A
"allukka"
Vieras
Mies oli ennen kiltti ja huomaavainen. Nuorimman lapsen syntymän jälkeen koko sen persoonallisuus muuttui. Siitä on tullu ihan hirvee. Se ei pysty puhumaan mun kanssa oikeestaan mistään ilman että menee hermo. Jos mä kysyn ihan simppelin kysymyksen niin siihenki pitää vastata jotenkin vittumaisesti. Se ei anna mitään arvoa mulle. Mä käyn töissä, siivoan kotona, teen ruuat jne. Aina se vaan valittaa kuinka kamalaa sen elämä on. Ei se edes huomaa että mä elän yhtä lailla tässä taloudessa ja teen hommat ilman kamalaa vikinää ja marttyyrin elkeitä.
Yks päivä kun lapsi sairastu ja lääkäri kielsi menemästä päiväkotiin niin mies totesi ettei hän ainakaan jää kotiin sen kanssa. Mä olen ollut melkein joka kerta pois töistä kun lapset kipeenä ja pyysin josko hän ois voinu olla kotona nyt. Ei se käyny. Totes vaan että mulla on niin paska palkka että sietäisinki saada kenkää töistä.
Se ei kykene kommunikoimaan lasten kanssa ilman huutoa, vittuilua ja vähättelyä. Ei lohduta jos sattuu, toteaa vaan että oma vika, mitäs teit noin, ei kantsis kaatua jne. Jos lapset juttelee sille niin se vaan murahtelee takas ja kettuilee, käskee niiden olla hiljaa. Ihan normi askareet tuottaa kamalasti vaivaa esim. ruokailu ulkoileminen jne. Niistä hän selviytyy vaan tiuskimalla. Ei se osaa eikä näköjään edes halua jutella niiden kanssa.
Mulle se on mukava lähinnä silloin ku se arvelee hyötyvänsä siitä jotain. Jos perheen ulkopuolisia on paikalla niin sitten se osaa käyttäytyä ja on jopa mukava mulle ja lapsille. Sit kun ovi menee kiinni, niin ei tarvi esittää enää...
Se elää ihan omassa kuplassaan. Mulla on tässä ollu kaikenlaisia juttuja, joissa olisin tarvinnu tukea, mutta en sitä saa. Ei se osaa eikä halua. Mun mielipiteet jyrätään, ei niillä oo mitään väliä ku enhän mä edes tiedä mistään mitään. Me ollaan monesti sovittu että tehdään jotain mitä mä haluan, mutta viime hetkillä mies peruu sen vedoten johonkin tai muuttamalla menon johonkin toiseen mihin sit mennään. En viitsi alkaa kinaa ku en kestä sitä että se TAAS suuttuu.
Tässä tilanteessa ollaan oltu ennenkin. Viimeksi mä uhkasin jättää sen jos tää homma ei muutu. Hyvää aikaa kesti jonkin aikaa, nyt tilanne on taas tämä. Mä olen niin katkeroitunut tästä kaikesta. En oo moneen päivään puhunu sille mitään mutta ei se varmaan ole edes huomannu. Olettaa vaan että mulla on joku hormonijuttu päällä, eihän mulla voi olla oikeita tunteita.
Vittu mitä paskaa. Ihan oikeesti. Helpotti vähän ku sai kirjottaa kaiken ylös. Mä olen henkisesti ihan piesty. En viitsi alkaa jutella tästä miehen kanssa ku se alkaa sit taas jankuttaa että kaikki muuttuu. Se jankuttaa niin pitkään että saa mut manipuloitua siihen uskoon että kaikki on tästä edespäin niin ihanaa.
Jos mä vaan en puhuis sen kanssa enää ni älyisköhän se muuttaa veke tai jotai.
Tää kuulostaa tyhmältä, mutta mä olen niin väsyny tähän että en jaksa alkaa edes selvittää asioita ku tiedän että se saa taas mun mielen muuttumaan.
Ja tiedoksi: se ei aina ole ollut tollanen. Se oli ihana ihminen siihen asti ku nuorin synty. Sit se muuttu. Mä tiedän syyn mikä on varmasti vaikuttanu tohon persoonan muutokseen ja se ei ole musta lähtösin.
Yks päivä kun lapsi sairastu ja lääkäri kielsi menemästä päiväkotiin niin mies totesi ettei hän ainakaan jää kotiin sen kanssa. Mä olen ollut melkein joka kerta pois töistä kun lapset kipeenä ja pyysin josko hän ois voinu olla kotona nyt. Ei se käyny. Totes vaan että mulla on niin paska palkka että sietäisinki saada kenkää töistä.
Se ei kykene kommunikoimaan lasten kanssa ilman huutoa, vittuilua ja vähättelyä. Ei lohduta jos sattuu, toteaa vaan että oma vika, mitäs teit noin, ei kantsis kaatua jne. Jos lapset juttelee sille niin se vaan murahtelee takas ja kettuilee, käskee niiden olla hiljaa. Ihan normi askareet tuottaa kamalasti vaivaa esim. ruokailu ulkoileminen jne. Niistä hän selviytyy vaan tiuskimalla. Ei se osaa eikä näköjään edes halua jutella niiden kanssa.
Mulle se on mukava lähinnä silloin ku se arvelee hyötyvänsä siitä jotain. Jos perheen ulkopuolisia on paikalla niin sitten se osaa käyttäytyä ja on jopa mukava mulle ja lapsille. Sit kun ovi menee kiinni, niin ei tarvi esittää enää...
Se elää ihan omassa kuplassaan. Mulla on tässä ollu kaikenlaisia juttuja, joissa olisin tarvinnu tukea, mutta en sitä saa. Ei se osaa eikä halua. Mun mielipiteet jyrätään, ei niillä oo mitään väliä ku enhän mä edes tiedä mistään mitään. Me ollaan monesti sovittu että tehdään jotain mitä mä haluan, mutta viime hetkillä mies peruu sen vedoten johonkin tai muuttamalla menon johonkin toiseen mihin sit mennään. En viitsi alkaa kinaa ku en kestä sitä että se TAAS suuttuu.
Tässä tilanteessa ollaan oltu ennenkin. Viimeksi mä uhkasin jättää sen jos tää homma ei muutu. Hyvää aikaa kesti jonkin aikaa, nyt tilanne on taas tämä. Mä olen niin katkeroitunut tästä kaikesta. En oo moneen päivään puhunu sille mitään mutta ei se varmaan ole edes huomannu. Olettaa vaan että mulla on joku hormonijuttu päällä, eihän mulla voi olla oikeita tunteita.
Vittu mitä paskaa. Ihan oikeesti. Helpotti vähän ku sai kirjottaa kaiken ylös. Mä olen henkisesti ihan piesty. En viitsi alkaa jutella tästä miehen kanssa ku se alkaa sit taas jankuttaa että kaikki muuttuu. Se jankuttaa niin pitkään että saa mut manipuloitua siihen uskoon että kaikki on tästä edespäin niin ihanaa.
Jos mä vaan en puhuis sen kanssa enää ni älyisköhän se muuttaa veke tai jotai.
Tää kuulostaa tyhmältä, mutta mä olen niin väsyny tähän että en jaksa alkaa edes selvittää asioita ku tiedän että se saa taas mun mielen muuttumaan.
Ja tiedoksi: se ei aina ole ollut tollanen. Se oli ihana ihminen siihen asti ku nuorin synty. Sit se muuttu. Mä tiedän syyn mikä on varmasti vaikuttanu tohon persoonan muutokseen ja se ei ole musta lähtösin.
