Huonot välit äitiin

[onneton tapaus]

Mulla on ollut jo vuosia huonot välit äitini kanssa, joka aina vain syyllistää mua kaikesta menneestä. Olen ollut siitä tosi masentunut,koska olen herkkä vaikutuksille vaikka olen koettanut olla välittämättä vanhemmistani pitkän aikaa. Ole siis jo lähempänä neljää-kuin kolmeakymmentä, en teini enää.
Asun omassa talossa, mitä vastaan äitini on ollut sen hankinnasta lähtien, mistä on jo 8 vuotta. Äitini oli vastaan lasteni isää, josta sitten kyllä erosinkin noin vuosi sitten, en kylläkään äitini takia vaan muista syistä. Tämän aloitukseni pointti on, että en vieläkään osaa elää ilman äitini hyväksyntää ja se häiritsee mun elämää. Tuntuu etten ole minkään arvoinen, aivan kuin äiti on mulle vuosia tolkuttanut. olisi kiva saada rohkaisua tms. joltain!

 

["kohtalotoveri"]

Miten hyvin suhun mahtaa sopia tuo läheisriippuvuus-sana?

Noinhan se menee, että jos äidin rakkaus on ehdollista tai omistavaa, lapsi kärsii masentuneisuudesta, päättämättömyydestä, jne. Vaikka olisi miten aikuinen. Vaatii paljon työtä päästä irti. Se on niin kova taakka, että samaan aikaan kokee olevansa niin välttämätön että yhtään virheaskelta ei saisi ottaa, plus kuitenkin täysin arvoton ja ilman oikeutta mihinkään omaan ja aitoon tunteeseen, paitsi niihin mitä on tilattu.

Meitä on niiiiiin paljon. Piilevästi narsistiset perheet on yksi termi, jonka löysin. Sellaisessa kasvaneet muistuttavat alkoholistien aikuisia lapsia, luin. Olenkin aina ihmetellyt miksi kuvaukset heistä sopivat minuun, vaikka isäni alkoholismista kuulin vasta nelikymppisenä. (Äijä tissuttelee salaa eikä olla oltu niin kiinteästi tekemisissä - en tosiaankaan tajunnut.)

Ymmärrät vissiin itsekin, miten vahingollista ja toivotonta tuollaisen äidin hyväksynnän etsiminen on? Hanki terapeutti tai joku, jolta saat sitä hyväksyntää jota olet paitsi. Ottaa ehkä aikansa, ennenkuin oppii tyytymään korvikkeeseen, mutta kun alkaa itse tervehtyä, niin äidin hyväksyntä alkaa jo tuntua myrkyltä silloinkin kun sitä vaihteeksi olisi jaossa. Ja se muiden ihmisten terve hyväksyntä alkaa tehdä työnsä.

 

["vieras"]

Minulla on vähän samanlainen tilanne. Olen nyt ollut tapaamatta äitiäni kokonaan viime kesästä lähtien ja olo on paljon parempi.

 

[Dynamiitti]

[QUOTE="kohtalotoveri";25591824]Miten hyvin suhun mahtaa sopia tuo läheisriippuvuus-sana?

Noinhan se menee, että jos äidin rakkaus on ehdollista tai omistavaa, lapsi kärsii masentuneisuudesta, päättämättömyydestä, jne. Vaikka olisi miten aikuinen. Vaatii paljon työtä päästä irti. Se on niin kova taakka, että samaan aikaan kokee olevansa niin välttämätön että yhtään virheaskelta ei saisi ottaa, plus kuitenkin täysin arvoton ja ilman oikeutta mihinkään omaan ja aitoon tunteeseen, paitsi niihin mitä on tilattu.

Meitä on niiiiiin paljon. Piilevästi narsistiset perheet on yksi termi, jonka löysin. Sellaisessa kasvaneet muistuttavat alkoholistien aikuisia lapsia, luin. Olenkin aina ihmetellyt miksi kuvaukset heistä sopivat minuun, vaikka isäni alkoholismista kuulin vasta nelikymppisenä. (Äijä tissuttelee salaa eikä olla oltu niin kiinteästi tekemisissä - en tosiaankaan tajunnut.)

