G: Olisitko voinut olla onnellinen ilman lapsia ?

EN. Tai ehkä jos olisin kaapannut siskoni lapset tms.

Mutta en voi koskaan ymmärtää ihmisiä jotka eivät halua lapsia. En näe elämälle mitään tarkoitusta ilman niitä... Mitä väliä sillä hienolla uralla on jos eläkkeelle jäädessäsi et voi nähdä lastesi uran luontia? Mitä järkeä on maalata viisikymmentämiljoonaa hienoa taulua jos maailmassa ei olee ketään jälkeläistäsi sitä arvostamassa?

En jaksais pyrkiä mihinkään ja yrittää kaikkeani koulussa, töissä, elämässä jos en tekisi sitä osittain lasteni (siis nykyisen ja tulevien) takia. En ymmärtäis miksi pitää ponnistella jos sitten kiikkustuolissa istuskelen yksin ja tuijottelisin seinää ilman että lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset tulisivat joskus käymään...

Joillekin ihmisille hengenheimolaisten antama arvostus on tärkeämpi asia kuin omien sukulaisten antama arvostus. Tai tarve luoda voimakkaampi asia kuin ihmisten välisistä suhteista huolehtiminen.
Vanhainkodissa joskus opiskeluaikoina työskennelleenä voin todeta, että aika harvassa näyttivät olevan ne vanhukset, jotka vaikkapa viikottain vieraita saivat. Olin vanhainkodissa töissä nelisen kuukautta, enkä joillakin vanhuksilla nähnyt vieraita kertaakaan tänä aikana. Tein kaksivuorotyötä.

 

Toiset voivat saada elämäänsä sisältöä ystävistään ja lemmikeistään. Minä taas en osaa kuvitella elämää lasten kanssa - en ole koskaan pitänyt lapsista. Ja toisekseen... kun niihin menisi hermot, varmaan löisin niitä. Olisko se nyt sitten sen arvoista?

Hienoa, että olet fiksu ja jätät lasten hankkimisen niille, jotka sitä haluavat. Itse en ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka kuvittelevat, että jokaisen ihmisen elämän täyttymys on saada lapsia. Joillekin ne lapset eivät vain passaa ja hyvä jos silloin päättävät olla ilman. Niitä vanhempia on ihan liikaa, jotka lisääntyvät vain siksi, kun niin kuuluu tehdä. Ja sitten ei ole kiinnostusta ollaniiden lasten kanssa, rakastaa ja kasvattaa.

 

En todellakaan. Minä olisin varmasti sairastunut henkisesti ja katkeroitunut lopuksi ikää, jos en olisi saanut lapsia. Olen tästä ihan varma, sen verran koville useamman vuoden kestänyt lapsettomuus ja pieleen menneet hoidot ottivat.

 

Toiset voivat saada elämäänsä sisältöä ystävistään ja lemmikeistään. Minä taas en osaa kuvitella elämää lasten kanssa - en ole koskaan pitänyt lapsista. Ja toisekseen... kun niihin menisi hermot, varmaan löisin niitä. Olisko se nyt sitten sen arvoista?

Hienoa, että olet fiksu ja jätät lasten hankkimisen niille, jotka sitä haluavat. Itse en ole koskaan ymmärtänyt heitä, jotka kuvittelevat, että jokaisen ihmisen elämän täyttymys on saada lapsia. Joillekin ne lapset eivät vain passaa ja hyvä jos silloin päättävät olla ilman. Niitä vanhempia on ihan liikaa, jotka lisääntyvät vain siksi, kun niin kuuluu tehdä. Ja sitten ei ole kiinnostusta ollaniiden lasten kanssa, rakastaa ja kasvattaa.

Hienoa kuulla, että joku muukin on samaa mieltä ^^

 

olisin hyvinkin.

 

Nyt kun tiedän, millaista äitiys on, en olisi onnellinen ilman lapsia.

Mutta eihän lapsettomana sitä ajatellut niin. Ei tiennyt millaista on olla äiti, eikä sitä osannut kaivata.

