haaveet vs todellisuus

[Toimiva parisuhde]

Kyllä haaveet ja unelmat pitää huomioida parisuhteessa. Väestöliiton sivuilla käsitellään toimivaa parisuhdetta ja sen lähtökohtia. Listassa on sijalla 7. ""Kunnioita kumppanisi elämän unelmia"" ja 8. ""Luo yhteisiä tavoitteita"". Jos nämä eivät toimi pitkällä tähtäimellä, niin parisuhteessa on huono olla.

On ihanaa olla parisuhteessa, jossa kumpikin on valmis joustamaan.

 

[ap]

Olipa ihana vastaus, Hilla28. Samoin muillakin on ollut erittäin hienoja ajatuksia.

Ennen minäkin sain voimaa isoäidiltäni, joka erittäin viisas ja lämmin ihminen (niinhän ne mummot usein). Valitettavasti hän nukkui pois muutama vuosi sitten. Samalla vanhemmistani tuli suvun vanhimpia ihmisiä, joten perspektiivi kapeni huomattavasti.

Uskon että pieni suku ja iäkkäiden sukulaisten puute vaikuttavat omalta osaltaan juuri siihen, etten osaa nähdä paljon omaa napaani pidemmälle. En pysty suhteuttamaan omia pikku murheitani oikeisiin mittasuhteisiin, kun vertailukohdat puuttuvat. Kaipaisin niin isovanhempieni ja heidän ikätoveriensa seuraan.

Tavallaan tähän perspektiiviasiaan liittyy minulla myös matkailu, jota ollaan sivuttu tässä keskustelussa. Pystyn näkemään oman elämäni hyvine ja huonoinen puolineen paremmin silloin kun otan fyysistä etäisyyttä normaaliin arkielämään.

Reissussa minut valtaa usein onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne, kun ymmärrän kuinka vähäisiä elämäni vastoinkäymiset kuitenkin ovat monien muiden ihmisten kokemien vaikeuksien rinnalla. Kotona sitä on jotenkin liian lähellä kaikkea ja ottaa tahtomattaankin pulttia pienimmistäkin asioista.

Ehkäpä elämäni on kuitenkin melko onnellista, sillä aina kun olen katsonut taaksepäin minusta tuntuu että olen elänyt hyvää elämää. Jotenkin vain täytyy työstää omia ajatuksiaan siihen suuntaan, että pystyisi kokemaan onnellisuutta myös nykyhetkessä.

 

[Mia]

Haaveita pitää ihmisellä olla, ja isoja pitääkin olla että niistä jotain totta tulisi. Ja ne haaveet muuttuvat elämän varrella. Pitää kuitenkin olla jalat maassa ja ei masennu kauheasti jos joku haave ei toteudu.
On se kauheaa jos kolmikymppisenä on ihmisellä haaveet lopussa. Meikä on 35 ja niitä haaveita riittää, ei kaikkia ikinä kerkiäis toteuttaa vaikka aikaa ja rahaa oliski.
Yksi esimerkki haaveista ja toisen muuttumisesta; mä olen aina halunnut asua maalla. Naimisiin menin miehen kanssa joka oli katujen kasvatti, eli maalaielämästä nolla kokemusta. Avioliiton alussa hän ei olisi muuttanut maalle kirveelläkään. Sitten pääsi maistamaan maaseudun rauhaa niin rupes itte puhumaan maalle muuttamisesta. No nyt meillä on talo ja maata maalla. Tien toisella puolella vaeltelee muutama satapäinen nauta karjalauma. Naapuriin on muutama sata metri. Lähin iso kaupunki on parinkymmenen mailin päässä, mutta kun täällä on niin tasaista niin pilvenpiirtäjät näkyy takapihalta hyvällä säällä. Ikinä en painostanut miestä maalle muuttoon, hän oli se joka todella ajoi asiaa.
Ihmiset muuttuu, niin itse kuin puolisokin. Haaveita tulee ja menee, jotkut toteutuu ja jotkut ei. Ja niistä haaveista pitää pitää kiinni jotka on todella tärkeitä. JOs on tarkoitus että ne toteutuu, niin ne toteutuu, ei aina tosin meidän aikataulussa.

