Kiitos kaikille onnitteluista!
Eilen pääsin itse kotiin ja voin hyvin. Tyttö oli niin pieni, ettei mitään synnytysvaivoja tokikaan juuri tullut. Mitä nyt jälkisupistuksia jonkun verran, ja pientä särkyä alavatsassa, mutta siihen auttaa ihan burana.
Vauva on lastenklinikalla ja ollut itseasiassa hengityskoneessa, kun ei sitten jaksanut hengittää kuitenkaan ihan itse. Suuri on huoli koko ajan, eikä oikein meinaa ymmärtää itse, että ei ole enää raskaana vaan et se vauva on siel sairaalassa. Välillä olen jopa tuntevinani sen liikkeitä. En osaa tunnetasolla yhdistää sitä "sairaalan" vauvaa siihen joka mun sisällä oli, joten väkisin suren sitä, että en ole enää raskaana. Se on kuin olisin jo menettänyt kaiken..
Vauva voi nyt vakaasti, mutta sillä on aivoissa verenvuotoa molemmilla puolilla. Toisella puolella sitä on aivokammiossa ja toisella puolella myös aivomassassa, joka on vaurioittanut niitä. Jos tilanne pysyy samana, on mahdollista että muut aivojen osat huolehtii tuhoutuneista osista tai että tulee esimerkiksi jotain liikunnallista vammaa. Jos se pienempi vuoto taas laajenee entisestään harkitsevat lääkärit hoidon mielekkyyttä. Kuulostaa kamalalta, mutta on myös helpottava tieto, että oikeesti ei hoideta vaikka tiedettäisiin että lapsella ei ole mahdollisuutta elää ihmisen elämää. Ja on helpottavaa, että ei itse tarvitse päättää sellaisista asioista.
On todella rankkaa tämä. Jotain mitä en osannut ikinä elämässäni odottaa. Yritän pysyä sillä mielen tyynellä linjalla, joka auttaa selviämään tavallisista asioista, mutta se on kuin veitsenterä. Yksikin ajatus, kosketus, ilme, muisto, ääni, tuoksu.. Epätoivo,suru, pettymys,pelko, voimattomuus.. Kaikki samaan aikaan. Ja pahinta on nähdä että mun miehellä on pahamieli ja että ku mulla on ni sillä on entisestään.
Mä toivon sydämeni pohjasta jokaiselle onnellista odotusta!!!
