M
V
"vieras"
Vieras
Mulla kokemus keskenmenosta rv 20 ja risat noin vuosi sitten.Aluksi se oli valtava shokki, kun huomasin odottavani, sillä hormonikierukka oli pettänyt.Ajatukset oli aivan sekaisin ja mietin jopa aborttia, vaikka se on vastoin mun elämänarvojani.Lopulta sopeuduin ajatukseen uudesta tulokkaasta ja odotin innolla.Tuli sitten rakenneultran aika ja kyllä se oli järkytys, kun lääkäri sanoi ettei pikkuisen sykettä enää löydy.Mä en muista koska olisin itkenyt niin paljon.Synnytyksen jälkeen 2 ekaa viikkoa olivat kaikkein pahimmat.Jos mulla ei olisi ollut lapsia ennestään( 5 ) niin en tiedä miten olisin jaksanut.Kaikesta huolimatta elämä jatkui ja menetyksen kanssa oppi elämään.Sairaanhoitaja kun soitteli kotiin sairaalasta, niin totes, että hänestä tuntuu, että olet selvittänyt / käsitellyt menetyksen omassa päässäsi perinpohjin, että siksi olet toipunut hyvin niin fyysisesti kuin henkisestikin ja samoin mä sen asian itsekin koin.Pikkuista "Aleksia" en unohda ikinä.Hänet haudattiin muistolehtoon.
Viimeksi muokattu:
S
Sisu harmaana
Vieras
Tämä on tosi henkilökohtainen aihe, eikä tähän löydy yhtä ja oikeaa vastausta. Itsellä keskeytyny km rv 18 taustalla, ja meille hän oli jo vauva, toisille ei. Olihan se helpompi, kun oli yksi olemassa oleva lapsi jo kotona, ei voinu jäädä rypemään suruun, mutta ei surun määrää mikään vähentäny. Lapsellisena sen tiesi, mitä menetti. Myöskään surunmäärää ei voi verrata raskausviikkoihin, toiselle vaikka rv 7 tapahtunu km on ihan kamala paikka, ja elämä seisahtuu siihen, toisella ei.
Mutta todella kannattaa varoa, et mitä suustaan päästää juuri km:n saanen kanssa. Se suru voi olla niin musertava, että nainen käpertyy vain itseensä, eikä kliseiset, ehkä hyvää tarkoittavat kommentit ainakaan auta. Jos ei osaa sanoa mitään, niin istuu sitten vaikka vaan hiljaa vieressä ja pitää kädestä kiinni, ja kuuntelee, jos toinen haluaa puhua.
Mutta todella kannattaa varoa, et mitä suustaan päästää juuri km:n saanen kanssa. Se suru voi olla niin musertava, että nainen käpertyy vain itseensä, eikä kliseiset, ehkä hyvää tarkoittavat kommentit ainakaan auta. Jos ei osaa sanoa mitään, niin istuu sitten vaikka vaan hiljaa vieressä ja pitää kädestä kiinni, ja kuuntelee, jos toinen haluaa puhua.
[QUOTE="vieras";22069708]Koskaan ei kannata sanoa, että voi kuvitella miltä se tuntuu, kun sellaista vain ei voi kukaan kuvitella.[/QUOTE]
Paitsi jos on itse kokenut saman.
Paitsi jos on itse kokenut saman.
P
"poikia3"
Vieras
Mulla on takana 4 keskenmenoa ja 3 lasta.
Eka keskenmeno oli järkytys, mutta oikeasti myös tosi helppo. Olin tullut helposti raskaaksi, ja kuvittelin jatkossakin asioiden kuluvan samoin. Seuraava raskautta sainkin odottaa vuoden.
Sitä seuraavaa keskenmenoa ei hirmuisesti ehtinyt työstää - oli talonrakennus kesken, mutta muistan kuinka sattui, kun työmies sanoi, että näin isoon taloon pitää saada paljon lapsia, edellisenä päivänä minulle oli tehty kaavinta.