 

[:-((]

Yksi haaveeni on myös ihana mies.

Mutta todellisuus on ihan toista. Ei tule kuin hyvin surulliseksi kun Ellejäkin lukee.

Miehet valittaa, että akka PITÄÄ elättää. Miehet haluaa pettää minkä ehtii. Ja muutenkin haukkuvat täällä naisia koko ajan. Ja suurin osa näyttää olevan patalaiskoja kotitöiden suhteen - eli nainen on piika ja orja.

Jotenkin - pelottaa, että noinko miehet tosiaan naisista ajattelee? Täältä ei muuta kuvaa ainakaan saa. :-(

 

[Nou hätä]

Ei kaikki miehet noin ajattele, itse asiassa aika pieni osa. Älä hätäile eläkä kiirehdi suhteeseen ennekuin tunnet miehen paremmin. Suomeen on iskostunut vihoviimeinen tapa muuttaa yhteen kun on tunnettu toinen 2 kuukautta. Ei hyvä kellekään. Anna suhteelle aikaa kehittyä ja kuulostele kumppania, josko teidän elämänfilosofiat tosissaan sopii yhteen. Sillä lailla välttää monta traumaa ja vuodatusta ellipalstoille.

 

[Mia]

Täytyy kyllä sanoa että mulla on hyvä mies. On hyvä lasten kanssa. Kun tulee kotiin tai kun on vapaapäivä niin lapset ovat ""hänen"". Hän on aina rohkaissut minua minun harrastuksissa ja urassa. Meillä on kunnioitus toistemme kiinnostuksia kohtaan, minulla on hevoset ja ratsastus (myös ammattina) ja hän on kiinnostunut urheilusta varsinkin täkäläinen football (am. jalkapallo) ja baseball. Pyykin teossa on jako, minä hoidan pyykkikoneen ja kuivaajan, hän puhtaan pyykin pois laiton. Muutenkaan meillä ei varsinaisesti ole ""minun ja sinun"" töitä, ne kenellä on aikaa tekee ne. Tosin tyttärellä on omat vastuunsa kotitehtävissä. Kyllä hyviä miehiä vielä on.

Toisen tuntemaan oppimiseen menee aikaa. Eli niin kuin edellinen kirjoittaja sanoi, ei pidä kiirettä. Itse olin mieheni kanssa ""vain"" kavereita kolme vuotta ja sitten menimme kihloihin, ja naimisiin. Kukin taplaa tyylillään, niin kuin mummini aikoinaan sanoi.

 

[Suzyanne]

Sulle nimim.""nyt naimisissa ja lapsi"", olet varmaan seurustellut joskus miesystäväni kanssa, tai ainakin samat ajatukset jakavan miehen kanssa.Miesystäväni nimittäin on myös tehnyt minulle nuo asiat selväksi, ettei halua naimisiin tai lapsia, eikä osaa edes varmuudella sanoa onko koskaan valmis muuttamaan kenenkään naisen kanssa yhteen.

Ollaan oltu yhdessä 2 vuotta.Meillä sentään on se ""hyvä"" puoli, että lapsista en haaveile minäkään, koska en (tosin valitettavasti) voi saada lapsia, ja naimisiinmenokaan ei ole minulle mikään pakko. Mutta yhteen haluaisin kyllä jossain vaiheessa muuttaa, tai olisin halunnut jo noin vuosi sitten.Mutta tuntuu aika itsekkäältä jättää toinen sen takia, kun kumppani on kuitenkin muuten oikea, ja suhde hyvä.

Joskus heikkoina hetkinäni kyllä koen että tässä nyt vaan mennään täysin miehen ehdoilla, ja että olen tossun alla.Mutta toisaalta, mies ei ole kuitenkaan suoraan sanonut ettei takuuvarmasti halua koskaan muuttaa kanssani yhteen.On jopa sanonut että voihan se mieli muuttua, mutta vuosia siihen ainakin tulee menemään.Ja mikäs kiire minulla, kun ei ole sitä biologista kelloakaan tikittämässä.Niin, että taidan kyllä joustaa rakkauden takia, ja asua eri kämpissä.

