Tämä keskustelu alkaa muistuttamaan epäilyttävästi päässäni risteileviä ajatuksia. Toivottavasti sivupersoonani eivät ole käyneet kirjoittelemassa tänne tietämättäni
Lapsi itsessään ei ole minulle ongelma, vaan pikemminkin rikkaus kuten Netta ajattelee. Olen aina kuvitellut itseni lapsettomaksi ihmiseksi, joskin iän myötä kantani asiaan on hieman lieventynyt. Pitkä sinkkukausi vahvisti näitä ajatuksia, joten siinä mielessä lapsi joka on jo olemassa tuntuu kuin taivaan lahjalta. Pääsee kokemaan lapsiperheellisyyttä ikäänkuin vapaamatkustajana.
Tunnistan myös miehessäni kaikki ne hyvät piirteet, joita perheellisyys ja ""lapsellisuus"" on häneen tuonut. Epäitsekkyys, anteliaisuus, suvaitsevaisuus, kärsivällisyys, vastuuntuntoisuus... Juuri näitä piirteitä arvostan tavattomasti miehessäni. Tuskin hän olisi nykyisenkaltainen, jos hän olisi elänyt erilaisen elämän, joten siinä mielessä minulla ei ole mitään syytä valittaa. Miehistä parhaimman olen löytänyt.
Toisaalta samat piirteet myös ärsyttävät minua. Kauniit periaatteet ""lapsesta on pidettävä huolta kun sen on maailmaan saattanut"" ja ""ex-vaimoni on erityisen arvostettava ihminen, sillä hän on pitkäaikainen kumppanini ja lapseni äiti"" kääntyvät usein muotoon ""sinulle ei ole aikaa, sillä sinä olet sentään aikuinen ja pärjäät itsekin"" ja ""suhteemme on vielä nuori ja lapseton, joten et nauti samanlaista arvostusta kuin ex-vaimoni"" mikä ärsyttää minua tavattomasti.
Sitten tulevat juuri nämä uusperhekuviot. Sopassa ovat ex-vaimo, ex-anoppi, miehen sukulaiset jotka eivät koskaan oikein ymmärtäneet/hyväksyneet eroa jne. Ensimmäisellä vaimolla ja suvulla on luonnollisesti pitkä historia yhdessä ja ydinperheen rikkoutuminen koskettaa kipeästi monia ihmisiä. Tuntuu siltä että ensimmäinen vaimo saa automaattisesti suvun tuen, kun taas kakkonen on se ulkopuolinen pahis, vaikkei olisi erossa mukana mitenkään ollutkaan.
Menneisyyttä ei toki tarvitse kieltää tai heittää romukoppaan, mutta tuntuu että menneisyys sanelee hyvin pitkälle elämässämme myös nykyisyyden ja tulevaisuuden. En halua tilanteeseen, jossa täytyy kilpailla jonkun miehen huomiosta (varsinkaan lapsen tai ex-vaimon kanssa, kunnioitan heitä toki itsekin), mutta silti toivoisin olevani jonkun ihmisen Se Ykkönen. En niin, että tulen sitten kaiken muun jälkeen viimeisenä, jos puhtia vielä riittää ja joustan kaikessa koska se viimeksi mukaan tullut osapuoli.
Vaikka olen sitä mieltä että parisuhteen muodostavat mieheni ja minä, emme silti elä missään tyhjiössä. Olen luonteeltani sellainen että haluan kunnioittaa ihmisten perhesiteitä, enkä siksi haluaisi olla jokin hylkiö muuten tiiviissä perheyhteisössä. Sonjan tavoin ajattelen ettei ole epärealistista tai liian pateettista surra sitä, etten pääse aloittamaan puhtaalta pöydältä ilman menneisyyden painolastia. Toisessa vaakakupissa tietysti painaa se, että tässä iässä vapaan lapsettoman miehen löytäminen on lähes yhtä todennäköistä kuin meteoriitin alle jääminen.
Ja sitten se kateus ja mustasukkaisuus. Pakko myöntää että tunnen näitä alhaisia tunteita kun mietin sitä kuinka minulle kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, mutta miehelleni kaikki on ns. vanhaa kauraa. Ensimmäinen yhteinen kesälomamatka, avioliitto, talo, lapsi, ihan mikä vaan. Mieheni on jo kokenut kaiken sen aiemmin.
Teasta poiketen en usko että nämä tunteet poistuvat sitä mukaa kun itse saavutan samoja asioita. Välillä tuntuu pikemminkin siltä, että pitäisi elää täysin erilainen elämä ja tehdä täysin eri asioita, jotta saavuttaisin ""jotain omaa"". Tähän liittyvät myös monet haaveeni, jotka ovat melko kaukana perinteisistä ydinperhehaaveista. Puolet minusta on valmis perustamaan perinteisen perheen nyt kun tilaisuus siihen on ja puolet on enemmän sen Brasilian sademetsän kannalla. Kumpikin antaa varmasti paljon ja kumman tahansa valitsee myös menetykset voivat olla suuret. Valintoja, valintoja...