Haaveilen ensimmäisestä lapsestani,kumppanillani on lapsia jo ennestään... olenko ainoa laatuani?

[kuumetta]

Hei

Olisi ihanaa, jos löytyisi "kohtalotovereita".

Olemme mieheni kanssa kovasti toivoneet yhteistä lasta. Miehellä on ennestään jo kaksi lasta. Meillä on menossa yrityskierto 20, ajallisesti olemme yrittäneet noin vuoden ja neljä kuukautta (lyhyt aika vielä, mutta itselle niin kovin pitkä). Yksi inseminaatio on takana, seuraavaan keräilemme voimia luomuilemalla pari kierrosta. Mitään varsinaista syytä lapsettomuudellemme ei tutkimuksissa löytynyt, lasta vain ei jostain syystä kuulu. Täytän tänä vuonna 36 ja haaveilen monesta omasta lapsesta, joten vauvan kaipuu on kova.

Välillä tuntuu niin kovin epäreilulta, että "kaikilla muilla" on lapsia, jopa omalla rakkaalla miehellänikin. Mies potee lapsettomuuden tuskaa minun kanssani varmaankin samalla intensiteetillä kuin jos hänellä ei olisi lapsia, mutta välillä synkimpinä hetkinäni ajattelen, että loppupeleissä hänellä kuitenkin ON jo ne lapset. Ei hän koskaan ole vaarassa jäädä kokonaan lapsettomaksi, vaikka hän meidän yhteistä pienokaista niin kovasti kaipaakin.

Lapset ovat tulossa meille taas pariksi viikoksi eikä tunnu kovin helpolle. Ovat kivoja lapsia, mutta tällä hetkellä, ennen kuin he ovat tulleet, tuntuu niin kovin epäreilulle. Pelottaa, osaanko iloita lasten seurasta ja siitä, että he ovat meillä. Tuntuu epäreilulle, että "joudun" huolehtimaan aina vain toisten ihmisten lapsista, kun haluaisin niin kovin saada myös sen oman, ikioman...

 

[Miruliini]

Hei!
Samassa veneessä ollaan. Tuo on aihe, josta ei niinkään keskustella. Olemme yhteistä lasta jo reilut pari yrittäneet, toivoneet vielä pidempään. Miehellä on yksi lapsi, joka tuossa juuri touhuaa ja utelee, laitanko taas niitä hymynaamoja.. Meillä yhteiskuvio tässä tilanteessa on kestänyt niin pitkään, että kaikki menee hyvin omalla painollaan ja lapsi ei muista muuta aikaa kuin tämän tilanteen. Rakastan lasta ja antaisin paljon hänen puolestaan, mutta loppupeleissä tämä ei ole äitiyttä. Ja vaikka mies toivoo ja haluaa lasta kanssani, hän on isä ollut jo pitkään, eikä siten tunne tätä samaa tyhjyyttä ja kaipautta tuntea oman lapsen pyyteetön rakkaus, antaa kaikkensa pienen elämän varjelemiseksi ja olla lapselle se tärkein kaikista. Juuri tuo ajatus, jonka totesit lopuksi, takoo päätä aina pahoina hetkinä: joudun aina vain huolehtimaan muiden lapsista... :headwall:

 

[onneliina]

mulla on aikalailla sama tilanne ja samat ajatukset. Miehellä on jo yksi lapsi ja välillä tuntuu siltä, että on todella yksin tässä lapsettomuudessa.

Miehen lapsen kanssa tullaan tosi hyvin toimeen, mutta aina välillä kun olen hänen kanssaan tulee sellainen outo katkeruuden ailahdus. Ihan pienen pieni vaan. Onneksi menee ohi ennen kuin tunne pääsee valloilleen.

Toisaalta olen kyllä äärimmäisen kiitollinenkin siitä, että miehellä on jo lapsi. Joskus pohdin, että jos nyt olisikin niin, että minä jäisin ihan totaalisen lapsettomaksi, jos minussa olisi parantamaton vika. Niin onhan se sitten suurin onni, että saan edes olla vähän äitinä rakkaan mieheni lapselle.

