huono omatunto...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja miks niin hermona joskus
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

miks niin hermona joskus

Vieras
Meidän 1v1kk tyttö alkaa aina kitisemään (tai no aina ja aina, 90% kerroista) kun laitetaan häntä autoistuimeen. Huuto alkaa jo oven avatessa, joskus rauhoittuu heti istuuduttuaan mut monesti kiukkuaa myös "kahlinnan" ajan. Ei laita vastaan kylläkään, antaa laittaa vyöt ja remelit mutta selkeästi ääneen protestoi ettei tällasessa tarttis kyllä istua, ja ymmärtäähän sen, onhan se inhottavaa ahtaa niitä henkseleitä ja vielä jos on haalaria tai toppapukua ni onhan se tukalaa, kyllä muakin ahdistaisi.. Mutta minä hermostun aina kun se huuto tulee, joskus enemmän ja joskus vähemmän-- koskaan en ole tytölle huutanut tai mitään mutta välillä tulee hermostuneesti "tiuskaistua" että äläs nyt kiukuttele siinä, ei mitään hätää, hyshys." Suurimman osan koitan vaan saada homman tehtyä mahd pian mut on alkanu ahdistaa koko autoilu kun se karju tulee sieltä varmana.

Saako noin pieneen hermostua?? Tosiaan koskaan en ole huutanut, tehnyt mitään enkä edes harkinnut, mut ylipäätään se että tulee sellanen ÄÄÄÄÄHHH!!!!! - olo, mulla on ihan kamala olo siitä koska tyttö on maailman ihanin ja rakkain <3 <3

Sama pätee myös hanskojen laittoon, inhoaa sitä sydämensä pohjasta ja vetää käsiä pois vaikka olis vaan tumput eikä pujoteltaisi sormia. Mä en vaan jaksaisi kuunnella sitä kiukuttelua! (..ja siitä tulee sit ihan paskamutsi- olo...) sekä toisinaan vaipanvaihtoon, ei malttaisi seistä paikallaan sen aikaa että saan housuvaipat pujotettua ja housut takas päälle, ja kun otan tytön takas paikalleen ni huuto siitä taas tulee.

Voinko mä olla vaan että "voivoi, tää pitää nyt tehdä vaikka kuinka kiukuttaisi." ??? Mä en tahdo muuttua sellaseksi megapehmoksi että "ai et tykkää, ei sitten..." mut joskus vaan ei jaksaisi sitä karjumista.
 
Ai niin, piti vielä sanoa että en myöskään taho muuttua siksi lapsille kaupassa karjuvaksi äidiksi joita niin kovin usein näkee, siks koitan vaan venyyyyyyä ja venyttää pinnaa, ja rauhallisesti hoitaa kaiken... Miten sitä olis hyvä voida olla silleen että ARGH mut kuitenkin niin ettei huutaisi lapselle?
 
ihan normaalia, alkavaa uhmaa tai omaa tahtoa. kannattaa vetää leikiksi laulaa jotain tai vetää huomio jonnekkin muualle kuin sillä hetkellä on. laulaa tai katsella harakkaa tms. ikkunasta kun vaihtaa vaipan. onnistuu jonkin aikaa.. :)
 
No minä kyllä sanon välillä vaan just tuohon tyyliin, et ei auta itkut markkinoilla, ulkon on kylmä ja sormiin tulee kylmä jos ei laita hanskoja. Ja sit puen ne. Jos tyttö ihan raivareita aloittaa tekemään, niin kaikkien hermoja säästäekseni yritän kiinnittää huomion muuhun siinä samalla (siis tytön huomion).

 
Alkuperäinen kirjoittaja miks niin hermona joskus:
Mutta minä hermostun aina kun se huuto tulee, joskus enemmän ja joskus vähemmän-- koskaan en ole tytölle huutanut tai mitään mutta välillä tulee hermostuneesti "tiuskaistua" että äläs nyt kiukuttele siinä, ei mitään hätää, hyshys." Suurimman osan koitan vaan saada homman tehtyä mahd pian mut on alkanu ahdistaa koko autoilu kun se karju tulee sieltä varmana.

Saako noin pieneen hermostua?? Tosiaan koskaan en ole huutanut, tehnyt mitään enkä edes harkinnut, mut ylipäätään se että tulee sellanen ÄÄÄÄÄHHH!!!!! - olo, mulla on ihan kamala olo siitä koska tyttö on maailman ihanin ja rakkain <3 <3


Voinko mä olla vaan että "voivoi, tää pitää nyt tehdä vaikka kuinka kiukuttaisi." ??? Mä en tahdo muuttua sellaseksi megapehmoksi että "ai et tykkää, ei sitten..." mut joskus vaan ei jaksaisi sitä karjumista.

Mikset voisi, eikö se ole just se juju? Että voi sua raasua, on se kylllä ai-van kaa-mee-ta kun tälleen kohdellaan, mutta kohdellaanpa kumminkin. Ei semmoinen megapehmo kuulu ollakaan, sillon sulla on seuraavaksi 1kpl emotionaalinen kiristäjä juoksuttamassa sua. Kuka semmoisia haluaa kasvattaa?

Se hermostuminen on munsta hiukka kakspiippuinen juttu. Eli samalla lailla kun lapsen ärtymys on ok, niin sunkin ärtymys on ok. Oleellista on, ettet menetä malttias ja ala käyttäytymään keskenkasvuisesti sen seurauksena. Eli tunteen ilmaisu on ilmaisua, ja tunteen vietäväksi heittäytyminen ihan toinen juttu.

Mut sit kuitenkin on se syvempikin ymmärryksen taso tavoiteltavana, eli jos hermostuu mukulan touhuista, niin herää kysymys että onko omassa päässä joku oletus, ettei mukula saisi olla tommonen. Jos stressitaso nousee, niin alkaa jyrketä ne vaatimukset mimmoinen lapsi ei sais olla, kunnes sitä alkaa rankaisemaan kaikenlaisesta epäoleellisesta.

Eli toimiva yhtälö olis jotenkin semmonen, että ei pelkää omaa hermostumista liikaa, on suvereeni sanomaan että kyl me ny vaan mennään ja tehdään näin, ja sitte vielä kuitenkin on valmis miettimään, että mitä toisen päässä liikkuu ja tulikohan nyt toimittua oikeen. Kunhan se miettiminen ei ole semmosta ahdistunutta epävarmuuden ruokkimista, vaan ihan oikeesti sen miettimistä, että olinko oikeudenmukainen vai jäikö jotain aiheesta muksulle hampaankoloon.

Eiköhän se ole suomalaisten äitejen tosi yleinen piirre se tietty tunteiden pelko, omien ja muksun.
 

Similar threads

Yhteistyössä