Rankin oli kyllä viikon 16 keskenmeno, edellinen synnytys, perheen toinen lapsi siis, oli ollut erityisen rankka ja alkanut osittaisella istukan irtoamisella. Siis jo valmiiksi peloissaan raskausaikana. Ja 16 viikkoisen sai sitten synnyttää. Kokemus oli sekä henkisesti että fyysisesti tosi raskas - mutta lapset pakottivat jaksamaan eteenpäin. Tuon kokemuksen rankkuutta ehkä lisäsi myös se, että sitä edelsi se kolmas keskenmeno viikolla kymmenen. Kaksi perättäistä pettymystä ja erittäin rankka synnytys - pisti varmaan ajattelemaan myös kaikkea aiemmin koettua uudestaan.
Mutta nämä ovat kyllä tosi yksilöllisiä asioita.
Eka keskenmeno oli järkytys, mutta oikeasti myös tosi helppo. Olin tullut helposti raskaaksi, ja kuvittelin jatkossakin asioiden kuluvan samoin. Seuraava raskautta sainkin odottaa vuoden.
Sitä seuraavaa keskenmenoa ei hirmuisesti ehtinyt työstää - oli talonrakennus kesken, mutta muistan kuinka sattui, kun työmies sanoi, että näin isoon taloon pitää saada paljon lapsia, edellisenä päivänä minulle oli tehty kaavinta.
Rankin oli kyllä viikon 16 keskenmeno, edellinen synnytys, perheen toinen lapsi siis, oli ollut erityisen rankka ja alkanut osittaisella istukan irtoamisella. Siis jo valmiiksi peloissaan raskausaikana. Ja 16 viikkoisen sai sitten synnyttää. Kokemus oli sekä henkisesti että fyysisesti tosi raskas - mutta lapset pakottivat jaksamaan eteenpäin. Tuon kokemuksen rankkuutta ehkä lisäsi myös se, että sitä edelsi se kolmas keskenmeno viikolla kymmenen. Kaksi perättäistä pettymystä ja erittäin rankka synnytys - pisti varmaan ajattelemaan myös kaikkea aiemmin koettua uudestaan.
Mutta nämä ovat kyllä tosi yksilöllisiä asioita.
P
"poikia3"
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Alaston lohikäärme;22070456:
Vaikka on kokenut saman, ei ehkä sitten kuitenkaan ole kokenut samaa.
[QUOTE="poikia3";22070533]Vaikka on kokenut saman, ei ehkä sitten kuitenkaan ole kokenut samaa.[/QUOTE]
Ei tietenkään ole, me jokainen koemme asiat eri tavalla.
Mut silloin voi mun mielestä sanoa toiselle, että voi kuvitella kuinka kauheaa se on.
Ei tietenkään ole, me jokainen koemme asiat eri tavalla.
Mut silloin voi mun mielestä sanoa toiselle, että voi kuvitella kuinka kauheaa se on.
P
"poikia3"
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Alaston lohikäärme;22070559:
No jos mulle tuon viikon 16 keskenmenon jälkeen joku olisi tullut samomaan tietävänsä miltä musta tuntuu, olisin varmaan ollut hyvin rankasti erimieltä. Synnytys synnytyssalissa katsellen sitä vauvan sänkyä, johon tavallisesti pienokainen siirretään. Takana keskenmeno, ja vielä synnytys, jossa sekä itse, että vauva olisi voinut kuolla. Ei aniharva on kokenut tuon saman, ja voi tulla sanomaan, että voi kuvitella, kuinka kauheaa se oli.
Se on niin paljon ihmisestä kiinni. Sanoisin kyllä, että sekin vaikuttaa kuinka paljon viikkoja on.
Itse olen kokenut vain yhden keskenmenon, tosi aikaisilla viikoilla (4+ tai 5+), en ollut oikeastaan edes tajunnut olevani raskaana. "Menkat" vain alkoi vähän myöhässä, näin sen koin.
Mutta jos keskenmeno olisi tullut vaikka viikolla 15 tai 16 niin se olisi ollut kamalaa, oltiin siinä vaiheessa jo hankittu vauvan tarvikkeita ja kerrottu ihmisille.
Toisaalta taas jollekulle toiselle tuo varhainen keskenmenokin voi olla kauhea paikka.. En haluan vähätellä sitä.