Ajatellaan siis asian hyviäkin puolia! Mikä ihana mahdollisuus meillä onkaan!

Joo, nyt kun ajattelen asiaa ja kaiken tän lapsettomuudessa rypemisen jälkeen aion nähdä edes tässä asiassa hyvät puolet.

Me ollaan siis yritetty jo pari vuotta. Vuosi meni luomuna ja vuosi hoidoissa. Viime kierrossa oli eka IVF, ei tärpännyt eikä alkioita jäänyt pakkaseen. Ensi kierrosta uusi IVF.
Jännittää!

 

[Miruliini]

Onneliina hyvä, että otit tuon näkökulman kehiin. Kyllähän sitä kiitollinenkin on. Varsinkin kun asiat ja yhteistyö rullaa todella hyvin. Onhan noita esimerkkejä lähipiirissäkin ihan toisenlaisista tilantenteista.

Meillä tuo hoitotausta on aika samanlainen. Meillä on nyt käynnistymässä eka ivf ja jännittää myös täällä ihan tajuttomasti. Mulla vuosi sitten clomeilla tuli eka ja ainoa tärppi, joka suruksemme meni kesken. Nyt odotukset ekaa ivf:ää kohtaan on ehkä jopa liiankin suuret..mutta pakkohan sitä on yrittää pitää uskoa yllä.

Millä aikataululla Onneliina menette? Mulla menkat voi alkaa tyyliin huomenna tai viikon päästä, sen verran sekaisin kroppa tuntuu olevan, mutta siis heti vaan kun ne alkaa, päästään puregonilla aloittamaan ja lyhyellä kaavalla siis mennään.

 

[Tiinuli81]

Minä myös samassaveneessä! Miehelläni yksi lapsi ennestään....syksyllä aloitettiin hoidot, sitä ennen 2 vuotta ilman ehkäisyä. Mussa vika, PCO ja en ovuloi olenkaan luonnollisesti enkä näköjään hormoneillakaan :headwall: ainkaan viellä...

Yleensä miehen lapsen kanssa menee hyvin ja toisinaan ei. En tunne mitenkään itseäni lapsen äitipuolekis tms. Hän on mieheni lapsi ei muuta minulle. Tuntuu toisaalta epäreilulta jos emme omia saa niin miehelläni on silti ainakin yksi lapsi. Mieheni yrittää kyllä tukea minua hoidoissa, fyysisesti ne ei häntä koske, ainkaan viellä.

-Tiinuli-

 

[onneliina]

Miruliini: Missä päin muuten olette hoidossa? Toivottavasti sulla alkais pian menkat, niin pääsis nopeasti hoidossa käyntiin. Mulla siis yksi IVF takana, eikä se fyysisesti mun mielestä niin rankka ollut. Mutta se pettymys! Meillä ei siis jäänyt mitään pakkaseen. Surku.

Mulla kans lyhyellä mennään. Mulla on vielä loppukiertoa täsmentämässä tässä kierrossa primolut nor. Vielä 5 päivää sitä ja sitten alkaa menkat. Sitten alan piikittämään gonal-fää ja menopuria.

Huomenna tulee taas miehen lapsi meille ja odotan sitä innolla. Minä kyllä koen olevani tärkeä aikuinen hänen elämässään ja se on ihana asia, josta aion kyllä nauttia ihan täysillä. Tosiaan, kärsitty on ihan tarpeeksi.

Miten pienestä olette tunteneet miestenne lapset? Minä olen hoitanut häntä jo vähän yli yksivuotiaana, antanut maitoa pullosta, vaihtanut vaippoja sun muuta...

Entäs kun lapset ovat luonanne, kumpi hoitaa enemmän, te vai mies?

