Kiitos teille myötätunnosta! Olen koko yön mietinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että nyt on mun aika alkaa olla terveesti itsekäs. Tilanne miehen kanssa on juuri tällä hetkellä hankala, mutta kokonaisuudessaan meillä on hyvä parisuhde. Mä en kuitenkaan ole tyytyväinen omaan elämääni tällä hetkellä. Mulla on elämä viimeisen vajaan kahden vuoden aikana muuttunut ihan täysin ja nyt alkaa tulla sitten seinä vastaan. Mä olen yksinkertaisesti aivan poikki ja uupunut. Töissä tunnen olevani ihan hukassa enkä jaksa pitää yhteyttä ystäviin. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu vievän pohjan pois ihan kaikelta ja nyt olen alkanut pelätä sitä, etten ehdi äitiysloman aikana palautua tästä uupumustilasta niin, että olisin valmis vastaamaan vauvan tarpeisiin. Huomenna on neuvolalääkäri ja pitää siellä ottaa asia puheeksi.
Nyt sitten perusluonteenomaisesti mietin, että jos jään saikulle, niin mies varmaan pitää sitäkin ihan turhana narinana, mutta siinä olisi se opettelun paikka nro 1, että sillä ei ole mitään väliä ja itse tunnen oman oloni ja jaksamiseni rajat paremmin kuin hän. Tosiasia nimittäin on se, että mä en jaksa pitää huolta itsestäni nyt. Unet on hävinneet, ruokahalu on kadonnut ja kotoa pois lähteminen tuntuu ihan ylivoimaiselle ponnistukselle. Kai tämä viikonloppu jotenkin katkaisi sen kamelin selän, kun tuntuu että jokainen elämän osa-alue vaan vie voimia eikä niitä saa mistään. Tuntuu vain niin vaikealle tunnustaa tämä asia ääneen, kun on niin tottunut suorittamaan ja jaksamaan. Töissäkin aina puhun nuorille siitä, että omista rajoista on osattava pitää kiinni ja on osattava sanoa ei, pidettävä huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista, koska se on sitä itsensä kunnioittamista. Miten se onkaan niin vaikeaa sitten noudattaa omalla kohdalla?
Nyt sitten perusluonteenomaisesti mietin, että jos jään saikulle, niin mies varmaan pitää sitäkin ihan turhana narinana, mutta siinä olisi se opettelun paikka nro 1, että sillä ei ole mitään väliä ja itse tunnen oman oloni ja jaksamiseni rajat paremmin kuin hän. Tosiasia nimittäin on se, että mä en jaksa pitää huolta itsestäni nyt. Unet on hävinneet, ruokahalu on kadonnut ja kotoa pois lähteminen tuntuu ihan ylivoimaiselle ponnistukselle. Kai tämä viikonloppu jotenkin katkaisi sen kamelin selän, kun tuntuu että jokainen elämän osa-alue vaan vie voimia eikä niitä saa mistään. Tuntuu vain niin vaikealle tunnustaa tämä asia ääneen, kun on niin tottunut suorittamaan ja jaksamaan. Töissäkin aina puhun nuorille siitä, että omista rajoista on osattava pitää kiinni ja on osattava sanoa ei, pidettävä huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista, koska se on sitä itsensä kunnioittamista. Miten se onkaan niin vaikeaa sitten noudattaa omalla kohdalla?
). Munkaan ex ei koskaan ymmärtänyt, että masennusta tai uupumusta voi edes olla olemassa...