Haltioitunut omasta lapsesta

[Äikkä]

Onko muita samoin ajattelevia äitejä tai isiä?
Lapseni, kesällä 4- vuotias poika, on minusta aivan ihana. Johtuneeko siitäkin, että on ainokainen, kypsällä iällä saatu, mutta jaksan joka päivä ihastella sitä, että hän on olemassa.
Kun hän istuu sylissä, kun luemme satukirjaa tai katselemme jotakin lastenohjelmaa, katselen monesti hänen pieniä käsiään tai jalkojaan ja silittelen niitä ja mietin, miten pieni ja ihana hän onkaan. Tai kun hän touhuaa omissa leikeissään lattialla ja puhetta tulee koko ajan, niin se on oikein suloista musiikkia korville.
Osaa hän uhmassaan olla välillä tosi ärsyttäväkin, mutta kun hän sitten tulee ja kietoo kätensä kaulalleni ja sanoo, että anteeksi äiti, niin sulan hetkessä.
Ennen hänen syntymäänsä tunteiden kirjo oli paljon pienempi. En tuntenut pelkoa, ennen kuin hän oli olemassa. Voi sitä huolen määrää, kun hän on todella sairas. Raivo, jonka hän uhmallaan saa herätettyä, on ennen tuntematonta. Mutta se rakkauden määrä, jota häntä kohtaan tunnen on pakahduttavaa.

 

[inhorealistiko]

Kyllä minäkin olen kiitollinen omasta ainokaisestani, mutta pyrin olemaan nostamatta häntä millekään jalustalle. Haluan antaa hänelle eväät, millä pärjätä elämässä, hyvinä ja huonoina aikoina. Yritän opettaa hänet vastaanottamaan myös kritiikkiä. Sitä en kestäisi, että hänestä tulisi lellitty ja pilattu yksilö. Toivoisin, että hän saisi sisaruksen, mutta se asia ei taida olla meidän vallassamme.

 

[hymy]

samat fiilikset täällä. Miten meillä kaikilla voi olla se maailmn ihanin piipero

 

[tuplamamma]

Meilläkin mies ja minä ollaan ikionnellisia, joka päivä, ihanista lapsukaisistamme (3v ja 1v 3kk). Miten voi luoja olla antanutkaan kaksi ihanaa, tytön ja pojan. Ja ennen kaikkea, miten meistä on voinut syntyä kaksi iloista ja suloista pientä ihmistä Tottakai välillä väsyttää, ärsyttää uhma ja mustasukkaisuus jne. Mutta kokonaisuutena tämä on varmasti yhtä elämän onnellisinta aikaa. Ja kiitollisuus valtaa aina mielen, sillä kaveripiirissä on ystäviä, jotka eivät valitettavasti voi saada omia biologisia lapsia. Onneksi on olemassa adoptiomahdollisuus. Nautitaan kaikki omista aarteistamme, juuri tästä päivästä ja pian paistavasta kevätauringosta! =)

 

[nekkusen äiti]

Samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Hävettää tunnustaa mut monesti olen miettiny voiko tätä toista lasta rakastaa yhtä paljo kuin esikoista... :ashamed: :ashamed: :ashamed: :ashamed:

 

[saparo]

\

Samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Hävettää tunnustaa mut monesti olen miettiny voiko tätä toista lasta rakastaa yhtä paljo kuin esikoista... :ashamed: :ashamed: :ashamed: :ashamed:

Mä luulin olevani ainoa. Toinen lapsi on meillä suunnitteilla mutta pelkään että en rakasta sitä niin paljon kuin ensimmäistä. Olen ihan umpi rakastunut neitiini. Nukkuukin meidän välissä kun en osaa itse nukkua jos ei neiti tuhise vieressä. :heart: :heart: :heart:

 

[tuplamamma]

Lisään vielä kommentin tuohon toiseen lapsi asiaan. Minäkin mietin silloin, että voiko kuopusta rakastaa niin paljon kuin esikoista. Vastaus on, että rakastaa varmaan ehkä vielä enemmänkin (jos nyt vähän näin kärjistettynä voi sanoa ) Eli kyllä rakkautta riittää varmasti molemmille =)

 

[minni]

Kuulkaa minulla on kaksi maailman ihaninta lasta. Ihailen heitä päivittäin. En kuitenkaan kasvata heistä lellittyjä hirviöitä, vaan näen myös heidän vikansa, joita on kaikilla lapsilla. Toivon että pystyn kasvattamaan heistä parempia ihmisiä kuin itse olen, siksi heidän täytyy saada vaikutteita myös muilta kuin minulta. Silti voisin tuijottaa heitä lumoutuneena loputtomiin ja etsiä piirteitä itsestäni ja miehestäni.
Toivon todella, että kaikilla muillakin maailman äideillä on omasta mielestään maailman ihanimpia lapsia joita lumoutuneena tuijottavat.

