Eroko ainoa vaihtoehto?

[Annamanna1]

Olemme umpikujassa. Mieheni on kokenut kovia edellisessä suhteessa (exällä oli suhde toisen kanssa ja he kävivät pariterapiassa samanaikaisesti mieheni tietämättä uskottomuudesta mitään) ja tämä heijastuu meidän suhteeseemme niin, että hän ei uskalla rakastaa minua. Nyt olemme siinä pisteessä, että olemme molemmat aivan loppu miehen uskaltamattomuuden edessä. Onko ero ainoa vaihtoehto? Kumpikaan ei oikein enää jaksa tällaista.

 

[ap.]

Ja siis tilanne on sellainen, että mies ei halua terapiaan. Hänestä suhteessamme on kaikki se, mitä hän haluaa, mutta sisäinen epävarmuus riivaa. Ei siitä, että minussa olisi vikaa tms. vaan siitä, että häntä pelottaa uskaltaa uudelleen. Siis päänsisäinen juttu, mutta kurjaa sikäli, että hän projisoi sen meidän suhteeseemme.

 

[RJV]

Hänkö ei halua helliä tunteita ja läheisyyttä, vai mitä tarkoitatte rakastamisella?

 

[ap.]

No, mies vain sanoo, ettei uskalla rakastaa. Että haluaisi ja periaatteessa pystyy, muttei saa irrottauduttua peloistaan ja epävarmuudesta, mikä hänessä on. Hän ei haluaisi erota, mutta ei tiedä muutakaan tietä. Hän hellii ja on lähellä, mutta ei jotenkin vain uskalla. Aika voisi auttaa muuten, mutta kun me molemmat olemme niin väsyneitä tähän tilanteeseen.

 

[ap.]

Tilanne on ns. päällä, ja olen ihan rikki. Osaatteko neuvoa? Pariterapia siis ei onnistu...

 

[RJV]

No tuota ajankulumista minäkin aioin esittää. No eikö tuo helliminen ja lähellä olo ole rakastamista? Eikö hän pysty olemaan tai näkemään alastomuutta?
Vai sitä esileikkivaihettako hän pelkää?
Jospa niillä pienillä askeleilla hän vapautuisi niistä entisistä kokemuksistaan. Myös kannustus ja ihailu on aina paikallaan. Koska te olette tällä hetkellä se vahvempi osapuoli, niin teiltä vaaditaan paljon sitä hitaasti etenemistä. Teidän tilanne on tällä hetkellä tavallaan päälaellaan, koska miehen pitäisi olla se voimakkaampi osapuoli.

 

[ap.]

Niin, molemmilla on sellainen olo, että tästä voisi tulla jotain hyvää, mutta mies ei pysty antamaan kauheasti ja pelkää, minä taas olen ihan onneton. Jollain tasolla rakastamme toisiamme tosi paljon, mutta mies vain pelkää ja tätä on jatkunut jo jonkin aikaa... Helliminen on kyllä rakkautta, ehkä, mutta mies itse sanoo ettei uskalla rakastaa. eli hänellä on siitä ihan selvä kuva.

 

[sikapellos]

Koen suurta sympatiaa aloittajaa kohtaan! Kuinka paljon murhetta ja rikkinäisiä ihmisiä petturit jättävät jälkeensä!

Kerron oman kokemukseni, joka ei päättynyt hyvin. Seurustelimme 1,5 vuotta
eronneen, vaimonsa pettämän ja jättämän miehen kanssa. Ero oli ollut raastava ja ex-vaimo piti salasuhdetta töissä pomonsa kanssa. Mies joutui odottelemaan vaimoa iltakaudet töistä ja kaikki loppui paljastumiseen tuttujen kautta ja raivoisaan riitaan, jossa mies kävi exää kiinni ja poliisit tulivat paikalle. Lapset juoksivat itkien ulos ja liitto loppui viikon päästä riidasta.

Kun tapasimme kaikki oli vuoden verran ihanaa; olimme rakastuneita ja mies kohteli minua kuin prinsessaa. Pari kertaa huomautin siitä, että mies puhui ex-vaimostaan hieman liikaa, kertoili heidän matkoistaan ym.

Kun sitten suhde meni vakavaksi ja aloimme puhua yhteisestä tulevaisuudesta, mies meni vaikeaksi ja sanoi ettei uskalla puhua mistään varmaksi. Itsetunto on kuulemma niin nollissa ettei kestäisi uutta epäonnistumista. Sanoi vielä, että minäkin varmaan jätän hänet, jos hän ei kykene sitoutumaan. Hän sanoi tarvitsevansa aikaa, puhui kuudesta vuodesta.

