Nettipimento vihdoinkin ohi - kiitoksia vaan Sonera :headwall: :headwall:
Kiitos kaikille onnitteluista ja terveisistä
Menipäs muuten aika kauan aikaa lueskella näitä pinoja läpi.
Täällä kaikki ihan mukavasti: vauva nukkuu ja syö hyvin. Iso-veli ei vielä ainakaan ole ollut mustasukkainen ja miehelläkin vielä tämä viikko lomaa. Kieltämättä himpun verran pelottaa ensi viikko kun jään käytännössä ihan kokonaan yksin poikien kanssa, miehellä kun alkaa harjotuskausi teatterissa.
Pään tilanteesta sen verran, että alotettiin nyt lääkitys, jotta jaksaisin/pärjäisin paremmin tässä arjessa - tarkoitus aloittaa sitten se terapia, mutta vielä en ole yksinkertaisesti edes jaksanut etsiä sitä terapeuttia. Päivä kerrallaan - välillä huonommin, välillä paremmin.
Ennen synnytystä tunteet oli vauvaa kohtaan todella ristiriitaisia: välillä sitä masukkia rakasti yli kaiken ja välillä tuntui taas ihan alienilta
:ashamed:
Ja sitten se
synnytyskertomus...
Kun 39 viikkoa oli tullut täyteen olin ihan totaalisen kypsä kaikkeen: ulkona satoi ties kuinka monetta päivää putkeen ja vauva vaan viihtyi mahassa. Olo oli ihan totaalisen kypsä. Seuraavana aamun - ihmeellisen hyvin nukutun yön jälkeen - heräsin joskus viiden aikoihin siihen kun mahaa kouraisi. Nukahdin, mutta kun mahaan sattui uudestaan, tajusin viimein, että sehän oli supistus ja ihan mojova sellainen. Nousin ylös, kävin suihkussa ja kuulostelin oloa. Supisteli säännöllisesti ja napakasti, mutta kuitenkin niin, että välillä pystyi rentoutumaan ennenkuin seuraava kipuaalto tuli. Huvitti kun laitoin Mutterille viestin, että lähden synnyttämään ja sielläkin oli supisteltu jo hyvän aikaa
Herätin miehen ja kerroin, että pikkuhiljaa pitäisi varmaan valmistautua lähtemään... Olo oli ihmeen rauhallinen: ulkona paistoi pitkästä aikaa aurinko ja otettiin vielä viimeiset mahakuvatkin pihalla. Vietiin poika hoitoon isovanhemmille; automatka kahdeksan ruuhkassa ei ollut miellyttävä kun piti istua paikallaan. Itse oli kyllä ihmeen rauhallinen, mies sen sijaa ajeli muutamaan otteeseen jo päin punaisia valoja.
Sairaalaan tultiin kahdeksan aikoihin ja päästiin suoraan saliin. En ollut kyllä uskoa kun kätilö totesi synnytyksen olevan jo hyvässä vauhdissa: 5cm auki
Supistukset olivat koventuneet, mutta edelleen niiden välissä pystyi vielä rentoutumaan, joten halusin jatkaa ilman lääkkeitä. Kun sai olla ihan paikallaan, pystyi rentoutumaan niin, että jaksoi sen kovimman kivun yli. Pyysin ja sain kohdunkaulan puudutuksen, mutta siitä ei kyllä ollut mitään hyötyä. Olin pyytänyt, ettei kalvoja puhkaistaisi ellei olisi pakko. Kun ne lopulta puhkaistiin, pääsinkin sitten heti pukkaamaan lasta maailmaan. Olin toivonut saavani synnyttää jakkaralla ja kaikki menikin ihan mukavasti kunnes sain järkyttävän jalkakrampin takareiteen, jolloin oli pakko siirtyä sängylle. Siinäkin sitten tarvittiin toinen kätilö apuun kun en vaan saanut pidettyä jalkaa enää ylhäällä - kaikenlaista sitä voikin sattua synnytyksessä, reisilihas on edelleen kipeä, se ilmeisesti revähti tai jotain...
Jälkeenpäin katsoin papereista, että ponnistuaika oli 13 minuuttia, eli lyhyempi kuin esikoisella. Silti se tuntui pidemmältä ja rankemmalta. Jossai välissä totesinkin, että en jaksa enää, voidaanko pitää tauko
Jälkeenpäin on naurattanut, että mitähän ihmettä mielessä oikeen liikkui: kahvilleko kenties olin kuvitellut kesken ponnistamisen häipyväni
Kello 10.13 meille syntyi sitten toinen poika. Synnytys kesti lopulta vain n. neljä tuntia. Kesti hetken aikaa ymmärtää, että homma oli tosiaan ohi: kätilökin huomautti, ettei enää tarvitse ponnistaa - lapsi syntyi jo
Synnytyksestä jäi hyvä mieli. Kätilö otti ihanasti toiveeni huomioon ja synnytys oli "lähes luomu" kuten olin toivonutkin. Pari ristipistoa piti alaosastoon laittaa, mutta toipuminen on sujunut huomattavasti viime kertaa paremmin.
Ja mikä mukavinta: Mutterin kanssa sairaalaan "sovitut" treffit sitten tosiaan toteutuivat
Niin juu, vauvan "tekniset tiedot": 3560g ja 49cm.
Hyviä vointeja kaikille!