 

[Eleonoora]

Oman lapsen rakastaminen ei ole samaa kuin lelliminen. Se, että lapsi tuntee olevansa erityislaatuinen, on tunne jota jokainen tarvitsee. Se on vain hyvän itsetunnon pohja, eikä suinkaan hemmottelua.

Kyllä sitä kuopusta rakastaa aivan varmasti yhtä paljon. Rakkaudessa on se hassu puoli, että rakkaus lisää rakkautta. Rakkaudella on kyky lisääntyä, lähes loputtomiin...

 

[Hippibaby]

\

Onko muita samoin ajattelevia äitejä tai isiä?
Lapseni, kesällä 4- vuotias poika, on minusta aivan ihana. Johtuneeko siitäkin, että on ainokainen, kypsällä iällä saatu, mutta jaksan joka päivä ihastella sitä, että hän on olemassa.
Kun hän istuu sylissä, kun luemme satukirjaa tai katselemme jotakin lastenohjelmaa, katselen monesti hänen pieniä käsiään tai jalkojaan ja silittelen niitä ja mietin, miten pieni ja ihana hän onkaan. Tai kun hän touhuaa omissa leikeissään lattialla ja puhetta tulee koko ajan, niin se on oikein suloista musiikkia korville.
Osaa hän uhmassaan olla välillä tosi ärsyttäväkin, mutta kun hän sitten tulee ja kietoo kätensä kaulalleni ja sanoo, että anteeksi äiti, niin sulan hetkessä.
Ennen hänen syntymäänsä tunteiden kirjo oli paljon pienempi. En tuntenut pelkoa, ennen kuin hän oli olemassa. Voi sitä huolen määrää, kun hän on todella sairas. Raivo, jonka hän uhmallaan saa herätettyä, on ennen tuntematonta. Mutta se rakkauden määrä, jota häntä kohtaan tunnen on pakahduttavaa.

Juuri näin ajattelen ja ihastelen omiani salaa. Kuinka kaunista on lasten touhut iloineen ja murheineen. Ja kuinka ihanaa on kun saa olla hiedän tukipilarinaan, vaikka joskus tukipilari on sortumaisillaan jo pelkästä lapsen murheesta. Mutta jostain nousee se suuri voima joka meitä kantaa eteenpäin ja antaa voimia tukipilareillekin. Nytkin keskimmäinen tuli kyselemään noista naaman kuvista, ja valitsi tämän kuvan . Kuinka suloinen pieni korva ja pehmeä poski nuuhkia.
Ja se ei tarkoita etteikö meillä olii kuria. MARSSIJÄRJESTYS SE OLLA PITÄÄ. RAJATONRAKKAUTTA.

 

[nekkusen äiti]

Mie luulin olevani suunnilleen ainoa joka tuommosta miettii, siis että "riittääkö" rakkautta toiselle lapselle, mut kiva huomata että on sitä muutkin pohtineet ja huomanneet että kyllä riittää =)
Tuntuu että rakastan tuota tyttöä päivä päivältä aina vaan enemmän, ikävä on kova työpäivän aikana, ja tuntuu ettei saa ikinä tarpeeksi halailla. Mikään lellikki lapsemme ei kuitenkaan ole, rajat on ja niistä pidetään kiinni, mutta sylittely, pusuttelu ja halailu on sitä meidän perheen "lellimistä". Jo esikoisen vauva-aikana olin sitä mieltä että sylissä ei voi koskaan pitää liikaa, toivottavasti pystyn toteuttamaan samaa ajatusta kakkosenkin synnyttyä (onneks kantoliinat on keksitty

 

[Tuttuja tunteita]

\

Samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Hävettää tunnustaa mut monesti olen miettiny voiko tätä toista lasta rakastaa yhtä paljo kuin esikoista... :ashamed: :ashamed: :ashamed: :ashamed:

Tätä sitä itsekin mietin, kun esikoista katselin. Mutta se rakkaus vaan kasvaa eli onneksi ei ole rajallinen resurssi. =) Kyllähän se edelleenkin itselle tuo esikoinen on esikoinen, mut en voi sanoa että ettenkö rakastaisi toistakin yhtä paljon. Tosin kuopus on taas isälleen läheisempi, jo luonteenkin takia. Ja kaipa se on ne äidin pojat ja isän tytöt...