 

[Miruliini]

Meillä on Onneliina tuossakin mielessä aika samanlainen tilanne. Lapsi tuli ekan kerran syliini ja kotiimme "viikonloppua" viettämään 8-kuisena. Eli tilanteeseen on kaikki kasvettu tosiaan. Lapsen vanhempien ratkaisu kehkeytyi jo odotusaikana, eikä meidän suhteemme ole aiheuttanut solmuja siihen. Kaikki on oikeastaan mennyt loistavasti. Lapsella on kolme erityisen tärkeää aikuista elämässään ja päälle vielä huippurakkaat isovanhemmat.

Hoitovastuu jakautuu ihan tasan. Lapsi tulee viikonlopuksi vaikka mieheni olisi reissussa ja me tytöt sitten voimme puuhailla tyttöjen juttuja kahdestaan. Tiettyjä roolijakoja huomaa meillä selvästi - minä olen tarkempi ruokailuista ja nukkumaanmenoajoista, mies taas muun tyyppisistä asioista. Mutta kyllä yhteinen aika on kaikille hurjan tärkeää ja aika täysillä me yhdessä puuhataan kaikenlaista. Juuri tuon tyttösen matkaan hyvästelin pitkän viikonlopun jäljiltä ja pitkälle tuntuu nähdä vasta kahden viikon päästä.

Ollaan Onneliina Helsingissä Fertinovassa hoidoissa. Joo, hassua toivoa niitä menkkoja tällä kertaa, mutta näin nyt =) Ja siis saahan ne jäädä pois kokonaankin, mutta vain erityisen hyvällä syyllä - ei sillä "haluaa sotkea suunnitelmat"-tyyppisellä.

Mukavaa jutella tästäkin aiheesta.

 

[Tuike-71]

Meitä on täällä aika monta vastaavassa tilanteessa, joten et todellakaan ole yksin.

Miehelläni on kolme tytärtä edellisestä avioliitosta ja vaikka nuorin oli vasta kaksivuotias tavatessamme, niin en tunne minkäänlaisia "äititunteita" heitä kohtaan. Olen ennemminkin jonkinlainen "kaveriaikuinen/luottoaikuinen" ja sellaisena haluan pysyäkin. Heillä on jo yksi äiti.
Meillä mies ottaa päävastuun lapsistaan, häntähän lapset tulevat tapaamaan. Olen toki mukana puuhissa ja vanhin tytär (15v) kulkee perässäni ja puhuu lakkaamatta. Hellyttävää, mutta joskus hieman rasittavaakin... Olen kuitenkin ylpeä, että he luottavat minuun ja puhuvat minulle asioistaan ja ongelmistaan enemmän kuin isälleen tai edes äidilleen. Minun kun ei tarvitse suhtautua ihan niin suurella tunteella asioihin ja voimme vain jutella asioista asioina.

Olemme yrittäneet (enemmän tai vähemmän) yhteistä lasta jo kuusi vuotta, mutta hoitoihin lähdimme vasta viime syksynä. Ensimmäinen PAS tuotti kauan toivotun plussan ja olin aivan onneni kukkuloilla, enkä uskonut todeksi ennenkuin kuulin sydänäänet. Rv 11 sain kuitenkin keskenmenon, josta ollaan vasta toipumassa.
Mieheni otti keskenmenon yllättävän raskaasti. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut aiemissa raskauksissa ollenkaan niin mukana kuin tässä. Joutuihan hän tutustumaan näytemukiin, kun aiemmin homma hoidettiin "perinteisemmin"


Täytän tänä vuonna 37 ja todellakin kaipaisin sitä ihan omaa pientä syliin. Jospa vielä tulee meidänkin vuoro... huokaus...

 

[onneliina]

Tuike ja Miruliini No, oisko jo voinut tärpätä?? Kertokaahan täällä sitten.