 

[nuppu]

älä haikaile ""vihreämpää ruohoa"" vaan panosta nykyiseen suhteeseesi. Pistä oma nuppisi kuntoon ja jaa se puolisosi kanssa - ehkä vika onkin siinä, ettet jaa nuppiasi vaan pidät tunteet omana tietonasi: harjoittele siis sitä OMAN puolisosi kanssa. Et tarvitse varaventtiilejä tai henkireikiä, kun teet asiat oman puoliskon kanssa. Näin lähennytte eikä sinun tarvitse huokailla täällä elleissä sitä, kuinka yksin olet ajatustesi kanssa. Järjestäkää yhteistä aikaa ja keskittykää toisiinne. Kokemuksella hyväksi todettu neuvo.

 

[ja myös näin]

No nih,kohtalotovereita löytyy näemmä...

Itse seurustelin 7 vuotta exxäni kanssa, jonka kanssa jaoimme haaveet hyvistä ammateista, ihanasta talosta, mahtavista ulkomaanreissuista, ehkä myös lapsista. Pikkuhiljaa aloimme haaveitamme toteuttamaan, mutta kuinkas kävikään... minä kyllä olen valmistunut jo kaksoistutkintoon yliopistosta, miehellä opintoviikkoa kaiken tämän tuhraamisen/opiskelun jälkeen noin 40 ov:ta. Minulla työpaikka, miehellä ei, mies ei koskaan ole ollut edes kesätöissä. Minä vastuuntuntoinen ahertaja, mies vastuuntunnoton vätys.

Nyt kun kolmikymppi lähestyy, jouduin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja katsomaan totuutta silmiin. Vaikka suhteessamme kaikki oli kohdallaan, oli rakkautta, hellyyttä, ongelmatonta ja runsasta seksiä, mutta...

Tajusin, etten koskaan saisi mitään unelmiani toteutettua tämän miehen rinnalla. 7 vuotta kuitenkin odotin, että miehen unelmat ja todellisuus kävisi yhteen,näin ei käynyt, joten tein ratkaisun ja erosin. Moni arvostelee päätöstäni, että heitin rakkauden rahan takia kaivoon, itse en kuitenkaan näe asiaa niin.

Nyt kun vihdoin seison omilla jaloillani, alan toteuttamaan omia unelmiani, näihin ei miestä enää etsi, mutta jos se oikeanlainen kumppani vielä kävelee eteen, toivotan tervetulleeksi.

 

[Helmi]

Olen 27-vuotias, pian opiskeluista valmistuva naimisissa oleva nainen. Työelämää on nähty opiskelujen ohella. Opiskeltua on monta vuotta, pari välivuottakin mahtuu kuvioon mukaan.

Tapasin mieheni 16-vuotiaana. Meillä natsasi heti. Ja vaikka ollaan kasvettu ja muututtu (luojan kiitos! tosi paljon, niin perusarvot ja ajatukset on edelleen aika yhteneväiset.

Olemme kumpikin nyt jollain tapaa murroksessa. Onneksi tämä tapahtuu yhtäaikaa. Etsimme kai jollain tapaa elämän tarkoitusta. Päässä pyörii, että tämä on vain yksi elämä. Haluanko tuhlata sen kokonaan toimistossa tekemällä ihan ok työtä, ihan ok palkalla, mutta josta ei kuitenkaan saa itselleen henkisesti mitään.

On oikeasti aika hurja ajatus tajuta, että tämä elämä ei vaadi mitään muuta kuin elämistä. Sitten täytyy vaan löytää se oma tapa elää tätä elämää.

Itsellä tuntuu olevan lähes täydellinen suhde. Ainahan on nyt jotain pientä, mutta se perusarki ja toinen tuntuvat tosi hyviltä. En voisi suoraan sanottuna kuvitella, että pitäisi tehdä isoja kompromisseja tai elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi tosi erilainen elämänkatsomus.

 

[Tea]

Täällä myös yksi haaveilija, joka ei ole aivan varma pystyykö tyytymään kompromisseihin.