 

[aata]

\

\

Samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Hävettää tunnustaa mut monesti olen miettiny voiko tätä toista lasta rakastaa yhtä paljo kuin esikoista... :ashamed: :ashamed: :ashamed: :ashamed:

Mä luulin olevani ainoa. Toinen lapsi on meillä suunnitteilla mutta pelkään että en rakasta sitä niin paljon kuin ensimmäistä. Olen ihan umpi rakastunut neitiini. Nukkuukin meidän välissä kun en osaa itse nukkua jos ei neiti tuhise vieressä. :heart: :heart: :heart:

voi toista rakastaa yhtä paljon! painin samojen tunteitten kanssa kans aloin kuopusta oottaan (ikä ero 1½vuotta). ennen ihasteli aina esikoista, sydän rakkaudesta pakahtuen. iltaisin kun pienokaiseni nukkui keräili tavaroita ja muistelin miten se oli päivällä tälläkin leikkinyt ja tehnyt nois ja laittanut sitten tänne ja tonne... jne, jne... nukkumaan mennessä silittelin ja pussailin( nukkuu vieressä) monasti itkien aloin nukkuun, olin niin onnellinen! :heart:
mutta kun toinen syntyi... saan tehdä kaikki asiat tuplasti!! :heart: rakkauteni esikkoon ei oo vähentynyt ja toinen on myös yhtä ihana ja rakas!
saan ihailla kahta suloista pienokaista, suukottaa varpaita, ja miettiä miten voikaan olla kaksi niin täydellistä rakasta, miten olen voinut saada heidät! nyt niiskuttaen keräilen tavaroita tai vikkailen pyykkejä ja mietin vaan et mitä muruset on tänään milläkin tehny ja millo on ollu se ja se puku päällä mitä just viikkaan.. jne.. ne on vaan niin sanoinkuvaamattoman ihania, täydellisiä ja vain minun! minun iki omia!:heart: okei, no ehkä ihan vähän isukinkin, mutt minun....
välillä tuntuu et oon jotekin outo kun oikiasti itkien nukutan lapset ja keräilen niiten tavaroita illalla.. Mulle tulee vaa niin haikee olo ja ikävä niitä kun nukkuvat! :heart: :heart: :heart: :heart:

 

[Äikkä]

Kiitos vastauksista. Joku rinnasti rakastamisen ja ihailun "jalustalle nostamiseen" ja lellimiseen. Minä olen sitä mieltä, ettei se tee hänestä"itsekästä hirviötä" , jos hän saa rakkautta, huomioimista ja ihailua vaan juuri niiden puute. Hän jää koko loppuiäkseen etsimään rakkautta ja jos ei sitä muuten saa, hakee sitä sitten negatiivisin keinoin.
Kun lapsi saa kokea olevansa vanhemmilleen odotettu, toivottu ja rakastettu ja että he nauttivat lapsestaan ja hänen kanssaan olemisesta antaa niin lujan pohjan tulevaisuutta varten, että hänestä kasvaa hyväitsetuntoinen, tasapainoinen ja muut ihmiset huomioon ottava.

Mitä te rakastavat vanhemmat pelkäätte? Minä olen huomannut, että vasta lapsen syntymän jälkeen on pelon tunne tullut tutuksi.

 

[Eloveena]

Ai mitäkö rakastavana vanhempana pelkään? No sitä että lapselle tapahtuu jotain. Myös sitä että itselle tapahtuu jotain ja lapsista tulisi orpoja. Täytyy sanoa, että olen alkanut pitä itsestäni huolta ja esim. syödä paljon terveellisemmin, koska minusta olisi kamalaa kuolla ennen aikojani enkä saisi nauttia lasteni seurasta.

Liikennettä pelkään aivan kauheasti ja olen usein aivan raivona varomattomille autokuskeille jotka eivät yhtään näe suojatiellä kulkevia pikkuisia.

