Aika usein itken. Itken kohtaloani, sitä, kun minulla ei ole puolisoa eikä lapsia. Tänään itkuhana aukesi, kun kuulin radiosta Aale Tynnin runon "Puutarha":
"
Puutarhan pienen ja syrjäisen
sain haltuuni maailmasta,
ja latvojen alla tuulisten
nyt juoksee kaksi lasta.
Minun tyttärelläni poskessa
on kuoppa vallaton,
ja pienet kirkkaat kasvot
minun pojallani on.
Sen ilon, jota aina
minä eniten rakastin,
sen on taivas heille antanut
käsin yltäkylläisin.
Vaan turvattomana kaareutuu
nyt katto lapsuusmajan.
Oi haapa, sydämeni puu,
sinä kuuntele tuulta ajan!
Sano, näenkö poikani iloisen
minä saavan voimansa täyden
ja kasvaako tyttöni hentoinen
päin neidon vuosia käyden?
Oi haapa, sydämeni puu,
miten lehväs värisevät!
Minun ihmissilmäni sumentuu -
sano, syksykö on vai kevät?
Sinun laillasi levottomaksi saa
minut ankara tuuli ajan.
Voin lasten suojaksi rakentaa
vain lauluni lehtimajan."