Mietin että mitenköhän sitten käy kun lapsi saa itse päättää, missä haluaa viettää aikaansa enemmän. Olisipa hassua, jos vaikka päättäisi joskus että haluaa asua meidän luona. No, siihen päivään on kyllä pitkä aika.

Meillä on tullut kyllä selvät roolit. Hassut rutiinit myöskin tullut.

Hellittekö lapsia yhtä paljon kuin isät, vai pidättäydyttekö vähän viileämmissä väleissä? Meillä on tosi ihania hetkiä ihan kahdestaan.

 

[Miruliini]

Ehei, Onneliina. Täällä vuodetaan kuin seula. Hassua, mutta tuntuu hyvälle. Ihan kuin kroppa puhdistuisi kunnolla. Meillä nyt ollut siis välikierto hoidoissa ja lääkkeetön elämä on ollut ihanaa. Ei väsymystä (hormonit saa mut ihan zombieksi - mikään määrä unta ei riitä), ei valtavaa mielialojen ailahtelua, ei surussa rypemistä. Menkkakivut on paljon vähäisemmät nyt ja tuntuu, että myös vuoto tulee vapaammin, reilummin ulos. Tällainen tarkka kuvaus.. Perjantaina alkaa pistelyt, eli h-hetket lähestyy

Kyllä meillä on ihania hetkiä kahdestaan myös mutta tietysti jotain eroa tietysti isään.. Mulle on jollain lailla vaikea puhua lapselle tunteista - olen sitä analysoinut, johtuuko se siitä, ettei tunteet ole niin syviä kuin vanhemmalla.. en tiedä, jostain syystä se on mulle vaan vaikeaa. Hellittelynimiä rakas, kullanmuru, kulta käytän kyllä, mutta en osaa sanoa: rakastan sinua. Eihän ne sanat tietysti ole tärkeintä ole, mutta mua itseäni toi välillä ihmetyttää. Olen myös pohtinyt,kuinka erilaisia ja millä tavoin erilaisia tunteet omaa lasta kohtaan sitten olisivat ja toistaiseksi olen keksinyt tällaisen ajatuksen. Kun olemme yhdessä, en usko, että voisin tuntea enempää lasta kohtaan, mutta ero tulee siinä, kun emme ole yhdesä. En tunne huolta, suurta kaipausta, jota varmasti tuntisin, jos kyseessä olisi oma lapseni.

Hauskinta on huomata, kuinka paljon meissä on samaa. Paljonko on minulta opittua vuosien aikana, paljonko vain samankaltaisuutta muuten. Toki ulkonäöllisesti meitä luullaan usein äidiksi ja lapseksi , mutta kemiat meillä menee niin yhteen. Meillä on samanlainen huumorintaju ja se yhdistää meitä paljon enemmän kuin lasta isäänsä - ei hän tajua puoliakaan meidän hysteerisestä huumorista, kun sille päälle satutaan.

 

[onneliina]

Hauskoja juttuja Miruliini!

Huh, on tää välillä vähän rankkaakin. Nyt ollut taas monta päivää lapsen kanssa. Tuntuu, että oman kanssa ei väsyttäisi näin paljoa, ehkä stressaan vähän liikaa siitä, että lapsella on mukavaa. Ja tietenkin se, että kotona ei ole kaikkea tarvittavaa krääsää lapsenhoitoa varten vähän aiheuttaa lisähankaluuksia. Lapsen äiti ei esim laita rattaita mukaan, niin liikkuminen on aika hankalaa. Eikä viitsi ostaa omia ihan vielä. Tietenkin jos joskus tulisi raskaaksi niin voisi rueta valmistautumaan paremmin..

Hyvin kyllä kuvailet tota miten erilaisia tunteet omaa lasta ovat. Olen aika samoilla linjoilla, vaikka välillä tulee kyllä kova ikävä miehen lasta myös. Ehkä siksi että isällä on niin kova ikävä.

Kivaa pääsiäistä!

Muoks: Miehen lapsi kyseli että onko mulla vauva mahassa. Sydän särkyy..