Henkinen jaksaminen

Kuinka jaksatte noin henkisesti lapsettomuushoidot ja hormonihoidot. Itse ainakin oon ihan rikki, hormonihoidot tekee musta hirviön ja ahdistaa ihan kauheesti. Yritystä takana 5 vuotta, 3 vuotta erilaisia hoitoja. Voi kun tää olis jo ohi!!!!!!!!

 

Mua vähän "pelottaa" alkaa pistään ekka kertaa, siis se, et kui mielialat alkaa heitellä ku näin normistikki oon aikas vaihteleva.. Mies meinaski, et täytyy varmaan ostaa muovinen astiasto =) ..

Clomeilla en huomannu mitää eroa verrattuna aiempaan, niil yritettiin vuosi ilman tulosta. Maaliskuussa eessä ekka inseminaatio ja toivottavasti kestämme (henkisesti) myös tulevat pettymykset.. Olen itte saanut voimia parhaalta ystävältäni, joka "kärsii" myös samasta ongelmasta ja mieheni on luonteeltaan erittäin vahva, hän kiskoo mua mukanaan vaikeimpina aikoina..

Ja työ on auttanut ajattelemaan muutakin.. Vaikkakin se on tosi raskasta, hoidan nimittäin vaikeasti vammaisia aikuisia ja myös erittäin vaikeasti vammaisia lapsia..

 

Hei, minulle ainakin noi hoidot on ollu henkisesti tosi rankkoja. Olen välillä tosi paska tyyppi. Vihaan kaikkea. Toisena päivänä kaikki on taas hyvin. Tää on tosi rankkaa miehelleni, mutta mä en voi sille mitään. Käyttäydyn kummallisesti. Olen katkera ja epäluuloinen. En ole oma itseni, mutta kestämme tämän yhdessä, jos vain saisimme yhteisen lapsen.
Toivon sinulle voimia kestää henkisesti sekä fyysisesti. Tämä on rankkaa aikaa. Mutta toivottavasti kannattaa !

Aurinkoista kevättä ! B)

 

Mulle ne hoidot sinällään ei ole koskaan ollu henkisesti mitenkään vaikeita. Päinvastoin odotan oikein hoitojen alkua, että saadaan taas hommat luistamaan. Ainoa vaikea asia on se kahden viikon piina-aika siirron jälkeen kun tunteet heittää laidasta laitaan toivon ja epätoivon välillä. Nyt tosin joulukuusta asti ollu tosi vaikeeta kun en pääse alottamaan hoitoja kun jostakin heidän on aina karsittava ja mä jään aina pois kyydistä. Mut niin kauan kun on toivoa niin yritämme eteenpäin..

 

Miusta vaikeinta on kestää omaa kateutta ja katkeruutta siitä, että muilla on lapsia ja tulevat miun silmissä helposti raskaaksi :'( Kannan tästä tosi paljon syyllisyyttä.

Me ollaan vasta tutkimusvaiheessa, en tiiä millon hoidot alkaa, mutta ootan sitä innokkaana =)

 

Moi!

Vuoristorataahan tämä on. Mulla on menny nyt neljä kuukautta, kun on yritetty IVF:ää tuloksetta. Edellisestä inseminaatiosta on siis kulunut 5 kuukautta, ja sen jälkeen olen siis vain pistellyt, käynyt ultrassa ja saanut keskeytystuomion... iteknyt, raivonnut, turhautunut, levännyt, venyttänyt pinnaa, pistänyt taas... saanut keskeytystuomion, ja sama rumba alusta...

Mutta nyt kun kuukautiset taas alkoivat, toivo jälleen kohoaa, sitä ikään kuin unohtaa ainakin hetkeksi pettymykset ja haluaa taas suunnata katseen eteenpäin. Kohtahan saatan jopa päästä taas piinistelemään, kun - toivottavasti vihdoin vaivalla aikaan saatu - alkio EHKÄ siirretään joskus maaliskuussa.