Itse olen kokenut vain yhden keskenmenon, tosi aikaisilla viikoilla (4+ tai 5+), en ollut oikeastaan edes tajunnut olevani raskaana. "Menkat" vain alkoi vähän myöhässä, näin sen koin.
Mutta jos keskenmeno olisi tullut vaikka viikolla 15 tai 16 niin se olisi ollut kamalaa, oltiin siinä vaiheessa jo hankittu vauvan tarvikkeita ja kerrottu ihmisille.
Toisaalta taas jollekulle toiselle tuo varhainen keskenmenokin voi olla kauhea paikka.. En haluan vähätellä sitä.
H
"hmm"
Vieras
jokainen kokee eri tavalla ainakin mitä itse olen huomannut olevan ystäväpiirissäni.
Itse sain keskenmenon viikolla 12 ja ei lapsia silloin vielä ollut ennestään,
en osannut ottaa asiaa mitenkään vakavasti vaan heti kun lupa tuli aloimme uudelleen yrittämään eli en jäänyt makoilemaan paikoilleni.
Eräs ystäväni sai keskenmenon viikolla 7 ja nyt tuosta on kulunut jo vuosi,poltti kynttilää vuosipäivänä ja vieläkin suree ihan kamalasti
Vaikka kaikki ollaan koitettu olla tukena ja pyydetty päästämään noista päivämääristä jne irti vaan aina suree kuinka nyt oli vuosi siitä kuinka hänellä nyt olisi vauva jne.
Itse sain keskenmenon viikolla 12 ja ei lapsia silloin vielä ollut ennestään,
en osannut ottaa asiaa mitenkään vakavasti vaan heti kun lupa tuli aloimme uudelleen yrittämään eli en jäänyt makoilemaan paikoilleni.
Eräs ystäväni sai keskenmenon viikolla 7 ja nyt tuosta on kulunut jo vuosi,poltti kynttilää vuosipäivänä ja vieläkin suree ihan kamalasti
Vaikka kaikki ollaan koitettu olla tukena ja pyydetty päästämään noista päivämääristä jne irti vaan aina suree kuinka nyt oli vuosi siitä kuinka hänellä nyt olisi vauva jne.
V
vieras veera
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja pohtii myös;22069642:ja onko se yhtään helpompaa kestää/hyväksyä jos km on ennen rv 12 kuin 20+ viikoilla? Voisi kuvitella, että konkreettisemman kamalampaa menettää jo vauvan näköinen lapsi
Minusta on! Ja edes tuo keskiraskaus ei olisi niin paha. Mutta ihmiset ovat erilaisia ja monelle jo rv 4 "keskenmeno" tuntuu olevan maailmanloppu ja surevat vauvaa, jota ei vielä edes ollut olemassa.
Itse ajattelen, että jos km tapahtuu noin varhaisessa vaiheessa, on jotain ollut pahasti vialla eikä sikiöstä olisi tullut tervettä ihmistä. Olen menettänyt myös täysiaikaisen vauvan, joten vertaan siihen. Siitäkin on selvitty. Tämä vauva ei koskaan unohdu ja käy usein mielessä toisin kuin alkuraskauden km, jota en vauvana osannut vielä kuvitellakaan. Ja onneksi meillä yksi terve lapsi.
Muuten olisi varmasti ollut rankempaa.
V
"vieras"
Vieras
jokainen suree omalla tavalla mutta sen vaan sanon että minusta on todella kornia kun välillä palstallakin on syntynyt näitä täysiaikaisia vauvoja joka ei sitten kuitenkaan jaksanut elää ja äiti tulee kertomaan omasta voinnistaan palstalle kuinka on nyt jaksanut enkelivauvan jälkee elää niin samaan ketjuun tunkee joku jolla keskenmeno vk6 ja kertoo kuinka ymmärtää kuinka hänelläkin on nyt kokemusta ja kuinka hänelläkin on enkelivauva.
