GALUUPPI: Onko sinulla mielestäsi ollut rankka elämä

Olen menettänyt avopuolison, mulla on vammainen lapsi, olen sairastunut itse sairauteen, joka ei parane.... ei, ei mulla ole ollut rankempi elämä kuin muillakaan. Menetin avopuolison niin nuorena, että koko sen jälkeisen elämäni aikana olen säästynyt murehtimasta pikkuasioita eikä isommatkaan vaikeudet ole tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Pikemminkin sanoisin pääseväni helpommalla kuin moni tuttavani juuri siksi, että mä jätän murehtimatta monet sellaiset asiat, joiden takia tuttavani menettävät yöunensa.

Uskallatko kertoa mikä sairaus?

 

On, mutta sinnillä on menty eteenpäin ja nyt naatiskelen elämän antimista

 

Uskallatko kertoa mikä sairaus?

Nivelreuma

 

Uskallatko kertoa mikä sairaus?

Nivelreuma

Menee nyt ketjun vierestä, mutta vaikuttaako se päiväsi kulkuun? Kaverillani on se, eikä hän koskaan valita. Mutta onko hän vain hiljaa? Itselläni myös autoimmuunisairaus. Sen verran harvinainen, etten jotenkin pysty sitä tässä sanomaan.

 

Lapsuus ei mutta 17-vuotiaasta eteenpäin on ollut välillä tosi rankkaa, välillä helppoa.

 

Vastoinkäymisiä on ollut paljon, ensimmäinen osui tielleni ennen kuin ehdin edes kohdusta pihalle. En kuitenkaan olisi oma itseni, sama kuin nyt, jos en olisi käynyt läpi niitä hankalia vaiheita. Arvostan itsessäni suunnattomasti sitä, että olen muovautunut ajan myötä vahvaksi henkisesti.

Enkä minä toisenlaisesta elämästä tiedä mitään. Subjektiivisesti elämäni ei ole ollut vaikeaa, mutta objektiivisesti se varmaan on ollut täynnä rankkoja paikkoja.

 

Menee nyt ketjun vierestä, mutta vaikuttaako se päiväsi kulkuun? Kaverillani on se, eikä hän koskaan valita. Mutta onko hän vain hiljaa? Itselläni myös autoimmuunisairaus. Sen verran harvinainen, etten jotenkin pysty sitä tässä sanomaan.

Enemmän mulla on tainnut vaikuttaa päivieni kulkuun lasteni kasvaminen aikuisiksi kuin tämä sairaus. Sairastuin 15 vuotta sitten ja tosi vaikea sanoa, millä tavalla päiväni eroaisivat nykyisistä ilman tätä sairautta. Tai no.... luultavasti olisin edelleen sairaanhoitajana, jos en olisi nivelreumaan sairastunut.

Kipuun tottuu, kun se on jatkuvaa. Jos jäisi sängynpohjalle kärvistelemään aina, kun on kipuja, niin eipä sieltä sängynpohjalta tarvitsisi koskaan nousta ylös. Välillä tilanne on sellainen, ettei pysty kipujen vuoksi nukkumaan, mutta yleensä siinä vaiheessa käyn hakemassa kortisonipiikin niveliin. Jatkuva tulehdustila aiheuttaa väsymystä, mutta siihenkin on tottunut. 15 vuoden jälkeen mun on tosiaan vaikea kuvitella, millaista elämäni olisi nyt ilman tätä sairautta. Paitsi että aamuisin alakertaan mennessäni selviytyisin noista portaista nopeammin kuin nyt näillä "puujaloilla".

 

Menee nyt ketjun vierestä, mutta vaikuttaako se päiväsi kulkuun? Kaverillani on se, eikä hän koskaan valita. Mutta onko hän vain hiljaa? Itselläni myös autoimmuunisairaus. Sen verran harvinainen, etten jotenkin pysty sitä tässä sanomaan.

Enemmän mulla on tainnut vaikuttaa päivieni kulkuun lasteni kasvaminen aikuisiksi kuin tämä sairaus. Sairastuin 15 vuotta sitten ja tosi vaikea sanoa, millä tavalla päiväni eroaisivat nykyisistä ilman tätä sairautta. Tai no.... luultavasti olisin edelleen sairaanhoitajana, jos en olisi nivelreumaan sairastunut.