 

Olen oikeastaan miettinyt tätä asiaa paljon viime aikoina. Nyt tuntuu siltä että halusin lapsia liian aikaisin (21v). Nyt olen kohta 30v. ja koko tämä 20-30v.ikä mennyt ihan lasten kanssa. Jotenkin tuntuu että olen katkeroitunut, vihaan itseäni, elämässä ei ole muuta kuin lapset, mies yrittäjä joten ei hirmusesti kotona.
En tiedä miten tästä nousisin taas elämään itsellenikin...tuntuu että elän vain muita varten, minua itseäni ei ole edes enää olemassa. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta rakkaus itseeni on samalla hävinnyt kokonaan.
Pahimpina aikoina olen miettinyt jopa itsemurhaa, tiedän että en kuitenkaan oikeasti sitä pystyisi tekemään.

 

En voisi elää ilman lasta, jos omaa ei olisi siunaantunut niin adoptointi olisi ollut ihan varmaa. Lapsettomuus ei olisi vaihtoehto.

 

En voisi elää ilman lasta, jos omaa ei olisi siunaantunut niin adoptointi olisi ollut ihan varmaa. Lapsettomuus ei olisi vaihtoehto.

Pakko kysyä, oliko miehesikin ollut asiasta ihan heti samaa mieltä? Meillä nimittäin tyssäsi siihen, että mies ei pystynyt adoptiovaihtoehtoa edes harkitsemaan.. Turha siinä sitten on vääntää, jos saman miehen kanssa halusi kuitenkin jatkaa

 

Varmasti onnen voi löytää muualtakin kuin lapsista eli vastaan kyllä.

 

Mun miehen sisar on lapseton yli 40 v ja en todellakaan menis sille sanomaan että et sä voi olla onnellinen kun sulla ei oo lapsia.

 

En voi tietää. Tai siis luulisin että olisin onnellinen ilman lapsia tai lapsien kanssa.

 

olisin tyytyväinen. mä en edes harkinnut että tekisin joskus lapsia, mut kohtalo päätti toisin..

 

Olenhan mä nytkin onnellinen, vaikka mulla ei ole miestä eikä lapsia. No joo, vähän eri asia, kun olen kuitenkin vielä näin nuori ja perhe on haaveena vasta tulevaisuudessa. En ole ikinä edes ajatellut, etten mahdollisesti koskaan saisi lapsia. Mutta toki sitä voi olla onnellinen ilman omia lapsia ja miestäkin, eikös se onni lähde itsestä? Niinhän aina sanotaan, että onni lähtee sisältä päin. Jos haaveena on saada lapsia niin tietysti sitten on vielä onnellisempi, jos niitä lapsia saa...mutta onnellinen voi silti olla lapsettomanakin, se onni on sitten vain erilaista. Täytyy keksiä jotakin muuta täyttämään sitä tyhjiötä.

 

Luulen niin.... Onni ei tule pelkästään ihmisistä, edes niistä rakkaimmista.... Se lähtee siitä sisäisestä kokemuksesta, joka syttyy sydämessä kun kokee tätä elämää, se on joskus hyvin hento tuulaus arjessa.... Ehkä se on sitä, että hetken tajuaa oman paikkansa ja tämän maailmankaikkeuden, sen, että TÄSSÄ on kaikki, muuta ei ole. Ehkei siihen tarvita lapsia, tai minä en tarvitsisi...

Mutta KAIKKEIN syvimmät tunteet: ne ovat tulleet minulle tutuiksi lasteni kautta/takia. Vanhemmuus TUNTUU, eikä aina vain onnelta.

 

Luulen että olisi jäänyt pahasti kaivelemaan.

 

Luulen niin.... Onni ei tule pelkästään ihmisistä, edes niistä rakkaimmista.... Se lähtee siitä sisäisestä kokemuksesta, joka syttyy sydämessä kun kokee tätä elämää, se on joskus hyvin hento tuulaus arjessa.... Ehkä se on sitä, että hetken tajuaa oman paikkansa ja tämän maailmankaikkeuden, sen, että TÄSSÄ on kaikki, muuta ei ole. Ehkei siihen tarvita lapsia, tai minä en tarvitsisi...

Mutta KAIKKEIN syvimmät tunteet: ne ovat tulleet minulle tutuiksi lasteni kautta/takia. Vanhemmuus TUNTUU, eikä aina vain onnelta.

Tätä minäkin ajoin takaa, noita ensimmäisen kappaleesi ajatuksia.