En tiedä, miten kauan tätä jaksan, mutta NYT ainakin tuntuu, että vielä kohtalaisen kauankin, jos tarve vaatii. Kysykää ensi kuussa uudelleen :kieh: \|O

 

Niimpä, kun edes oma mies tukisi tällä hetkellä, mutta kun ei. Sen mielestä olen vain ilkeä ja paska ihminen, kun kiukuttelen turhasta ja HÄNELLE tulee paha mieli. Eli hänelle ei saa näyttää ahdistusta. IVF siis parin vkon päästä. \|O \|O \|O Ja mies on sanonut ettei halua, että tästä puhutaan kenellekkään. Siis mulla ei ole oikein ketään kelle puhua, edes vanhemmat ei tiedä. Mieliala keikkuu laidasta laitaan ja välillä tuntuu, etten ole varma haluanko edes lasta.!!! Ihan pöhköö.

 

\

Niimpä, kun edes oma mies tukisi tällä hetkellä, mutta kun ei. Sen mielestä olen vain ilkeä ja paska ihminen, kun kiukuttelen turhasta ja HÄNELLE tulee paha mieli. Eli hänelle ei saa näyttää ahdistusta. IVF siis parin vkon päästä. \|O \|O \|O Ja mies on sanonut ettei halua, että tästä puhutaan kenellekkään. Siis mulla ei ole oikein ketään kelle puhua, edes vanhemmat ei tiedä. Mieliala keikkuu laidasta laitaan ja välillä tuntuu, etten ole varma haluanko edes lasta.!!! Ihan pöhköö.

:hug: Moi Lellu! :hug:

Kuule, tuttu tunne... ei meilläkään niin kovin puhuta asiasta edes keskenään. Kyllä mä sen verran pidän miestäni "ajantasalla" että kerron millon alotan piikityksen ja millon tulee ultra-ajat sun muut. Meillä onneksi on saanu sentään kertoo sukulaisille. Ekasta hoidosta en tosin kovin monelle kertonu, oli ihan riittävästi kestämistä sen odottamisen ja piinan kans keskenään. Nyt kaikki tietää ja on silleen helpompaa.

Tuittuilut on meille sallittuja hormoonien takia, muista se! Minä sanoin rehellisesti ukolleni edellisen hoidon aikana, että jos oon jonain päivänä poikeuksellisen ÄRSYTTÄVÄ ja kaivan verta nokasta rutisemalla tyhjästä, niin se JOHTUU VAIN HORMOONEISTA enkä ite siis pysty vaikuttaan asiaan... että hänen on vaan kestettävä. Ja hyvin meni!

Meillä muutenki mies kokee asian eri tavalla ku minä... tottakai. Se on enempi huolissaan siitä, miten mun psyyke kestää negauutiset kerta toisensa jälkeen. Eikä se ite mun näkökulmasta hehkuta vauvan odottamista niinku minä... joskus mietin jopa että haluaako se loppujenlopuksi ollenkaan vauvaa... TYHMÄÄ FUNTSIA TÄLLASIA KUN KUITENKIN TIEDÄN, ETTÄ YHDESSÄ TÄHÄN ON LÄHDETTY JA IHAN YHTEISESTÄ HALUSTA. Se vaan tämä naisen mieli on välillä tällanen :ashamed:

Nämä keskustelupalstat on kyllä kullanarvosia just siihen, että saa puhua asioista ja mikä omaa mieltä askarruttaa ja mikä mietityttää. Jatketaan vaan täällä "roikkumista" ja otetaan hyöty irti

 

Kyllä tämä aika raskasta on ainakin minulle, mies kyllä kannustaa ja toitottaa minulle että kyllä se sieltä vielä joskus tulee.. Välillä tuntuu kyllä siltä että me ei tulla koskaan saamaankaan koska kolmas vuosi on jo alkanut ja siirtyy koko ajan hoidot ku kuukautiset alkaa väärää aikaa. Inseminaatio alkaa seuraavaksi mutta sekin taitaa taas kerran siirtyä seuraavalle kuulle kun sairaala ei ole viikonloppuisin auki ja viikollakin vain tiettyinä päivinä.. Masentavaa..... Tiedän että ollaan kyllä vielä loppuviimeksi aika vähän aikaa yritetty kun on muut jos viisi vuottakin on jo yritetty ni luulempa että se jo on masentavaa eikä siltinkään mitään tulosta toivotaan nyt et meille kaikille käy jossain vaiheessa hyvin ja saatais edes se esikoinen..... :ashamed:

Kaikille fyysisesti ja henkisesti jaksamisia!!! :flower:

 

\

Kyllä tämä aika raskasta on ainakin minulle, mies kyllä kannustaa ja toitottaa minulle että kyllä se sieltä vielä joskus tulee.. Välillä tuntuu kyllä siltä että me ei tulla koskaan saamaankaan koska kolmas vuosi on jo alkanut ja siirtyy koko ajan hoidot ku kuukautiset alkaa väärää aikaa. Inseminaatio alkaa seuraavaksi mutta sekin taitaa taas kerran siirtyä seuraavalle kuulle kun sairaala ei ole viikonloppuisin auki ja viikollakin vain tiettyinä päivinä.. Masentavaa..... Tiedän että ollaan kyllä vielä loppuviimeksi aika vähän aikaa yritetty kun on muut jos viisi vuottakin on jo yritetty ni luulempa että se jo on masentavaa eikä siltinkään mitään tulosta toivotaan nyt et meille kaikille käy jossain vaiheessa hyvin ja saatais edes se esikoinen..... :ashamed:

Kaikille fyysisesti ja henkisesti jaksamisia!!! :flower:

Jaksamista myös sulle!
Meillä oli ukon kans koti-inseminaatioiden yrittämistä kaikkiaan 8 kk ennenku päästiin ensimmäiseen IVF-hoitoon suoraan. Koti-inssit sen takia ettei normaalilla tavalla onnistu miehen takia. Arvasin kyllä melko alku vaiheessa ettei koti-inssien avulla raskautta tuu ja että voi olla muutakin vikaa... Helppoa ei oo ollu. Ois niin kiva yrittää normaalilla tavalla luomuyllätystä hoitojen välillä, mutta koko asian "harrastus" on poissuljettu vaihtoehto meillä. Ollaan varmaan ainut pari, jolla on tällasia vaikeuksia lapsettomuuden lisäksi!

Älä sure tuota inssin ajotusta. Sitä varten sulle varmaan määrätään pillerit, joilla voidaan säädellä ovulaation ajankohta ja lääkkeillä myös määrittää mihin ajankohtaan toimenpide toivotaan! Kyllä se kuule hyvin menee, usko pois!

 

Hirveesti voimia Katjalle ynnä kaikille teille muille!

Pikkuenkeli67: et ole tässäkään suhteessa yksin, meillä näet sama tilanne, eli "harrastelut" ja sitä myötä myös iloinen luomuylläri kokonaan poissuljettuja vaihtoehtoja, eli IVF ainoo mahdollisuus.
Meistä on moneksi

Rohkaisu- :hug: !!!

 

Ei ole helppoa. Miehen takia hoidoissa ja tietenkään ei halua puhua kauaskantoisemmin, siis mitä jos ei onnistukaan. En halua vaan yrittää yhtäkeinoa vuosia tuloksetta, vaan muuta ajatella. Ja lopulta se adoptiokin kestää ja ei ole varma.

Ja sitten mitätöi näitä hoitoja "sinä olet niin herkkä toimenpiteissä" jne. Ja että rakkaus on kaikki. Lasta ei saisi haluta kuin häneltä. Helppo sanoa, miehen hedelmällisyys ei ole rajallinen, vaikka siis hoitoja hänen takia tarvitaan.

 

Hei!
Onpa lohduttavaa kuulla että se "harrastaminen" ei ole muillakaan helppoa. Itselläni tuntuu että koko asiasta on tullut pakkopullaa ja silloinkuin olisi sopiva ajankohta niin ei se olekaan miehelle niin helppoa. Monesti on homma jäänyt kun on alkanut jännittämään ja ajattelemaan asiaa. Pitäisi unohtaa koko juttu ja rentoutua mutta helpommin sanottu kuin tehty kun harrastaa pitäisi kalenterin kanssa.Ja sitten vielä työmatkat sotkee lopullisesti aikataulut.