Ymmärrät vissiin itsekin, miten vahingollista ja toivotonta tuollaisen äidin hyväksynnän etsiminen on? Hanki terapeutti tai joku, jolta saat sitä hyväksyntää jota olet paitsi. Ottaa ehkä aikansa, ennenkuin oppii tyytymään korvikkeeseen, mutta kun alkaa itse tervehtyä, niin äidin hyväksyntä alkaa jo tuntua myrkyltä silloinkin kun sitä vaihteeksi olisi jaossa. Ja se muiden ihmisten terve hyväksyntä alkaa tehdä työnsä.[/QUOTE]

Tämä on hyvin tyhjentävää kirjoitusta! En itse meinaa löytää tähän oikeita sanoja. Kaikessa tuntuu että äidilläni ovat taas ne oikeat sanat kaikkeen, luonnostaan. Tuo päättämättömyys! Joissain asioissa olen ollut aina lapsesta saakka hyvin omatahtoinen ja saanut tahtoni läpi, mutta joissain asioissa taas koen omantuntoni korvautuneen täydellisesti äitini omallatunnolla. Ajattelen kaiken jotenkin äitini persoonan läpi.

 

["kohtalotoveri"]

Tämä on hyvin tyhjentävää kirjoitusta! En itse meinaa löytää tähän oikeita sanoja. Kaikessa tuntuu että äidilläni ovat taas ne oikeat sanat kaikkeen, luonnostaan. Tuo päättämättömyys! Joissain asioissa olen ollut aina lapsesta saakka hyvin omatahtoinen ja saanut tahtoni läpi, mutta joissain asioissa taas koen omantuntoni korvautuneen täydellisesti äitini omallatunnolla. Ajattelen kaiken jotenkin äitini persoonan läpi.

Tunnistan tuon ristiriidan. Olin ja olen itse senverran jääräpäinen, että pitkään saatoin kuvitella olevani niin kapinallista että minuahan ei kukaan ohjaile. Mutta taisin olla maailman kiltein kapinallinen sitten kuitenkin.

Olen miettinyt asiaa sittemmin sen kautta, että kun siinä tietyssä iässä olisi tarkoitus selvittää itselleen mitäs sitten tehdä kun isona minä haluan isän kanssa naimisiin mutta äiti on jo. Eli jos Freudin suuntaan lähdetään: oidipuskompleksi olisi tarkoitus ratkaista niin, että hyväksyy ettei isä ole saatavilla ja pitää suunnata oma kiinnostus ulkomaailmaan ja luottaa että omakin vuoro tulee.

No, minä en ikinä päässyt tuohon vaiheeseen, koska minulla oli liian kiire lepyttää mustasukkaista äitiäni. Olen kokenut niin kovaa syyllisyyttä äidin suuntaan, että en ole kunnolla kehdannut ruveta kilpasille edes. Äidinmurha on pahasti tekemättä. Joten ikäni kaiken olen ollut samaan aikaan sekä pirun kiukkuinen äidille että ajatusta nopeammin miettimässä asiat hänen kannaltaan itseni sivuuttaen. Kunnes omat tarpeet ovat jääneet alakynteen niin kauan, että itsekään en niitä tunnista.

 

[sspp]

Hei, tutun kuuloista tekstiä... Itse olen vähän lähempänä kolmea (!) kuin kahtakymppiä ja monien vaiheiden jälkeen tässä yritän opetella tlemaan toimeen omillani, ei oo helppoa ollut. Tänään just päätin (vaikka oon yrittänyt jo monta kertaa) että nyt en vaan pidä minkäänlaista yhteyttä vanhempiini, ahdistaa niin paljon kaikki niissä.
Tuntuu vaan kuin oisi elänyt koko elämäni tynnyrissä, jonkun lasin takaa katsellut kun muut elää ja ihmetellyt et miten sinne elämään pääsee mukaan. Epäilen että äitini on narsisti tai ainakin jonkinlaisia piirteitä, on lukenut kaikki päiväkirjani, kertonut arkaluontoiset juttuni eteenpäin... On vaan niin inhottavaa kun en vaan pysty luottamaan juuri kehenkään, tuntuu että kaikki ihmiset juoruilee ja tietää asiani paremmin kuin itse mutta kukaan ei silti auta jos on esim.. ongelmia... Muutin uudelle paikkakunnalle vuoden alussa enkä ole oikein tutustunut täällä kehenkään joten senkin vuoksi ollut vähän vaikeaa ja oon tässä miettinyt että mitä tehdä kun tuntuu ettei elämässä tunnu olevan mitään mieltä. Tai niin, vähän käynyt mielessä että pitäisikö lopettaa oma elämä kun ei tää tämmöinen harmaa, mitäänsanomaton elämä oo mistään kotoisin.