 

Lapsettomuus on tässä nokan alla just, ottaahan tää välillä koville, mutta en todellakaan anna tän ajaa mun yli! Katkeruuttaki tuntuu välillä, mutta enimmäkseen onnistun sen sivuuttamaan. Pyrin etsimään muita onnellisuutta tuovia asioita. Lapsi ei olis mun koko elämä. Voin kuvitella olevani onnellinen ilman lastakin. Toki se olis erittäin ihana ja toivottu lisä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan se joka nimenomaan tekis onnelliseksi, kun ei ole niitä muitakaan asioita jotka sen tekis (paitsi ihana mies). Olen onnellinen nytkin, mutta en ihan joka sekunti kuitenkaan.

 

En voisi elää ilman lasta, jos omaa ei olisi siunaantunut niin adoptointi olisi ollut ihan varmaa. Lapsettomuus ei olisi vaihtoehto.

Pakko kysyä, oliko miehesikin ollut asiasta ihan heti samaa mieltä? Meillä nimittäin tyssäsi siihen, että mies ei pystynyt adoptiovaihtoehtoa edes harkitsemaan.. Turha siinä sitten on vääntää, jos saman miehen kanssa halusi kuitenkin jatkaa

Meillä on 1 lapsi ja harkitsemme paraikaa vakavasti adoptointia tulevaisuudessa, mieheni on mukana jutussa yhtä paljon kuin minäkin. Olen aina vaistonnut miehstäni sen että hän pitää adoptiota vaihtoehtona vaikkemme asiasta olleet keskustelleet, joskus kävimme asiasta kuitenkin kunnon keskustelun ja sovimme että jos omaa ei siunaannu niin emme käytä muiden siittiöitä/munasoluja vaan adoptoimme suoraan, mielummin kokonaan vieras perimältään oleva lapsi kuin puoliksi toisen. Se tuntui meistä parhaalta, en tiedä miksi.

Jos emme olisi kyvennyt saamaan lapsia ja mieheni ei suostuisi adoptioon luulen että polkumme olisivat lähteneet eri suuntiin jossain vaiheessa, olisin ensinnäkin katkeroitunut asiasta hänelle ja varmasti syyttelisin häntä lapsettomuudesta jatkuvasti riidellessämme ja muutenkin. En ole koskaan olllut sellainen kohtalooni alistuva vaan erittäin joustamaton ja oman pääni pitävä ihminen.

 

En usko.

 

Enpä usko että pystyn olemaan onnellinen :'(

 

Olen kyllä aina halunnut lapsia, mutta vasta lasten syntymän jälkeen olen todella tajunnut kuinka he ovat muuttaneet minua naisena. Minussa on ilmennyt uusia luonteenpiirteitä ja osaan tuntea täydellistä rakkautta lapsiani kohtaan. Olin ennen lapsiakin onnellinen, mutta eri asioista. Luulen, että minulle selvisi vasta äidiksi tulemisen myötä uusi erilainen onnellisuuden aihe.

 

olin onnellinen ennen rakasta lastani, meillä oli hyvä olla kaksinkin miehen kanssa, mutta nyt kun olemme vanhempia niin ei olisi paluuta entiseen. En voisi kuvitella enään elämää ilman lasta.

 

Tietty jos ei biologisia lapsia olisi saanut niin adoptio olisi ollut ensimmäisenä mielessä, minulla jopa ennen hedelmöityshoitoja. Käsitin tämän kuitenkin niin ettei lapsia -sen enempää biologisia kuin adoptoitujakaan- saisi. Uskon että silloinkin olisin voinut elää ihan onnellista elämää. lapsista olen kyllä aina tykännyt ja omiakin kaivannut, varmaan sitten olisi enemmän keskittynyt esimerkiksi kummilapsiin ja ehkä täyttänyt tätä "tyhjyyttä" vaikka sijaislapsilla.

Ja muuten sitten yrittänyt nähdä asioissa ne positiiviset puolet, sellaiset asiat mitkä minulle lapsettomana ovat mahdollisia ja helpompi kuin lapsiperheellisille. =)

Muoks. siis varmasti lapsia kaipaisin ja ajoittain paljonkin. Mutta silti pystyisin elämään ihan onnellista elämää.

 

Olisin varmasti onnellinen ilman lapsiakin.Enhän tietäis millaista tämä rakkaus voi olla
Varmaan kuitenkin toivoisin lapsia jos ei olis......