 

Voi miten "ihanaa", että löytyy kohtalotovereita tässäkin suhteessa! :\|
Lapsettomuushoidoista kertoessani lähipiirille ja työkavereille en tietenkään oo voinu kertoo, ettei luomuylläriä voi meille tulla varmaan koskaan... En usko että kukaan ymmärtäis ellei oo omakohtasta kokemusta asiasta ja luulen tietäväni suurimmaksi osaksi myös vastauksen, jonka varmasti joku sanois: "vaihda miestä". Vaan kun en vaihda! Hyvää ei kannata vaihtaa :attn: !

Kiitos teille ihanille ihmisille, kun olette tukena niin monessa! Toivottavasti pystyn antamaan edes puolet siitä teille tueksi!

 

Meillä on jo 4. vuosi "yritystä" menossa. Eli tuskin sieltä mitään
ikinä tulee. Mies ei lähde hoitoihin. Itsellä pää hajalla, kun ei
saa edes yhtä hoitomahdollisuutta tai edes tietää, miksi emme
saa lapsia.

Kadehdin jokaista, joka tietää lapsettomuutensa syyn ja voi hoitaa
sitä. Minä en sitä tiedä ja vaikka tietäisin, en voisi mennä hoitoihin.
Mies ei "kärsi" lapsettomuudesta ja ei halua hoitoihin missään
nimessä.

 

Onpa aika rankka tilanne teillä. Ootteko käyneet kenenkään ulkopuolisen juttusilla asiaa koskien (parisuhdeneuvonta tai jotain?)

Omalla kohdalla oli puolisolle todella kova pala mennä antamaan näyte. Meillä lapsettumen hoito lähti mun kiertohäiriöiden tiimoilta liikkeelle ja sen perusteella aloitettiin hoidot, ja saatiin minun kiertoni käyntiin lääkityksellä.
Puolison testaaminen tuli sitten mukaan 3kk jälkijunassa. Jonka tuloksena, yllätys yllätys, oli alentunut siittiötiheys, jonka jälkeen jatkettiin IUIlla (eikä enää vastustelua puolisonkaan puolesta). Mielestäni ainakin omalla puoliskolla suurin kynnys taisi olla pelko oman "heikkoutensa" löytymisestä.
Jollei mies olisi suostunut hoitoihin niin olisin laittanut miehen vaihtoon (molemmat kuitenkin halutaan lapsi, eri asia olisi jollei mies haluaisi ollenkaan lapsia?)

Jaksamisia :hug:

 

Hei Uupunut28!
Voi olla ehkä tyhmä kysymys, mutta ootteko puhuneet lapsettomuudesta miehen kans? Mikä miestä hoidoissa pelottaa? Jos kuitenkin teidän tapauksessa on niin että molemmat haluaisitte lapsen, kannattaisi kyllä mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle tilanteesta joka ehkä saisi selvyyttä asioihin. Toisaalta on kohtuutonta vaatia toista hyväksymään hoidot mutta on myös kohtuutonta vaatia toista elämään ilman lapsia. Pattitilanne. Se varmasti laittaa puntaroimaan koko suhdetta.

Omalla kohdallani onneksi hoitoihin lähtö tuli puheeksi ensimmäisenä mieheni puolelta.
Mietittiin kuitenki ennen hoitoihin lähtöä, että jos tulosta ei synny, kesääkö meidän liitto. Ja todettiin, että meillä on hyvä kahestaanki vaikka toki "kolmas pyörä" tervetullut oiskin, joten siltä pohjalta oli helppo lähtee eteneen.

Voimia sulle :hug: , Uupunut. Toivon, että saatte solmut auki!

 

Naisen kannattaa muistaa, että hedelmällisyys rajallinen. Mies voi muuttaa mielensä hoitojen ja lapsien suhteen vaikka 50-v...Eli mies vaihtoon jos ei suostu hoitoihin. Kypsyttelyaikaa en ainakaan yli 30-v. antaisi.

 

Miten miehet ovat jaksaneet? Missä miehet voisi jakaa tuntemuksia kun tuntuu et voimat lopussa..