Takana monta sinkkuvuotta ja paljon on nähty. Nyt elän parisuhteessa, jossa olisi mahdollisuus mies + talo + lapset -kuvioon. Mutta... joku ehti myös ennen minua. Eli miehellä takana jo avioliitto ja lapsi. Joudun siis koko loppuelämäni antamaan periksi tietyissä asioissa. Mieheltä kuluu entiseen elämäänsä aikaa ja rahaa. Mikä minun on tietenkin hyväksyttävä. Mutta enhän minä sitä näin haaveillut? Taidan olla aika itsenäinen ja itsekäs.

 

[ap]

Kiva huomata, että keskustelu jatkuu edelleen! En tiedä vastasitko minulle nuppu, mutta vastaan sinulle kuitenkin.

Olet oikeassa siinä, että jokin ratkaisu täytyisi tehdä: ottaa tai jättää, mutta ei roikkua kahden vaiheilla. Nykyisellään suurin energia menee juuri tähän lähteäkö vai katsoako vielä pari viikkoa/kuukautta/vuotta pähkäilyyn. Kaiken tuon energian voisin käyttää paljon paremminkin - nykyisen suhteen hyväksi tai itsellisestä elämästä nauttimiseen.

Oma nuppi täytyisi nimenomaan saada kuntoon. Ongelma onkin siinä, että toinen ei voi (osaa/pysty?) siinä auttaa. Yksinäinen polku on edessä. Olen kertonut ajatuksistani enemmän kuin lääkäri määrää, mutta kun yhteiset tavoitteet puuttuvat niin ne puuttuvat. En voi pakottaa toista omaan muottiini enkä tunne pystyväni mukautumaan itse toisen elämään.

Yhteistä aikaa ei voi yksin järjestää, jos toinen moista kaipaa. Mitä voi konkreettisesti tehdä, jos toinen on esimerkiksi työnarkomaani, mutta muuten hyvä mies? Lähteä ja samalla tietää että toista yhtä hyvää miestä tuskin tulee löytämään vai yrittää sopeutua ja menettää jotain itsestään kun ei saa haluamaansa parisuhdetta, johon kuuluu juuri se yhteinen aika? Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

 

[ap]

Tea, samassa veneessä ollaan. Ehkä se tuo vähän lohtua.

Joku tosiaan ehti ennen minua ja miehellä takana avioliitto, josta lapsi. En halua kuullostaa siltä kuin se olisi jokin sairaus, mutta totuus on että omat ydinperhehaaveet saa heittää menemään. Tiedä sitten voiko sellaista menettää mitä ei ole koskaan ollutkaan, mutta surevathan ihmiset esim. lapsettomuuttakin?

Olen yrittänyt kääntää ajatuksiani siihen asentoon, että eihän elämän tarvitse mennä juuri niinkuin elokuvissa, eivätkä kaikki naimisiin + talo + lapset kuvion toteuttaneet ole edes kovin onnellisia. Miksen siis voisi nauttia elämästä niinkuin se on? Silti koen välillä raskaaksi juuri tuon yhteisen ajan ja rahan vähyyden, kun itsellä olisi kuitenkin mahdollisuus panostaa nykyiseen suhteeseen paljon enemmän.

Taidan myös olla kovin itsekäs ja itsenäinen kun näitä mietin.

 

[Sonja]

Tea ja ap, onko itsekkyyttä toivoa nuoren normaalin ihmisen tapaan, että voisi aloittaa OMAN elämänsä ihan puhtaalta pöydältä?? Ei minusta. Ei kai se tee kenestäkään itsekästä, jos toivoisi, ettei toisella esim. ole lapsia edellisestä liitosta. Nykyaikana vain tahtoo olla aika vaikeata löytää velvotteista vapaata miestä, kun ikä alkaa hipoa kolmeakymmentä, vai mitä?

Sitten täytyy punnita edut ja haitat. Realistisesti. Rehellisesti itselleen. Ei toisen lapsesta vastuun ottaminen mitään helppoa ole. Ja kaikki muut uusperhemummut, -papat, -tädit, -sedät ja ex-vaimokin vielä. Rakkauden nimissä ei kannata ihan mihin vaan suostua, eihän.

