Miten te muut jaksatte vastoinkäymiset?
En tiiä kestääkösitä. Tai no....ei mua nytkään harmita se et menkat alko ja hoidot meni vikaan. Tai tietysti harmittaa, mut en mä sen takia itke. En mä ees tajuu miks mä itken. Mä itken vaan yleistä kurjuutta. Sitä miks mä oon tällänen, miks kaikki menee päin p.ersettä, miks mitään hyvää ei vois tapahtua, miks elämä on tällästä p.askaa. Sitä mä suren. En pelkästään sitä, et me ei saada lapsia. Sit mä vaan mietin, et miks mä suren noita, mullahan on ihana mies, kiva koti ym...? Ei sitä voi käsittää. Ei kaikkee kyl voi pistää hormonienkaan piikkiin. Jotenkin vaan tuntuu, et tää kaikki on turhaa..... :'(
Mä en osaa itkee mun miehen nähde. Mä esitän jotain vahvaa ja sanon, et kaikki ok. No ei oo. Mä en vaan haluu, et toi mies stressais yhtään enempää. Mies on töissä 12t/pvä 6pvä/vko. Ei siinä enää haluu toiselle yhtään ylimääräistä kasata. Välillä tosiaan tuntuu, et sitä on niin yksin. Ei oo ystäviä, kelle purkais tms...Ainut on tää netti. Yks henkireikä. Onneks voi ees tänne kirjottaa.
Hoitoon varmaan pitäs mennä. Mut eipä sekään niin helposti käy. Tääl pienellä paikkakunnalla hulluks leimaisivat heti.
No huh...tulipas taas purkauduttua....