H
"herkkis"
Vieras
Olen kolmikymppinen, avioliitossa elävä, yhden 1v4kk lapsen äiti. Elän tavallista, rauhallista elämää, minulla ja puolisollani on vakityöt, asiat mallillaan. Kun yritimme lasta, sovimme, että mikäli omaa ei saada, niin aiomme joka tapauksessa tarjota jollekin lapselle rakkautta ehkä sijaisperheen muodossa.
Oma lapsi tuli, ja rakkautta piisaa hänelle yllinkyllin. Mutta olen niin herkkä lasten hädälle, että haluaisin pelastaa (en keksi muutakaan kuvaavaa sanaa) kaikki maailman kärsivät lapset.
Olemme mieheni kanssa miettineet tukiperheeksi ryhtymistä. Sijaisperheeksi myös, mutta pelkään että en pysty "antamaan lasta takaisin", eli kiinnyn liikaa. Lasten hätä on minulle niin kova pala, että itken tuntemattomiakin lapsia, rakastan omaanikin niin kovin, että ihan tikahtua meinaan joskus. Lapset pitävät minusta, sen tiedän. Jopa käytöshäiriöiset ovat viihtyneet seurassani, ja tällä tarkoitan sellaisia lapsia, joilla on ongelmia sosiaalisissa tilanteissa.
Naapurilleni, joka on toiminut sijaisperheenä, tarjottiin vastikään vastasyntynyttä, ja hänen oli elämäntilanteen vuoksi kieltäydyttävä. Tuntui, että sydämeni särkyi
olisin niin kovin mielelläni ottanut pienokaisen. Haluaisin hoitaa ja helliä lapsia, nähdä että heillä on asiat hyvin jne. Pelkään vain, että miten voin antaa lapsen takaisin edes sen tukiperheviikonlopun jälkeen, mikäli tiedän, että perheessä on esim. päihdeongelma. En kestäisi sitä varmaan..
Mutta halu auttaa on niin kauhean kova! En tiedä mitä tehdä. En tiedä, yritämmekö toista lasta, ja sitäpaitsi on jo olemassa lapsia, joille voisin antaa rakkautta ja huolenpitoa. Minulle ei jäänyt mitään "traumaa" raskaudesta, synnytyksestä tai vauva-ajasta, mutta en osaa vielä kaivata toista biologista lasta, kun apua tarvitsevia lapsia on tosiaan jo olemassa.
Asumme pienellä paikkakunnalla, ja täälläkin kuulemma on tukiperheistä pulaa. Mutta miten tämä minun hätäni - miten ihmeessä ihmiset pystyvät suhtautumaan neutraalisti, jopa unohtamaan hädässä olevat lapset? Olenko ihan liian herkkä tukiperheen työhön?
Mieheni on rauhallinen, lapsirakas, raitis, hellä ja huolehtivainen - herkkä hänkin, näyttää tunteensa jne. En tiedä, mistä tämä minun tunnekuohuni on lähtöisin, mutta olen aina ollut sellainen, että antaisin vaikka oikean käteni, ettei lapsen tarvitsisi kärsiä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, kasvatan omaa lastani järkevästi, enkä pidä häntä ns. pumpulissa. Kiellän ja asetan rajoja, en hätäänny jos tulee vähän pipi jne. Näen, että lapseni voi hyvin.
Mitä tälläinen itkupilli voisi tehdä lasten hyväksi, jos en kerran pysty heitä juoppokotiinsa takaisin viemään - kun luen tarinoita lastensuojelusta, sydämeni särkyy ja itken. Haaveammattinani oli kätilön työ, mutta opiskelin toisen alan, koska tajusin onneksi, että en kestäisi kuolevia tai kärsiviä lapsia, otan sen liian raskaasti.
Olenko ihan toivoton tapaus?
Oma lapsi tuli, ja rakkautta piisaa hänelle yllinkyllin. Mutta olen niin herkkä lasten hädälle, että haluaisin pelastaa (en keksi muutakaan kuvaavaa sanaa) kaikki maailman kärsivät lapset.
Olemme mieheni kanssa miettineet tukiperheeksi ryhtymistä. Sijaisperheeksi myös, mutta pelkään että en pysty "antamaan lasta takaisin", eli kiinnyn liikaa. Lasten hätä on minulle niin kova pala, että itken tuntemattomiakin lapsia, rakastan omaanikin niin kovin, että ihan tikahtua meinaan joskus. Lapset pitävät minusta, sen tiedän. Jopa käytöshäiriöiset ovat viihtyneet seurassani, ja tällä tarkoitan sellaisia lapsia, joilla on ongelmia sosiaalisissa tilanteissa.
Naapurilleni, joka on toiminut sijaisperheenä, tarjottiin vastikään vastasyntynyttä, ja hänen oli elämäntilanteen vuoksi kieltäydyttävä. Tuntui, että sydämeni särkyi
olisin niin kovin mielelläni ottanut pienokaisen. Haluaisin hoitaa ja helliä lapsia, nähdä että heillä on asiat hyvin jne. Pelkään vain, että miten voin antaa lapsen takaisin edes sen tukiperheviikonlopun jälkeen, mikäli tiedän, että perheessä on esim. päihdeongelma. En kestäisi sitä varmaan..Mutta halu auttaa on niin kauhean kova! En tiedä mitä tehdä. En tiedä, yritämmekö toista lasta, ja sitäpaitsi on jo olemassa lapsia, joille voisin antaa rakkautta ja huolenpitoa. Minulle ei jäänyt mitään "traumaa" raskaudesta, synnytyksestä tai vauva-ajasta, mutta en osaa vielä kaivata toista biologista lasta, kun apua tarvitsevia lapsia on tosiaan jo olemassa.
Asumme pienellä paikkakunnalla, ja täälläkin kuulemma on tukiperheistä pulaa. Mutta miten tämä minun hätäni - miten ihmeessä ihmiset pystyvät suhtautumaan neutraalisti, jopa unohtamaan hädässä olevat lapset? Olenko ihan liian herkkä tukiperheen työhön?
Mieheni on rauhallinen, lapsirakas, raitis, hellä ja huolehtivainen - herkkä hänkin, näyttää tunteensa jne. En tiedä, mistä tämä minun tunnekuohuni on lähtöisin, mutta olen aina ollut sellainen, että antaisin vaikka oikean käteni, ettei lapsen tarvitsisi kärsiä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, kasvatan omaa lastani järkevästi, enkä pidä häntä ns. pumpulissa. Kiellän ja asetan rajoja, en hätäänny jos tulee vähän pipi jne. Näen, että lapseni voi hyvin.
Mitä tälläinen itkupilli voisi tehdä lasten hyväksi, jos en kerran pysty heitä juoppokotiinsa takaisin viemään - kun luen tarinoita lastensuojelusta, sydämeni särkyy ja itken. Haaveammattinani oli kätilön työ, mutta opiskelin toisen alan, koska tajusin onneksi, että en kestäisi kuolevia tai kärsiviä lapsia, otan sen liian raskaasti.
Olenko ihan toivoton tapaus?