Turhauduin niin paljon, että sain itkuraivarin ja uhkasin häntä erolla, jos ei uskalla edes mennä kihloihin. Riita sovittiin, mutta viikon päästä hän perääntyi koko suhteesta ja sanoi ettei rakasta minua vaikka 1,5 vuotta oli rakastanut.

Otimme etäisyyttä, mutta ajattelen häntä joka päivä. Olimme mielestäni oikeat toisillemme. Mutta, mutta...koska mies on valmis vai onko koskaan?
Odotan häntä nyt etäältä, suhde meni niin umpikujaan, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Uskon, että vieressä hoputtaminen ei auta ainakaan. En vain oikein tiedä mikä auttaisi? Osaako joku antaa vinkkiä?

 

[RJV]

Oletteko tutustunut Väestöliiton sivuihin. Laitoin tuohon yhden linkin josta pääsette alkuun. Asiallista luettavaa ainakin riittää muutamaksi päiväksi.
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_kriisit/menettamisen_uhat/
Itsellä ei ole ero kokemusta, mutta silti ymmärrän miten se olisi kova kokemus. Hoputtaminen ei ainakaan ole hyvästä. Hellyydellä ja ymmärtämisellä voisi ehkä saada jollakin aikavälillä palautumaan luottamuksen. Jos miehellä onkin vielä surutyö kesken. Malttakaa vielä hetki, jospa siitä vielä iloksi muuttuu. Tyytykää niihin hellyyksiin, eikö sekin tunnu hyvältä. Minä ainakin tykkään kun vaimo silittää selästä. Siinä voi mennä vaikka tuntikausia.
Kaikkea hyvää toivotan.

 

[yksi lisää]

Voi teitä.. Ymmärrän hyvin tunteitanne. Itselläni samankaltainen tilanne. Pitkä avoliitto päättyi siihen, että mies petti suunnitelmallisesti ja pitkällä aikavälillä ja lähti toisen naisen luo. Tuska oli pohjaton, mutta yllätyksekseni itselleni jo 3n kuukauden kuluttua vastaan tuli sattumalta kivan oloinen mies. Niinhän siinä kävi, että aloimme seurustella. Nyt kun pitäisi jo hiukan pystyä luomaan yhteistä pohjaa, onkin käynyt niin, että mies haluaa vaan heilastella. Näemme muutaman kerran viikossa, miehen kaikki omat menot menevät meidän suhteen edelle. Hellyyttä hänen on usein vaikea näyttää ja tunteista puhuminen on vielä vaikeampaa.

Tunnen itseni pettyneeksi ja vihaiseksi. Miksi en taaskaan kelpaa? Mielestäni pystyn käsittelemään asioita eri puolilta. Vaikka lähdin suhteeseen turhankin pian eron jälkeen, en odota uudelta suhteelta yhteenmuuttamista tms. vaan ihan normaalia seurustelua. Sitä, että toinenkin voisi sanoa tykkäävänsä, pitää kädestä kiinni kävelylenkillä jne. Nyt minä olen aina aloitteen tekijänä.

Olen miettinyt tilanteen johdosta eroa useaan otteeseen ja pelkään, että niin tässä käy. Odotanko todella liian paljon liian nopeasti? Pitäisikö vain antaa aikaa ja niellä oma paha olo? Tilanne tuntuu todella vaikealle.

 

[laastarisyndrooma]

Mies ei uskalla sitoutua koska ei ole päässyt entisestä yli.
vaikeinta miehelle lienee päästä yli entisestä jolle on vihainen pettämisen takia.
Vihaisuus estää suremisen, ja ennenkuin on surrut edelliset asiat pois, ei voi rakastaa.

 

[RJV]

Kylläpä näitä eroja löytyykin paljon. Edellinen kirjoittaja on aivan oikeassa siinä, että vihat ja surut pitää saada ensin pois. Joten asianosaisten on vaan yhdessä työstää vanhat asiat mielestä pois. Oman aikansa se vie, mutta palkintona voikin olla kahta ihnampi rakkaus.

 

[ap.]

Onko muilla vielä kommentteja? Mies on kyllä päässyt entisen yli (erota on 4 vuotta), mutta sisäinen epävarmuus riivaa - voiko kehenkään luottaa enää jne. En voi oikein tehdä mitään konkreettista asialle, koska epävarmuus on miehessä, mutta omaa käytöstäni voin kai jotenkin muuttaa?