 

[Laura]

Kommentoin vain sen verran, että henkisesti balanssissa oleva parisuhde kestää sen, että molemmilla voi olla ihan omia harrastuksia ja juttuja - ilman, että parisuhde kärsii. Jos mieheni haluaisi lähteä Brasilian sademetsään - ja minä en, en todellakaan estäisi häntä toteuttamasta haavettaan. Toki täytyy olla yhteistä aikaa, mutta ei kahden aikuisen tarvitse toisissaan roikkua kellon ympäri.

 

[Netta]

Pari kirjoittajaa valitteli sitä, että miehensä olivat ehtineet hankkimaan perhettä jo ennen heidän yhteistä suhdetta. Olen hiljattain alkanut seurustelemaan miehen kanssa, jolla on aikaisemmasta suhteesta lapsi ja jotenkin koen, että itse asiassa tuo lapsi saattaa olla todella myönteinen asia jopa omalle suhteellemme. Mies on selkeästi joutunut kasvamaan lapsen ilmaannuttua ja osaa huomioida myös muiden tarpeet. Lisäksi itse olen vähän kahden vaiheilla tuon lasten hankkimisen kanssa (aika ei todennäköisesti vielä ole kypsä edes ajatuksille), jos kävisi niin etten haluaisikaan lapsia, niin miehellä kuitenkin on yksi. En siis ole yhtään mustasukkainen hänen entisestä/nykyisestä elämästään, vaan päinvastoin. Luulen, että hänen ennen minua kokemansa asiat ovat nimenomaan kasvattaneet hänet sellaiseksi ihmiseksi, joka sopii minun luonteeni kanssa yhteen.

Palatakseni tuohon asiaan omien haaveiden unohtamisesta parisuhteessa. En kyllä itse kannattaisi täysin omien haaveiden hautaamista. Minä uskon, että jos unohtaa täysin itsensä suhteessa voi herätä vanhana ja katkeroituneena joku päivä. Mielestäni täytyy puoliso valita siten, että kompromisseja täytyy tehdä vain niistä pikkuasioista, joilla nyt ei niin hirveästi ole merkitystä. En haluaisi miesystävänikään luopuvan haaveistaan minun takiani.

 

[Tea]

Kiva että löytyy muitakin samassa jamassa olevia ellejä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen hyvin itsenäinen eikä yksin eläminenkään minua pelottaisi. Olenkin viime aikoina punninnut mielessäni elämän eri vaihtoehtoja: elää yksin ""ihan tyytyväisenä"" vai kaksin ihanan miehen kanssa, mutta tehdä elämässä huima määrä kompromisseja juuri tuon miehen edellisen liiton takia. Muita haaveitani en joudu heittämään romukoppaan, sillä vapaa-ajan suhteen haaveemme osuvat täydellisesti yksiin.

Netta suhtautuu ihanan rennosti lapsen olemassaoloon. Eli vaikka teille ei tulisikaan lasta, niin miehellä on jo yksi. Minun on hieman vaikea ajatella samalla tavalla, sillä tunnen varmaan itseni hieman vajavaiseksi ja ulkopuoliseksi jos en lasta mieheni kassa hanki, mutta ex-vaimo on sen tehnyt. Haluaisin, että mies kokee myös minun kanssani tuon asian jota kutsuu elämänsä parhaaksi kokemukseksi. Totta on se, että mies on joutunut kasvamaan hurjasti lapsen hankkimisen takia ja osaa huomioida muita ihmisiä. Mutta osaanko minä? Etenkään jos emme yhteistä lasta saa. Tunnenko alemmuudentunnetta koko loppuelämäni siitä, että mies on kokenut jotain niin mahtavaa entisensä kanssa?

 

[ap]

Tämä keskustelu alkaa muistuttamaan epäilyttävästi päässäni risteileviä ajatuksia. Toivottavasti sivupersoonani eivät ole käyneet kirjoittelemassa tänne tietämättäni

Lapsi itsessään ei ole minulle ongelma, vaan pikemminkin rikkaus kuten Netta ajattelee. Olen aina kuvitellut itseni lapsettomaksi ihmiseksi, joskin iän myötä kantani asiaan on hieman lieventynyt. Pitkä sinkkukausi vahvisti näitä ajatuksia, joten siinä mielessä lapsi joka on jo olemassa tuntuu kuin taivaan lahjalta. Pääsee kokemaan lapsiperheellisyyttä ikäänkuin vapaamatkustajana.