Kenenkään keskenmenoa vähättelemättä toiset ottaa raskaammin kuin toiset mutta täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa että tuommoisissa tilanteissa aivan alussa saanut keskenmenon saanut on hiukan kornia tulla laukomaan mitään juuri oiken aivan kongreettisen ihmisen alun syntymän ja samalla kuoleman jälkeen.
kornia kun välillä palstallakin on syntynyt näitä täysiaikaisia vauvoja joka ei sitten kuitenkaan jaksanut elää ja äiti tulee kertomaan omasta voinnistaan palstalle kuinka on nyt jaksanut enkelivauvan jälkee elää niin samaan ketjuun tunkee joku jolla keskenmeno vk6 ja kertoo kuinka ymmärtää kuinka hänelläkin on nyt kokemusta ja kuinka hänelläkin on enkelivauva.Kenenkään keskenmenoa vähättelemättä toiset ottaa raskaammin kuin toiset mutta täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa että tuommoisissa tilanteissa aivan alussa saanut keskenmenon saanut on hiukan kornia tulla laukomaan mitään juuri oiken aivan kongreettisen ihmisen alun syntymän ja samalla kuoleman jälkeen.
jokainen kokee omalla tavallaan. Minulle keskenmeno on varmasti helpompi siinä vaiheessa kun on lapsia. Samoin varhaisen vaiheen keskenmeno on myös helpompi kuin myöhemmin tapahtunut.
Ensimmäisen raskauden keskenmeneminen rv12 oli suorastaan shokki. Myöhemmin olen ihmetellyt miten silloin reagoin siihen niin raskaasti, mutta jotenkaan sitä ei ollut kuvitellut omalle kohdalleen vaikka mm yksi läheinen oli saanut keskenmenon vain muutamaa viikkoa aiemmin. Jotenkin sitä oli vaan jo antanut itselleen luvan uskoa tulevaan vauvaan, haaveilla jne. Kai se oli niin huoletonta onnea että sellaisesta putoaminen sattuu aina. Seuraavat, loppuun asti jatkuneet raskaudet saikin elää keskenmenoon varautuneena.
Kahden lapsen jälkeinen raskaus meni sitten kesken rv6 enkä pysty mitenkään vertaamaan sitä tuohon aiempaan kokemukseen. En itkenyt kertaakaan eikä edes tuntunut varsinaisesti pahalta. Lähinnä sama fiilis kun vauvaa yrittäessä huomaa taas menkkojen alkaneen; no, ei sitten onnistunut tällä kertaa. Ehkä ensi kierrosta sitten!
Ensimmäisen raskauden keskenmeneminen rv12 oli suorastaan shokki. Myöhemmin olen ihmetellyt miten silloin reagoin siihen niin raskaasti, mutta jotenkaan sitä ei ollut kuvitellut omalle kohdalleen vaikka mm yksi läheinen oli saanut keskenmenon vain muutamaa viikkoa aiemmin. Jotenkin sitä oli vaan jo antanut itselleen luvan uskoa tulevaan vauvaan, haaveilla jne. Kai se oli niin huoletonta onnea että sellaisesta putoaminen sattuu aina. Seuraavat, loppuun asti jatkuneet raskaudet saikin elää keskenmenoon varautuneena.
Kahden lapsen jälkeinen raskaus meni sitten kesken rv6 enkä pysty mitenkään vertaamaan sitä tuohon aiempaan kokemukseen. En itkenyt kertaakaan eikä edes tuntunut varsinaisesti pahalta. Lähinnä sama fiilis kun vauvaa yrittäessä huomaa taas menkkojen alkaneen; no, ei sitten onnistunut tällä kertaa. Ehkä ensi kierrosta sitten!
L
"Lila"
Vieras
Minusta on! Ja edes tuo keskiraskaus ei olisi niin paha. Mutta ihmiset ovat erilaisia ja monelle jo rv 4 "keskenmeno" tuntuu olevan maailmanloppu ja surevat vauvaa, jota ei vielä edes ollut olemassa.
Itse ajattelen, että jos km tapahtuu noin varhaisessa vaiheessa, on jotain ollut pahasti vialla eikä sikiöstä olisi tullut tervettä ihmistä. Olen menettänyt myös täysiaikaisen vauvan, joten vertaan siihen. Siitäkin on selvitty. Tämä vauva ei koskaan unohdu ja käy usein mielessä toisin kuin alkuraskauden km, jota en vauvana osannut vielä kuvitellakaan. Ja onneksi meillä yksi terve lapsi.