 

[laastarisyndrooma]

Jos suhde on aloitettu laastarina, niin ei se oikein muutu normaaliksi vaikka olisit miehen kanssa 4 vuotta. Luin tämän jostain kirjasta, ja jouduin valitettavasti myös itse toteamaan sen.

Minun mieheni erosi exästään joka myös petti- ja vieläpä pahasti. Kun tapasimme, hän sanoi minulle, että ero on todellisuudessa ollut henkisesti tehtynä jo vuosia. totuus oli toinen.
Kun ero tuli virallisesti voimaan, mies sai yhtäkkiä hirvittävän ahdistuksen ja paniikin, vaikka sitä ennen kaikki oli hyvin ja mies pursusi onnea.
Yhtäkkiä emme voineetkaan muuttaa yhteen, vaan hänen piti saada miettiä.
Meni aikaa, annoin miehen olla rauhassa. Hän oli myös mustasukkainen, vetätytyvä. Hän epäili minua kaikenlaisista salasuhteista, mutta tämäkin minun piti aina kysyä. Hän mieluummin häipi kuin jäi selvittämään asiaa. Hän seurasi minua kuitenkin elämässä, ja viimein taas seurustelimme ja muutimme yhteen.

Kuitenkin jouduin sitten miehen kanssa keskustelemaan myös exästä, jopa selittämään hänelle mitä exän päässä ehkä mahdollisesti liikkuu kun petti. Olin hänelle naisnäkökulma ja ystävä, mutta vaimoa minusta ei koskaan tullut.
Kun mies pääsi jaloilleen, hän päätyi pettämään minua. Hän ei ollut kyennyt sitoutumaan siis kuitenkaan. Koska entinen painoi alla.
Kolmas nainen toden sanoo. Siinä on perää ettei eronneisiin kannata sekaantua.

 

[ap.]

Suhde _ei_ ole aloitettu laastarina.

 

[laastarisyndrooma]

--^¨Tämän takia olen siis myös sitä mieltä, ettei välttämätttä kannata alkaa miehelle terapeutiksi, tai yhdessä työstämään mitään hänen eroon liittyvää sontaa.

Koska pääsyt vain tuntikausia kuuntelemaan miehen avautumisia, antamaan itsestäsi kaiken, huomataksesi lopulta vain olevasi miehen sisar tai äitihahmo. Parempi jos nämä asiat hoitaa terapeutti, joka voi mennä kotiinsa terapian jälkeen ja miehen exät jäävät toimistoon klo 16.

Jos vaimona ottaa kontolleen tällaisia, joutuu lisäksi kestämään sen että exä on läsnä jokaisessa päivässä puheenkin tasolla, eikä sellainen tee hyvää itsetunnollekaan. Lopulta mieskään ei ehkä enää arvosta sinua naisena, koska ajattelee että olet joku sisar hento valkoinen, tuntee silti enemmän vetoa naisiin jotka eivät ole hänen "kipujansa" ja haavojansa nuolleet. Jossain vaiheessa siihen kyllästyy, ja herää kysymys miksi minulla ei voi olla omaa miestä, vaan paikkaan vain tosen repimää sydäntä enkä saa sitä itselleni kuitenkaan.

 

[ai ei vai??]

Suhde _ei_ ole aloitettu laastarina.

No kyllä se sikäli laastarilta kuulostaa, että miehellä on eläviä traumoja entisestään, joka vaikuttaa teidän suhteeseenne.. Määritteletkö kenties laastarin jotenkin eri tavoin?

 

[ap.]

No, laastari paikkaa entistä naista. Miehellä on traumoja myös lapsuudenkodista, joten tilanne on hieman eri. Lisäksi välissä on ollut 3 v. eikä mies puhu entisestä naisesta tai pidä minua muuna kuin kumppaninaan. Mutta jos on kerran saanut haavoja, niin onko ihan mahdoton ajatus että ne joskus aktivoituvat ilman että toinen on laastari?

 

[laastarisyndrooma]

No, laastari paikkaa entistä naista. Miehellä on traumoja myös lapsuudenkodista, joten tilanne on hieman eri. Lisäksi välissä on ollut 3 v. eikä mies puhu entisestä naisesta tai pidä minua muuna kuin kumppaninaan. Mutta jos on kerran saanut haavoja, niin onko ihan mahdoton ajatus että ne joskus aktivoituvat ilman että toinen on laastari?