Tunnistan myös miehessäni kaikki ne hyvät piirteet, joita perheellisyys ja ""lapsellisuus"" on häneen tuonut. Epäitsekkyys, anteliaisuus, suvaitsevaisuus, kärsivällisyys, vastuuntuntoisuus... Juuri näitä piirteitä arvostan tavattomasti miehessäni. Tuskin hän olisi nykyisenkaltainen, jos hän olisi elänyt erilaisen elämän, joten siinä mielessä minulla ei ole mitään syytä valittaa. Miehistä parhaimman olen löytänyt.

Toisaalta samat piirteet myös ärsyttävät minua. Kauniit periaatteet ""lapsesta on pidettävä huolta kun sen on maailmaan saattanut"" ja ""ex-vaimoni on erityisen arvostettava ihminen, sillä hän on pitkäaikainen kumppanini ja lapseni äiti"" kääntyvät usein muotoon ""sinulle ei ole aikaa, sillä sinä olet sentään aikuinen ja pärjäät itsekin"" ja ""suhteemme on vielä nuori ja lapseton, joten et nauti samanlaista arvostusta kuin ex-vaimoni"" mikä ärsyttää minua tavattomasti.

Sitten tulevat juuri nämä uusperhekuviot. Sopassa ovat ex-vaimo, ex-anoppi, miehen sukulaiset jotka eivät koskaan oikein ymmärtäneet/hyväksyneet eroa jne. Ensimmäisellä vaimolla ja suvulla on luonnollisesti pitkä historia yhdessä ja ydinperheen rikkoutuminen koskettaa kipeästi monia ihmisiä. Tuntuu siltä että ensimmäinen vaimo saa automaattisesti suvun tuen, kun taas kakkonen on se ulkopuolinen pahis, vaikkei olisi erossa mukana mitenkään ollutkaan.

Menneisyyttä ei toki tarvitse kieltää tai heittää romukoppaan, mutta tuntuu että menneisyys sanelee hyvin pitkälle elämässämme myös nykyisyyden ja tulevaisuuden. En halua tilanteeseen, jossa täytyy kilpailla jonkun miehen huomiosta (varsinkaan lapsen tai ex-vaimon kanssa, kunnioitan heitä toki itsekin), mutta silti toivoisin olevani jonkun ihmisen Se Ykkönen. En niin, että tulen sitten kaiken muun jälkeen viimeisenä, jos puhtia vielä riittää ja joustan kaikessa koska se viimeksi mukaan tullut osapuoli.

Vaikka olen sitä mieltä että parisuhteen muodostavat mieheni ja minä, emme silti elä missään tyhjiössä. Olen luonteeltani sellainen että haluan kunnioittaa ihmisten perhesiteitä, enkä siksi haluaisi olla jokin hylkiö muuten tiiviissä perheyhteisössä. Sonjan tavoin ajattelen ettei ole epärealistista tai liian pateettista surra sitä, etten pääse aloittamaan puhtaalta pöydältä ilman menneisyyden painolastia. Toisessa vaakakupissa tietysti painaa se, että tässä iässä vapaan lapsettoman miehen löytäminen on lähes yhtä todennäköistä kuin meteoriitin alle jääminen.

Ja sitten se kateus ja mustasukkaisuus. Pakko myöntää että tunnen näitä alhaisia tunteita kun mietin sitä kuinka minulle kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, mutta miehelleni kaikki on ns. vanhaa kauraa. Ensimmäinen yhteinen kesälomamatka, avioliitto, talo, lapsi, ihan mikä vaan. Mieheni on jo kokenut kaiken sen aiemmin.

