G: Olisitko voinut olla onnellinen ilman lapsia ?

EN. Tai ehkä jos olisin kaapannut siskoni lapset tms.

Mutta en voi koskaan ymmärtää ihmisiä jotka eivät halua lapsia. En näe elämälle mitään tarkoitusta ilman niitä... Mitä väliä sillä hienolla uralla on jos eläkkeelle jäädessäsi et voi nähdä lastesi uran luontia? Mitä järkeä on maalata viisikymmentämiljoonaa hienoa taulua jos maailmassa ei olee ketään jälkeläistäsi sitä arvostamassa?

En jaksais pyrkiä mihinkään ja yrittää kaikkeani koulussa, töissä, elämässä jos en tekisi sitä osittain lasteni (siis nykyisen ja tulevien) takia. En ymmärtäis miksi pitää ponnistella jos sitten kiikkustuolissa istuskelen yksin ja tuijottelisin seinää ilman että lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset tulisivat joskus käymään...

Ehkä nämä ihymiset näkevät asiat laajemmin? Heidän rakkautensa ja huolenpitonsa kohdistuu omien lasten sijaan kaikkiin ihmisiin ja tulevaan sukupolveen, jonka eteen haluavat tehdä töitä.

Muuten, ne omat lapset eivät ole takuu siitä että joku tulee sinua katsomaan kun mummona istuskelet vanhainkodin kiikkustuolissa. Toisaalta lapsettomanakin voi luoda ihmissuhteita jotka takaavat sen että nämä sinulle tärkeät ja läheiset ihmiset tulevat sinua katsomaan ja huolehtivat sinusta vähintään sen mitä huolehtisivat omasta äidistä/mummosta/isomummosta. =)

 

Olisin onnellinen eritavalla. Mutta näistä ilopillereistä en luopusi... nytkin toinen potkii selkää (hieroo mukavasti) ja toinen tyhjentää keittiön kaappeja =o)

 

Kyllä minä toivon, että olisin voinut olla onnellinen vaikkei minusta olisi tullutkaan äitiä. Minusta olisi jopa pelottava ajatus, että onnellisuuteni riippuisi kokonaan heistä.

 

Kun yli kolmekymppisenä en vieläkään ollut äiti, niin siihen vaan oli pakko sopeutua. Tyytyväinen olin, mutta nyt kahden lapsen jälkeen voin sanoa, että en varmastikaan näin onnellinen olisi ollut lapsettomana.

 

Lapset on tärkeintä ja rakkainta mitä mulla on, mutta tiedän, että ilman heitä olisin panostanut lisäopintoihin, tutkintoihini ja uraani noin 10x enemmän. Lisäksi olisin ottanut vastaan mielenkiintoisempia ja matkustelua enemmän vaativia työtarjouksia. Matkustellut olisin ehdottomasti enemmän. Ehkä olisin myös hukuttanut hellyyttäni enemmän kummilapsiini ja koiriin, ja tehnyt vielä enemmän vapaaehtoistyötä. Ystäväni olisivat vielä suuremmassa roolissa elämässäni. Mutta sitä en tiedä, olisimmeko miehen kanssa pysyneet kaikki vaikeatkin vuodet yhdessä. Eroaminen olisi ollut niin paljon yksinkertaisempaa. Ehkä...
Voin hyvin kuvitella, että elämäni olisi erittäin tyydyttävää. Tosin tätä nykytilaa en vaihtaisi tuohon elämään, mutta voisin senkin kuvitella omakseni.

 

elämäni olisi erilaista. Elin pitkään aikuisuutta yksin ilman perhettä tai edes parisuhdetta. Oli se vapaus mennä minne menee, lähteä vaikka koko kesälomaksi maailmalle jne. Mutta kyllä se joskus tuli se tunne että olisi se kiva jos olisi koti jossa joku odottaisi.
en minä tiedä onko ne lapset kuitenkaan must vai olisinko tyytyväinen tässä miehen kanssa kaksistaan niin että tämän hetken hiljaisia lauantaiaamuja olisi 52 kpl vuodessa. tässä on toki mietitty että jos vaikka ei tuota meidän nuorimmaista olisikaan saatu, niin elämä olisi jotenkin tyhjää. Mutta sehän lähtee siitä että nyt on jotakin ja mitä elämä olisi jos se olisi elämästä pois.
minulla on ystäviä kenellä ei ole lapsia, mutta ei he tyytymättömiä elämäänsä ole, ovat vaan järjestäneet elämänsä omien mahdollisuuksiensa mukaan. niin varmaan itsekin tekisin.

 

Lapsettomaksi jääminen olisi varmasti aiheuttanut kriisin, olen kuitenkin lapsesta asti ajatellut haluavani omia lapsia... Mutta jos niitä ei olisi siunaantunut, olisin luultavasti vain porskuttanut eteenpäin pyhittäen elämäni muille asioille. Tai adoptoinut.

Onnellinen olisin varmasti ollut, joskaan en täysin eheä

 

Jaa-a. Kyllä se lujille olisi ottanut, lapsettomuus. En tiedä, kuinka onnelliseksi olisin tullut ilman lasta, tai onnettomaksi. Vaikea kysymys.

niinpä :/

 

Kyllä olisin voinut olla onnellinen. Eihän sitä osaisi kaivata sitä mitä ei ole kokenut. Elämässä on niin paljon muutakin kuin äitiys.