No todennäköisesti on mahdollista.
Voivathan monet ihmiset haudata vuosikausiksi esimerkiksi lapsuudessa tapahtuneen hyväksikäytön, ja kun he sen muistavat he voivat itkeä sitä aivankuin se olisi tapahtunut eilispäivänä.
Ei varsinkaan ole mikään kumma, että joku reagoi eroon tai pettämiseen vasta vuosien viiveellä, koska he voivat haudata tapahtuman mieleensä, tehdä kovasti töitä työpaikallaan jotta unohtaisivat jne.
Eikös varsinkin miehet pelkää kovastikin tunteiden esiintuloa, joten aivan hyvin sopisi kuvaan että vielä neljänkin vuoden päästä voisi olla asioita käsittelemättä.

No, mene ja tiedä. Mutta kannattanee kai katsoa tilannetta ihan rehellisesti, mihin kaikki viittaa.
Senkin ollessa fakta, että ihminen usein sanoo toista ja ajattelee toista.

Ei minunkaan mieheni todellakaan minulle sitä ääneen sanonut, että hei, sinä olet muuten sitten laastari!
Se kävi ilmi muilla tavoilla. Muunmuassa juuri sillä, että kun hän tuli "kuntoon" ja olisi ollut valmis rakastamaan, en minä enää kelvannutkaan vaan piti lähteä katsomaan maailmaa.
Niin ihminen tekee. Kun hän solmii jonkin ihmissuhteen tai tekee jonkin päätöksen reaktiona johonkin ikävään tilanteeseen, tilanteen mentyä ohi se ratkaisukaan ei enää päde. Koska se ei ole sitä mitä ihminen olisi halunnnut, jos ei olisi ollut pakko reagoida.

Mutta se ei tee kummastakaan osapuolesta huonoa ihmistä. Mulle kyllä oli vaikea lopulta myöntää, että minun mieheni ole minun.
Jos saisin tehdä jotain toisin, varautuisin vain aiemmin siihen tosiasiaan että murheessa elävä ihminen ei ole sama kuin ehjä. Ja siksi hänen päätöksensäkään eivät ehkä myöhemmin pidä. Ei edes papn aamen. Jolloin kun hänen traumansa hälvenevät, hän ei ole välttämättä sama ihminen. eikä enää ehkä tarvitsekaan minua.

 

[laastarisyndrooma]

Siis tällähän ei välttämättä ole teidän suhteenne kanssa mitään tekemistä.
Mutta se yleisneuvo, johon olen päätynyt ja jonka antaisin jokaiselle joka elää toisen traumojen vaikutuspiirissä:
Ei niitä kannata liikaa yrittää omin voiin parantaa. Tai ainakin kannattaa huomioida se, että jos asia menee liikaa siihen suuntaan että joutuu itse loputtomasti joustamaan, niin ei ole kuitenkaan mitään taetta siitä että lopulta saa (tai edes haluaa) sen minkä takia päätti ponnistella. eli sen miehen sydämen ja rakkauden. Vähän kuin lääkäreilläkin on tilanne. Saatat tehdä aivan kaikkesi, valvoa yösi ja ponnistella ja potilas silti kuolee.

 

[eri näkemys]

Ette te mitään parisuhdet terapiaa tarvitse. Sinähn osaat sitoutua parisuhteeseen ja haluat sitä ylläpitää ja kehittää...
ongelma on miehellä ja hän tarvitsee yksi terapiaa, psykologin avaamaan silmänsä että mitä hän tahtoo elämältään, parisuhteen vai ei ja mitenhänen tulee ajatlla jotta pystyy vapautumaan entisistä haamuista.

Sinä et voi häntä siinä auttaa, olet liian lähellä. Ulkopuolista psykologia hän tarvitsee ja hakee sieltä apua jos tosiaan haluaa "parantua" näistä traumoista. Jos ei hae, niin hän käyttää näitä enstisiä juttuja tekosyynä sille, ettei edes halua sitoutua. Siinäkin tuo on näppärä tapa.

Vain mies itse voi tässä valita haluaako apua vai ei. Sillä apua on kyllä saatavilla, jos sitä haluaa ja haluaa "parantua." Toiset tkyllä tykkäävät rypeä menneessä... sitä voi käyttää sitten tekosyynä milloin missäkin asiassa, itsehän ei voi olla syyllinen, aina syy on jonkun muun...

 

[mene yksin :)]

Toisaalta, mikä estää ap:tä menemästä yksin sinne (pari)terapiaan (jos on taloudellisesti mahdollista)? Siellä voisi saada tietää, onko miehen mahdollista uskaltaa rakastaa - ja haluaako ap. itse jäädä suhteeseen...