Hei te äidit joilla on ollut vaativa vauva

[henniz]

Parhaan ystäväni vauva oli tällainen erittäin vaativa. 8 kk asti valvoi yöt, huusi päivät. Kävi vyöhyketerapiassa ja kaikki tutkittiin, ei vaan löytyny syytä... temperamentti.
8kk tosiaan helpotti ku poika oppi konttaamaan, ja vielä enemmä helpotti reilu 1,5v ku oppi puhumaan, ilmaisemaan itseensä. Nyt 4 vuotias, oikeinki tomera, mut edelleen melko temperamentikas. Itku-potku-raivari kohtaukset on vieraan silmään hillittömiä, mitä uhmissaan saa...Kuitenkin pääosin nykyää (ja sen 1,5 vuoden jälkeen) hyväntuulinen ja iloinen. Ja tämän poitsun äiti on sanonut mulle et hänel on tuohon esikoiseensa jotenki ihan hillitön yhteys nykyään. Et he ikäänkuin lukevat toistensa ajatuksia (kaksi pienenpää lasta tässä perheessä myös) Et esikoisen erittäin hankala eka puolitoista vuotta "opetti" heidät lukemaan toisiaan ihan täydellisesti, et nyt ei edes äidin seuraas tule niitä raivareitakaan, jos äidil on sillä hetkellä ku on sellainen tulos, aikaa vaihtaa pojan knas parikin sanaa niin uhkaava uhmakohtaus on menny enneku tuleekaan. Tietysti pienemmät sisarukset esim tekee sen et äiti ei ole aina siin läsnä..

 

["jaa-a"]

Joka päivä itkua, huutoa ja raivoa ekat 4 vuotta. Sitten muutama seesteinen vuosi ja voimakas temperamenttisuus on jälleen kuvioissa mukana

 

[nyt 2 v]

Pikkuhiljaa on helpottanut koko ajan. Ekan helpotuksen muistan, kun lapsi lähti liikkeelle. Sai edes joskus juoda kahvit rauhassa. Toki vahtimista tuli sitäkin enemmän, kun lapsi oli ihan holtiton menijä, joten pari kuukautta piti olla koko ajan vieressä, mutta silti se oli helpompaa kuin lapsen kantaminen ja itkeskely.

Noin vuoden kieppeillä aloin kokemaan elämän jo selkeästi helpommaksi. Puolentoista vuoden kieppeillä oli jo helpottanut niin, että en kokenut lasta enää ollenkaan raskaaksi. Nyt lapsen ollessa 2 v uhmaikäinen, tuntuu, että eihän näin helppoa ja ihanaa voi lapsen kanssa ollakaan!

Eli ekan vuoden rankkuus sai ainakin meillä aikaiseksi sen, että uhmaikäinenkin tuntuu siihen nähden uskomattoman helpolta.

 

["vieras"]

Esikoinen oli 1v5kk kun kakkonen syntyi. Vauva oli synnäriltä lähtien vähän itkuinen, hoitajat hälle suositteli heti vauvahierontaa. Paha koliikkihan vauvalla sitten oli. Päivät lähinnä itki ja kitisi. Ei oikein nukkunut päiväunia, vartin pätkiä. Se oli tosiaan aika rankkaa, varsinkin kun esikoinen oli mitä tyytyväisin vauva. Koliikkia kesti n6kk. (yöt nukkui) Imetys meillä loppui melki heti näihin vatsavaivoihin. Kun vatsa rauhoittui niin elämä alkoi Vauva kun alkoi kääntymään ja liikkumaan niin elo helpottui kummasti.
Nyt tyttö on 3.5v iloinen isosisko. Mutta pippurinen on kyllä edelleen

 

["vieras"]

Ekat 6kk koliikki itkua...6kk-1,5v oli aika hyvää aikaa, sen jälkeen on menty uhmasta uhmaan , nyt tytöllä ikää jo 12v ja ajoittain ihan ok., mut haastava ja "vaikea" edelleen verrattuna sisaruksiinsa. JA tosiaan niinkun joku tuolla aiemmin sanoi, ääripää sekä hyvässä että pahassa, kun on ihana niin on tosi ihana ja kun on kamala niin on aivan kamala!

 

["vieras"]

Meillä esikoisen vaativuus ilmeni jatkuvana läheisyyden tarpeena(ei viihtynyt puolta minuuttia yksin missään, jatkuvasti piti kanniskella jne.), tyytymättömyytenä ja mikä erityisesti hankaloitti elämää: kova vierastaminen kaikkia ja kaikkea kohtaan.Likkuminen kodin ulkopuolella, kyläilyt, kauppareissut jne olivat todella stressaavia ja hankalia, koska vauva pelkäsi ja aristeli kaikkea ympärillään. Esim. bussissa jos viereen tuli toinen lapsi rattaissa, saattoi alkaa huutaa paniikkihuutoa niin pitkään kunnes jäimme bussista pois. Todella raskasta oli kaikenkaikkiaan! Tätä kesti ensimmäiset 2,5v. Nyt kun lapsella on ikää 3,5v, on täysin erilainen: tykkää jutella vieraiden ihmisten kanssa, leikkii kaikkien kanssa, on utelias ja reipas.