Sain keskenmenon rv 12+, vauva syntyi sänkyyn. Oli aivan pienen ihmisen näköinen. Kyllä se pieni vauvanalku on aivan ihmisen näkoinen jo rv 12.
A
"allu"
Vieras
mulla oli 3,5 sitten keskenmeno rv 10. Se tuli ihan shokkina kun ajattelin ettei minulle voi käydä niin.. Vieläkin surettaa vaikkaa aikaa on kulunut, mutta sen kanssa on oppinut elämään.
Tuon keskenmenon jälkeen olen saanut 2 lasta, mutta menetetty pienokainen on aina ajatuksissa.
Parhain tuki mun mielestä on rakkaan ihmisen olkapää, jota vasten voi itkeä sitä tuskaa ja surua..
Tuon keskenmenon jälkeen olen saanut 2 lasta, mutta menetetty pienokainen on aina ajatuksissa.
Parhain tuki mun mielestä on rakkaan ihmisen olkapää, jota vasten voi itkeä sitä tuskaa ja surua..
Mulla on eläviä lapsia kuusi, lisäksi olen kokenut kohtukuoleman rv 40+1 ja kolme keskenmenoa rv 8, 11 ja 9.
Tämä on niin ihmisestä kiinni miten niihin suhtautuu, ei se välttämättä vaikuta onko lapsia ennestään vai ei. Jos niitä ei ole, tulee tunne, että saako lasta koskaa ja jos lapsia on ennestään, tietää mitä on menettänyt.
Minun kohdalla tuo kohtukuolema on vaikuttanut keskenmenoista selviämiseen. En kokenut niitä niin isona juttuna kuin sitä, että olen synnyttänyt kuolleen 4300g painavan ja 56cm pitkän vauvan.
Kohtukuolemasta selviämiseen kyllä vaikutti se, että niitä eläviä lapsia oli. Oli pakko jatkaa arkea eikä jäädä sinne sänkyyn makaamaan. Jos ensimmäisen olisin menettänyt, niin en tiedä minkä vuoksi olisin jatkanut elämää.
Tämä on niin ihmisestä kiinni miten niihin suhtautuu, ei se välttämättä vaikuta onko lapsia ennestään vai ei. Jos niitä ei ole, tulee tunne, että saako lasta koskaa ja jos lapsia on ennestään, tietää mitä on menettänyt.
Minun kohdalla tuo kohtukuolema on vaikuttanut keskenmenoista selviämiseen. En kokenut niitä niin isona juttuna kuin sitä, että olen synnyttänyt kuolleen 4300g painavan ja 56cm pitkän vauvan.
Kohtukuolemasta selviämiseen kyllä vaikutti se, että niitä eläviä lapsia oli. Oli pakko jatkaa arkea eikä jäädä sinne sänkyyn makaamaan. Jos ensimmäisen olisin menettänyt, niin en tiedä minkä vuoksi olisin jatkanut elämää.
Ihmiset on aika erilaisia. En oikein tiedä kannattaako kommentoida paljon mitää jos ei kyse ole ystävästä josta tietää mitä voi sanoa, ehkä ilmaista se että tapahtunut on ikävä asia, mutta mitään ylenpalttista surkuttelua en ainakaan itse olisi halunnut. Itse en selittäisi myöskään asiaa juuri keskenmenon saaneelle sikiön mahdollisilla ongelmilla tai kyvyttömyydellä elää.
Itselläni keskenmenot ovat ollet ennen lapsia ja voi olla että jossain mielessä se voisi olla helpompaa kestää nyt kun on jo lapsia, mutta toisaalta itse olin myös tosissaan kipeä sekä ennen kuin keskenmeno varmistui että kaavinnan jälkeen ja ehkä asia lapsille olisi vaikea selittää.
Similar threads
Uusimmat
-
V:Professori Wall Street Journalissa: Woke-DEI ei toimi – tarvitaan näkemysten monimuotoisuutta"
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 1
-
V
-
V
-
V
-
VHelsingin yliopiston professori pidätettiin Lontoossa terrorismin tukemisesta epäiltynä
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 2
-
VErityisesti kulttuuriamme rikastuttavien ulkomaalaisten työttömyys on pitkittynyt
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 2
Kuumimmat
-
V
-
-
V
-
V
