Siis tuo postaus kolmannen lapsen pohdinnoista kuulostaa aivan meidän tarinalta. Olen myös seurannut ketjua ja teen nimimerkin jossain vaiheessa, mutta vielä en ole valmis.
Meillä on kaksi pientä lasta ja vaikka tässä on kädet täynnä ja parisuhde koetuksella (mutta yhdessä ollaan selvitty), niin kolmannesta ollaan juteltu joka päivä viimeiset puoli vuotta ja tunteet sahaa molemmilla laidasta laitaan. Haluaako enää aloittaa kaikkea alusta? Kuopuksen kanssa oli ihan kamalat ekat kuukaudet ja olimme aivan varmoja ettei ikinä enää, mutta nyt tietenkin aika on kullannut muistot ja tuntuu että kyyyyllä sen vielä kerran rämpisi läpi sisulla. Kai?
Rehellisesti sanottuna, me ei olla vauvaihmisiä lainkaan eikä se vauvavuosi motivoi yhtään.. MUTTA vanhemmuus on aivan eri tavalla ihanaa nyt kun lapset pukee ja syö itse ja juttelee ja ovat hassuja ihania itsejään ja niiden kanssa voi tehdä kaikenlaista, opettaa asioita. Hirvittää, että pystytäänkö me vielä yhteen vauvavuoteen, mutta toisaalta surettaa ajatus ettei kolmatta tulisi. Olen aina kuvitellut itseni kolmen lapsen äidiksi ja pidän vauvanvaatteet tallessa, koska "jos kuitenkin niitä tarvii vielä"... Eli joo, hirvittää, pelottaa, kutkuttaa, innostuttaa, jännittää... Kaikki tunteet samaan aikaan ja vuorotellen! Mutta ilman ehkäisyä tässä mennään ja olemme päättäneet että jos tärppi käy, niin sitten se on tarkoitettu niin. Ovi on siis auki ja lupa tulla, mutta kyllähän se pelottaa. Niin ristiriitaista kuin se onkin.