Teasta poiketen en usko että nämä tunteet poistuvat sitä mukaa kun itse saavutan samoja asioita. Välillä tuntuu pikemminkin siltä, että pitäisi elää täysin erilainen elämä ja tehdä täysin eri asioita, jotta saavuttaisin ""jotain omaa"". Tähän liittyvät myös monet haaveeni, jotka ovat melko kaukana perinteisistä ydinperhehaaveista. Puolet minusta on valmis perustamaan perinteisen perheen nyt kun tilaisuus siihen on ja puolet on enemmän sen Brasilian sademetsän kannalla. Kumpikin antaa varmasti paljon ja kumman tahansa valitsee myös menetykset voivat olla suuret. Valintoja, valintoja...

 

[Elli]

Eli käytännössä sinulla on se sama ongelma kuin niin monella muulla: haluaisit tunteet, että olet miehellesi tärkeä eli se ykkönen. (Muutenhan sinulle esim. ex-perheellä ei ole väliä; kunhan NYT olisit se ykkönen, tärkein miehelle. Että hän osoittaisi sen jotenkin. Nythän näin ei ole.)

Itse ... en ole valitettavasti myöskään saanut keneltäkään mieheltä tuota khtelua / tunnetta. Suhteet onkin sitten kariuutuneet. En ole jotenkin kestänyt sitä, että tulen vasta sen ja sen ja sen ja sen ja sen jälkeen...jos aikaa riittää. :-(

Ehkä olen ahne. Mieluummin olen yksin kuin katkerana odottamassa, josko minullekin jotakin rippeitä liikenisi.

 

[Lilli]

Itse en nuorempana halunnut missaan nimessa lapsia, mutta kolmissakymmenissa tulin asialle myotamielisemmaksi. Kun tapasin nykyisen mieheni, selvisi kuitenkin melko pian, etta hanen kanssaan lapsen saaminen olisi lahes mahdotonta. Minulla herasi siis ajatus omasta lapsesta, josta jouduin luopumaan melkein samantien.

Nyttemmin tama ajatus on saanut taas uutta muotoa. Ei ole tarkeaa, etta tekee ""oikeita lapsia"", tarkeaa on se, etta on luonut jotain omaa. Tarkeaa on se, etta voi olla omistautunut jollekin. Perhe on hyvin luonnollinen omistautumisen vayla naiselle, mutta sellaisille ihmisille, joilla sita ei ole, purkautumisvayla on jokin muu.

Itselleni tama tarkoittaa sita, etta sitoudun voimakkaammin tyoni arvoille ja pyrin luomaan siina jotain todella itseni nakoista. Tamakin on ollut pitka prosessi, viime vuosien aikana olen pistanyt lukemattomia kertoja tyoni mielekkyyden ja koko alan ehdolle, yrittanyt jopa jattaa koko alan huonolla menestyksella. Sitten kun tarkemmin mietin, niin ala ei ole missaan tapauksessa vaara, en vain ole voinut toteuttaa itseani kuten olen halunnut.

Tallaiset asiat tulevat taatusti ap:llakin eteen, jos ko. miehen takia luovut omista perheenperustamishaaveista.

 

[anni]

Omat ajatukseni ovat jotakuinkin kuin Lillin. Tosin minä aina halusin lapsia, vähintään viisi. Nyt, kun 40 v lähestyy uhkaavasti, olen myöntänyt itselleni, ettei niitä lapsia välttämättä tule sitten yhtäkään. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että elämäni olisi jotenkin vähempi arvoista kuin niiden naisten, joilla on lapsia. Ei tarkoita. Ei näitä kahta täysin erilaista elämää voi verrata toisiinsa.

Olen myös omistautunut työlleni saavuttaen erittäin hyvän ja yhteiskunnallisesti tärkeän aseman. Teen työni kautta paljon hyvää muille ihmisille. Teen työni erittäin huolellisesti, koska minulla ei ole kiirettä kotiin.

eräs ystäväni sanoi, että eihän lapsi ole mikään onnen tae. Eihän se olekaan. Lapsi voi syntyä sairaana tai sairastua vakavasti, lapsi voi aikuisena tuottaa paljon murhetta riippumatta siitä, kuinka hyvin lapsen on kasvattanut. Nämä ovat nykymaailman faktoja.

