy siellä. (Tai voi siitä yksi varoitus tulla ennen sitä)
Ja sitten se on tärkeää, että ei uhkaa asioilla, joita ei aio (voisi) toteuttaa.
mun mielipide on
Että me ollaan kaikki äiteinäkin ihmisiä ja on vain hyvä että lapsikin huomaa että äidilläkin tai aikuisella on tunteet ja sietokyky, eikä niille aina tartte huutaa tai melskata tai olla piittaamattomia.
Lapsikin tajuaa sen, että kun pipo palaa niin pipo palaa. Mun mielestä tällä paapomiskulttuurilla on kasvatettu hiton itsekeskeisiä ja minäkeskisiä lapsia, jotka luulee että saa tehdä ihan mitä vaan, aikuinen joutuu sietämään tai nielemään kaiken, aikuinen voi keskustella mutta ihan keskenään vaan, lapsen/nuoren ei tarvitse tehdä itse mitään kun aikuinen selittää omat ja lapsen/nuoren tunteet ja ratkaisee ongelman.
Olisi ihan hyvä joidenkin mukuloiden huomata että aikuinenkin voi kypsähtää, pinna kirenee, niin hekin oppisivat ettei sovi kiristää toisten pinnaa ihan miten haluaa.
Lapsikin tajuaa sen, että kun pipo palaa niin pipo palaa. Mun mielestä tällä paapomiskulttuurilla on kasvatettu hiton itsekeskeisiä ja minäkeskisiä lapsia, jotka luulee että saa tehdä ihan mitä vaan, aikuinen joutuu sietämään tai nielemään kaiken, aikuinen voi keskustella mutta ihan keskenään vaan, lapsen/nuoren ei tarvitse tehdä itse mitään kun aikuinen selittää omat ja lapsen/nuoren tunteet ja ratkaisee ongelman.
Olisi ihan hyvä joidenkin mukuloiden huomata että aikuinenkin voi kypsähtää, pinna kirenee, niin hekin oppisivat ettei sovi kiristää toisten pinnaa ihan miten haluaa.