Kipuun tottuu, kun se on jatkuvaa. Jos jäisi sängynpohjalle kärvistelemään aina, kun on kipuja, niin eipä sieltä sängynpohjalta tarvitsisi koskaan nousta ylös. Välillä tilanne on sellainen, ettei pysty kipujen vuoksi nukkumaan, mutta yleensä siinä vaiheessa käyn hakemassa kortisonipiikin niveliin. Jatkuva tulehdustila aiheuttaa väsymystä, mutta siihenkin on tottunut. 15 vuoden jälkeen mun on tosiaan vaikea kuvitella, millaista elämäni olisi nyt ilman tätä sairautta. Paitsi että aamuisin alakertaan mennessäni selviytyisin noista portaista nopeammin kuin nyt näillä "puujaloilla".

Kiitos vastauksesta. Itselläni menossa sopeutumisvaihe. En voi vielä hyväksyä sairauttani ja sen tuomia muutoksia.

 

Kiitos vastauksesta. Itselläni menossa sopeutumisvaihe. En voi vielä hyväksyä sairauttani ja sen tuomia muutoksia.

Mulla ei tän sairauden vuoksi ollut koskaan tuota sopeutumisvaihetta. Eikä muitakaan vaiheita. Muistan vielä, kun työpaikalla yksi lääkäri kysyi multa pian sairastumiseni jälkeen, miten pärjään tämän asian kanssa (tarkoitti henkisesti ) ja mä olin ihan ällikällä lyöty ja vastasin, että eihän tähän kuole. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo sanoin, elämä antoi mulle tähän astisen elämäni kaksi rankinta iskua jo varsin nuorena muutaman viikon sisällä, joten kaikki sen jälkeen tapahtuneet vastoinkäymiset - kuten tää sairastuminen - eivät ole tuntuneet oikeastaan miltään. Ilman niitä kesän 1986 tapahtumia suhtautumiseni sairastumiseeni olisi varmasti ollut aivan toisenlainen.

Olen kyllä jonkin verran miettinyt, mitä mun pitää hankkia tänne kotiin, kun tuo kuopus tuosta muutaman vuoden päästä muuttaa omilleen. Hän kun toimii mulle monenlaisena "apuvälineenä" painavien esineiden nostamisesta purkin kansien avaamiseen. Jotain apuvälineitä varmaan on tulevaisuudessa hankittava.

Jaksamisia sulle sairautesi kanssa. Vastaavan surutyön ja sopeutumisen olen käynyt läpi aikoinaan, mutta tosiaan eri asiasta. Sopeutuminen vie oman aikansa eikä sitä ole mun mielestä tarpeellista yrittää mitenkään nopeuttaa. Ja mitä tulee tuohon mainitsemaasi hyväksymiseen.... mä en ole oikeastaan vieläkään hyväksynyt asioita, joita 23 vuotta sitten tapahtui. Mutta mä olen oppinut elämään niiden kanssa.

 

Kausittain on ollut hyvinkin rankkaa lähinnä henkisesti.
Mutta vastapainona elämässäni on ollut hyvinkin onnellisia kausia.
Varmasti jos lähden vertaamaan kehitysmaiden naisia itseeni, niin elämäni on ollut todella iisi.

 

Ei oo ollu rankka elämä, vaan erittäin rankka lapsuus, mutta onneksi se aika on nyt ohi

 

Ei.

 

Lapsuus ja nuoruus oli rankkoja mut noin 30 v päätin että olen itse omasta elämästäni ja onnestani vastuusta ja onnekkaasti löysin myös ihanan miehen siinä sivussa. Sen jälkeen elämäni on ollut helppoa ja onnellista. Onnellisena sitä jaksaa kantaa taakat kevyemmin, mä en esim. voi saada lapsia luomusti mutta onnellisessa elämässä siihenkin oli helpompi suhtautua ja niin sainkin 2 lasta ivf hoitojen ansiosta muutaman hoidon ja keskenmenon jälkeen enkä missään vaiheessa tuntenut katkeruutta niitä kohtaan jotka tulevat raskaaki "katseesta". Mun elämä on nyt jokatapauksessa sata kertaa helpompaa ja onnellisempaa kuin ennen.