Täytyy sanoa että kaikenlainen riskinotto on vähentynyt hurjasti sitten lasten syntymän.

 

[peesi]

Samaa mieltä Äikän kanssa.

Meillä on iltatähti, ja ainakin minulla suhde ja suhtautuminen tähän hännänhuippuun on ihan erilainen kuin vanhempiin lapsiin.

Vanhempien lasten kohdalla just ajattelin sitä, että lapsen pitää itsenäistyä -lähteväthän he kotoa joskus kuitenkin ja silloin on oltava valmiuksia ja osattava tiettyjä juttuja. En tarkoita että jätin lapset liian aikaisin itsekseen, EI, vaan että semmosta "passaamista" oli vähemmän, itse piti tehdä ja osata.
Tavallaan oli kiire saada lapsi isoksi.

Kuri oli kovempi myös.

Nyt tätä samaa ei ole tämän pienimmän kohdalla. Mikään hemmoteltu ei hän ole, jos hemmottelulla tarkoitetaan sitä, että lapsi saa kaiken periksi ja saa tehdä mitä huvittaa eikä aseteta rajoja. Rajat on. Mutta jotenkin koen, että tämä nuorin saa enemmän rakkautta kuin vanhemmat lapset yhteensäkään ovat saaneet :ashamed:
Osaan nauttia tästä nuorimmasta eri tavalla, hän saa olla pieni ja pienempi pidempään. (?)


Ilmeisesti tämä on ikäkysymys????? vanhempien suhteen siis?? Vaikka tuskin tässäkään mikään yleistys on paikallaan.

:heart:

 

[nekkusen äiti]

\

Kiitos vastauksista. Joku rinnasti rakastamisen ja ihailun "jalustalle nostamiseen" ja lellimiseen. Minä olen sitä mieltä, ettei se tee hänestä"itsekästä hirviötä" , jos hän saa rakkautta, huomioimista ja ihailua vaan juuri niiden puute. Hän jää koko loppuiäkseen etsimään rakkautta ja jos ei sitä muuten saa, hakee sitä sitten negatiivisin keinoin.
Kun lapsi saa kokea olevansa vanhemmilleen odotettu, toivottu ja rakastettu ja että he nauttivat lapsestaan ja hänen kanssaan olemisesta antaa niin lujan pohjan tulevaisuutta varten, että hänestä kasvaa hyväitsetuntoinen, tasapainoinen ja muut ihmiset huomioon ottava.

Mitä te rakastavat vanhemmat pelkäätte? Minä olen huomannut, että vasta lapsen syntymän jälkeen on pelon tunne tullut tutuksi.

Ihan samaa mieltä olen tuosta että jos lapsi saa vanhemmiltaan tarpeeksi rakkautta ja huomiota, sitä ei tarvitse hakea ikävillä tavoilla, ja antaa paremman pohjan itsetunnolle.

Tuohon pelko-asiaan, ite pelkään eniten sitä että lapselle tai itelle sattuu jotain, lapsen kasvaessa tuntuu että vaarat ympärillä vaan lisääntyy...

 

[Harmis]

Peesaaan edellistä.

Minusta lapsi oikeastaan pitää nostaa kotona jalustalle. Lapsen pitää tietää, että hän (tai he, jos on monta) ovat vanhemmilleen kaikista tärkeimmät juuri sellaisina kuin ovat.

Itse teen paljon pieniä palveluksia ja huomionosoituksia lapselle ihan siksi, että muistan, kuinka ihanaa lapsena oli, kun isä toi vaikka lasin vettä kesken leikkimisen "Onko sulla jano?" enkä itse leikin tohinassa ollut janoa huomannut. Koskaan isäni ei suostunut ostelemaan karkkia tai ostellut tavaroita lelliäkseen, vaan lelli rakastamalla niin paljon kuin osasi. Se oli minusta hienoa ja samaa yritän itsekin toteuttaa.

Uskon, että tällaiset pienet tavat tarttuvat ja lapsi oppii itsekin ottamaan muut huomioon ja kunnioittaa heitä samoin kuin häntä itseään on kunnioitettu. En usko, että vaatimalla aikuinen saa kunnioitusta, vaan näyttämällä esimerkkiä.

Juu, kyllä minä olen haltioitunut omastani. Toivottavasti hän myös tuntee sen sisimmässään.