Seurustelen tällä hetkellä miehen kanssa, joka on kaikkea sitä, mitä olen aina miehestä halunnut. Rakastamme toisiamme erittäin paljon. Hänellä on kuitenkin edellisestä avioliitostaan kaksi lasta, eikä missään nimessä halua lisää lapsia. Tämä on ollut vaikea sulattaa, mutta olen hyväksynyt hänen tahtonsa. Kuten sanottu, kaikkea ei voi elämässä saada.

 

[Netta]

Ymmärrän nyt kyllä aatoksesi ap, sillä jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, niin tuskin jäisin. En usko, että kykenisin olemaan tilanteessa, jossa kaikki aina menisi itseni ohi, jopa lasten äiti.

Olen aikaisemmissa suhteissa ollut aina ykkönen ja niin mielestäni asioiden pitää ollakin. Nyt tietysti tilanteeni on hieman eri, kun seurustelen miehen kanssa, jolla on jo lapsi. Niin kuin jo aikaisemmin totesin, niin lapsi ei mielestäni vie minulta mitään pois, päin vastoin varmasti on vain myönteinen asia, sillä aikaisemmin olen seurustellut noin ikäisteni lapsettomien miesten kanssa ja he ovat olleet kyllä paljon henkisesti kehittymättömämpiä.

Omalla kohdallani tilanne on mielestäni siinä mielessä helpompi, että tapailemani mies ei ole ollut lapsensa äidin kanssa naimisissa. Jos siis suhteemme joskus päätyisi siihen, niin se olisi hänellekin ensimmäinen kerta. Lisäksi tämä lapsen äiti oli käyttäytynyt miestäni kohtaan siten, että kaikki kunnioitus on poissa, joten minun ei tarvitse tuntea huonommuutta hänenkään rinnalla.

Lopuksi täytyy kyllä todeta, että olen aina elänyt ehkä hieman itsekkäästi parisuhteiden kustannuksella ja huolehtinut siitä, että omat haaveeni toteutuvat. Toisaalta nyt en voi syyttää ketään muuta siitä, että joitain asioita elämässäni olisi saattanut jäädä tekemättä. Luulen, että kun nyt olen nuoruuden hullutukseni tehnyt ja kokeillut omia siipiäni, voisin parisuhteen vuoksi tehdä myönnytyksiä myös omiin haaveisiini. Tosin niin kuin aikaisemmin mainitsin niin perustavanlaatuisia myönnytyksiä en ole valmis tekemään, sillä silloin mielummin olen yksin.

 

[Liinu]

Olen päättänyt ottaa sekä miehen että hänen tämänhetkisen avioliiton lapset, jos vain saan. En ole edes tavannut lapsia, mutta suhtaudun heihin hyvin positiivisesti. Heidän täytyy olla maailman ihanimpia lapsia, koska ovat minun rakkaani jälkeläisiä. Todennäköisesti vaimonsa ei halua antaa minun olevan missään tekemisissä lasten kanssa kun hänelle selviää, että miehellä on 10 vuotta nuorempi uusi rakkaus. Omia lapsia en ole koskaan halunnut tehdä, mutta nämä otan mielelläni (eivät ole enää ihan pieniä, onneksi). Huomaan tosin ajattelevani, että olen niin rakastunut, että tälle miehelle voisin jo lapsen tehdäkin vaikka ajatuskin omien lapsien hankkimisesta on aina ollut vastenmielinen. Onneksi hänellä on jo ikää sen verran, ettei halua uusia lapsia, ja minun on muutenkin todettu jo hyvin todennäköisesti olemaan kyvytön lapsien saamiseen.

 

[€uro]

Yksilötasolla luulisi olevan selvää, että kolmenkympin kriisi aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja. Käytännön täytyy turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin, jos vieraaseen ihastuminen näyttelee keskeistä osaa pohdittaessa organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta. Me emme tiedä mitä tapahtuu todella, jos sormi perseessä opettaa sisäistämään organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta.

 

[Haahhahh]

""Heidän täytyy olla maailman ihanimpia lapsia, koska ovat minun rakkaani jälkeläisiä. ""

Buhahahaaah! Buhahahaah!

Tämähän on vitsi, onhan? DD