 

vastasin jo aiemmin mutta lisään hiemen... Eli olin koulukiusattu, äidillä alkoholismi, menetin ensimmäisen poikaystäväni ollessani 15 v. auto-onnettomuudessa. Takana 2 avioeroa, lapsettomuus, sisaren alkoholismi, miehen alkoholismi, masennus jne. Pojalla infektioperäinen astma, jonka takia olimme sairaalakierteessä. Kyllä, rankkaa on ollut... nyt vuosi "normaalia" elämää takana. En valita kaikesta olen selvinnyt ja aion myös jatkossakin selvitä. En olisi minä ilman näitä kokemuksia.

 

On. Ei mitään yhtä yksittäistä vaan monia, jo lapsuudesta saakka. Olen joutunut elämään tunnekylmän ja narsistisen isän kanssa, joka on ollut suurin yksittäinen tekijä elämässäni. Tuon lisäksi äidin alkoholismia, äidin kuolema, koulukiusausta jne Käyn edelleen terapiassa ja kärsin ahdistuneisuudesta.

 

on

 

[/quote]

Olen kyllä jonkin verran miettinyt, mitä mun pitää hankkia tänne kotiin, kun tuo kuopus tuosta muutaman vuoden päästä muuttaa omilleen. Hän kun toimii mulle monenlaisena "apuvälineenä" painavien esineiden nostamisesta purkin kansien avaamiseen. Jotain apuvälineitä varmaan on tulevaisuudessa hankittava.

[/quote]

Kiitos viestistä! Toimintaterapeuttiopiskelijana voin sanoa, että apua on paljon olemassa. Ne (apuvälineet)kuuluvat perusterveydenhuollon piiriin. Mikäli tarvitset kodin muutostöitä, ne kuuluvat sosiaalitoimen piiriin.

 

Olen kyllä jonkin verran miettinyt, mitä mun pitää hankkia tänne kotiin, kun tuo kuopus tuosta muutaman vuoden päästä muuttaa omilleen. Hän kun toimii mulle monenlaisena "apuvälineenä" painavien esineiden nostamisesta purkin kansien avaamiseen. Jotain apuvälineitä varmaan on tulevaisuudessa hankittava.

[/quote]

Kiitos viestistä! Toimintaterapeuttiopiskelijana voin sanoa, että apua on paljon olemassa. Ne (apuvälineet)kuuluvat perusterveydenhuollon piiriin. Mikäli tarvitset kodin muutostöitä, ne kuuluvat sosiaalitoimen piiriin.[/quote]

Meni pieleen tuo tekstin lainausyritys. Yläosa siis Keittiksen käsialaa.

 

Ei ole.

 

Todennäköisesti

 

Ei mulla mitenkään rankkaa ole ollut. Toki joskus vaikeampia aikoja, mutta aika helpolla (koputetaanpa puuta) tässä on kai päästy.

 

On ja ei... Varmasti monella muulla on ollut rankempikin, mutta en itsekään aivan helpolla ole päässyt.

 

No,miten sen nyt ottaa.....
alkoholisotunut äiti ja äitiä hakkaava isä.siinä lapsuusmuistoja. Koulukiusattu 9 vuotta, insestin uhri,keskenmenon kokenut, vauvan kuoleman kokenut, työttömyyden. Mutta se mik ei tapa vahvistaa. B)

 

Vuosien varrelle on mahtunut monia ikäviäkin asioita = koettelemuksia, mutta aina niistä on selvitty.En nyt sanoisi että koko elämä on ollut rankkaa.Tosin tämä vuosi on ollut melkoisen raskas...alkoi tulipalolla, taloudellisia vaikeuksia, äidin sairastelut mm 2 aivoinfarktia,muita vaikeuksia ( en sen tarkemmin niitä erittele ), pikkuisen menehtyminen kohtuun 3 viikkoa sitten ja sitten autokolari.Toivottavasti ei enää tule mitään.

 

ensimmäiset 20v oli helppoa ja aika ihanaakin,siitä 20-30 aika paskaa ja nyt 30-40 todella rankkaa..