Tämän asian kanssa kamppailen itsekin. Kaikki on hyvin, mutta jotain on tunnepuolella vinossa. Lapset ovat kuitenkin etusijalla, mutta jos parisuhde ei suju, niin eihän sitä voi loputtomiin jatkaa. Tuntuu ihan hirveeltä jos ero tulee, mutta eiköhän se ahdistus tasaannu ajan kanssa. Mielestäni lasten takia on tehtävä uhrauksia tiettyyn pisteeseen asti. Faktaa on, että hyvä parisuhde takaa onnellisen lapsuuden, mutta entäs jos suhde ei olekaan hyvä? Pidetäänkö idylliä yllä vain sukulaisten tai ystävien takia, vai siksi ettei halua myöntää epäonnistuneensa kumppanin valinnassa silloin teinivuosina.