 

En voisi elää ilman lasta, jos omaa ei olisi siunaantunut niin adoptointi olisi ollut ihan varmaa. Lapsettomuus ei olisi vaihtoehto.

Pakko kysyä, oliko miehesikin ollut asiasta ihan heti samaa mieltä? Meillä nimittäin tyssäsi siihen, että mies ei pystynyt adoptiovaihtoehtoa edes harkitsemaan.. Turha siinä sitten on vääntää, jos saman miehen kanssa halusi kuitenkin jatkaa

Mulle taas lapset on aina ollu se tärkeämpi kun puoliso... Mutta toisaalta sitä oikeata ei ole vielä löytynykkään. Silti tärkeämpää mulle on ollu lasten saaminen, puolison löytäminen on aika taka-alalla...

 

EN. Tai ehkä jos olisin kaapannut siskoni lapset tms.

Mutta en voi koskaan ymmärtää ihmisiä jotka eivät halua lapsia. En näe elämälle mitään tarkoitusta ilman niitä... Mitä väliä sillä hienolla uralla on jos eläkkeelle jäädessäsi et voi nähdä lastesi uran luontia? Mitä järkeä on maalata viisikymmentämiljoonaa hienoa taulua jos maailmassa ei olee ketään jälkeläistäsi sitä arvostamassa?

En jaksais pyrkiä mihinkään ja yrittää kaikkeani koulussa, töissä, elämässä jos en tekisi sitä osittain lasteni (siis nykyisen ja tulevien) takia. En ymmärtäis miksi pitää ponnistella jos sitten kiikkustuolissa istuskelen yksin ja tuijottelisin seinää ilman että lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset tulisivat joskus käymään...

Ehkä nämä ihymiset näkevät asiat laajemmin? Heidän rakkautensa ja huolenpitonsa kohdistuu omien lasten sijaan kaikkiin ihmisiin ja tulevaan sukupolveen, jonka eteen haluavat tehdä töitä.

Muuten, ne omat lapset eivät ole takuu siitä että joku tulee sinua katsomaan kun mummona istuskelet vanhainkodin kiikkustuolissa. Toisaalta lapsettomanakin voi luoda ihmissuhteita jotka takaavat sen että nämä sinulle tärkeät ja läheiset ihmiset tulevat sinua katsomaan ja huolehtivat sinusta vähintään sen mitä huolehtisivat omasta äidistä/mummosta/isomummosta. =)

En tarkottanut tota niin käytännöllisestä näkökulmasta, että "sitten joku tulee mua moikkaamaan", vaan siis ihan vaa se tieto että minä olen tehnyt maailmaan seuraavaan sukupolven ja kasvattanut ja auttanut yms on jo niiiiiin paljon.

 

Olisin ollut ja olinkin. Meillä oli huonot mahdollisuudet saada luonnollisesti lasta ja päätettiin heti silloin kun se kuultiin et ei mitään hoitoja, ei sijaislapsia eikä adoptiota. Jos ei oltais onnistuttu luonnollisesti niin oltais oltu sit kaksin. Ihan täyttä elämää ollaan eletty aiemminkin ja sellaisena se olis jatkunutkin.

 

EN!
Voin ihan suoraan sanoa, etten tosiaan tiedä olisinko maan päällä, jos en olisi saanut esikoistani. :heart:

sama juttu täälläkin... Olin nimittäin aika villi ennenkun tulin raskaaksi :heart:

 

lapset on parasta mitä elämässäni on!Sekä mies=)

 

kyllä oisin, ainakin johonkin pisteeseen saakka. jos ois tullu vastaan se että en vois saada lapsia niin kova paikka se olis ollu mut kyl varmasti ois osannu olla onnellinen ilmankin. nyt en kyl vois kuvitella elämää ilman mun prinsessaa :heart: ja kyl haluisin lisää lapsia.

 

Olisinko voinut olla onnellinen... Jaa, mistäs sen tietää, mutta pakko sanoa jotta lapset ovat pelastaneet mun elämän hyvin pitkälti.
Olipahan syy nousta aamulla ylös silloinkin kun maailma tuntui romahtavan, ja kaikki, ihan kaikki oli vaan niin turhaa - paitsi nuo lapset.

 

sitä on vaikee sanoa mitä tekisin jos ei olis lapsia, mut ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä etten olis voinu olla onnellinen. lapset on parasta mitä mulle on sattunut

 

olisin onnellinen...mutta monen koiran omistaja...
meillä oli sellaisen työn ja tuskan takana esikoinenkin saada alulle että pettymys ei olis ollu enää kovin suuri..
tosin mä oon sen verran nuorikin vielä että varmaan olis yritys käynnissä koko ajan vielä

 

Tiedän etten olisi. Ehkä ajoittain joo mutta perusfiiliksenä en olisi ollut onnnellinen. adoptio olisi toki myös sopinut mytta tyystin lapsettomana eläminen ei olisi ollut minua varten...