Ero, ahdistaa

[uskonsa menettänyt]

Kummallakin hyvä työ, talo, eläimiä, alle 2 v lapsi. Mies ei ole ikinä osannut puhua omista negatiivisista tunteistaan. Nyt haluaa eron, ilman selityksiä...on vain kuulemma ollut paha olla jo pitkän aikaa. Raskas työ, ei vapaa-aikaa, perhe-elämä ahdistaa. Minä olen "yliavoin", temperamenttinen ja puhun ja raivoan ja rakastan kun siltä tuntuu. Mies on aivan jumissa, ei tiedä tunteistaan minua kohtaan, ei voi jatkaa ja haluaa pois. Jätti kaiken minun harteilleni ja lähti samantein, hoidan yksin käytännössä nyt koko rumbaa, omaisuuden jaot jne...olen ollut aivan hajoamispisteessä välillä ja heikkona hetkenä soittanut exälle, halunnut jutella, pyytänyt tukea, ei heru yhtään empatiaa, ei yhtään lohduttavaa sanaa, ei syitä. Lastaan on käynyt muutaman kerran katsomassa, nyt lupasi ottaa muutamaksi päiväksi kun sanoin että en kertakaikkiaan jaksa, täytyy saada levätä ja saada itsensä jaloilleen. Itkee käydessään ja säälii lastaan, säälii eläimiä, ja säälii itseään. Minä en itke hänen nähtensä yritän olla neutraali enkä halua alkaa riitelemään. Ystävät pitävät minua nyt kasassa, tiedän että tästä selvitään, mutta haluaisin että voisimme käydä esim. perheneuvojalla, jotta saataisiin edes joku keskusteluyhteys. Olen kysynyt miestä mukaan, ei ole vastannut mitään. Lomamatkat oli kesäksi varattu, suunnitelmia tulevaisuuteen, en olisi ikinä uskonut että toinen voi tehdä näin...puhumatta, selittämättä vain häipyä.

 

[Mies]

Joo, ei ollut kivaa luettavaa, mutta niin tuttua että hirvittää.
MInulta lähti vaimo, jätti kaiken, lapsensa, kaiken. Ainoastaan tuttavan pakettiautollisen tavaraa otti mukaansa, sain hoitaa kaikki itse.
Eniten ihmetyttää että tuosta vaan jätti alle kouluikäsen tyttärensäkin.

Aikaa on kulunut pikkasen, tyttö on joskus äidillään, heillä menee ihan hyvin. Niin myös minulla tyttäreni kanssa, asumme kahdestaan.

Mitään asioita exä ei halunnut selvitää, ei mihinkään keskusteluihin eikä muihin, halus vaan pois...........

Olen päässyt asian yläpuolelle, vaikka jotain minussa kuoli, luottamus ihmisyyteen.
Voimia sinulle, päivä kerrallaan, kyllä sinä jaksat..........
Kavenna elämääsi aluksi niin pieneksi ettet hajoita itseäs liikaa, tee vain tarpeelliset............

 

[uskonsa menettänyt]

Sepä se, usko ihmisyyteen, siis hyvään..luottamus, vastuuntunto. Vaikka olisi kuinka sekaisin, ei perhettään voi vain "hyljätä". Aikuisella on kuitenkin vastuu myös muistakin ihmisistä. Asiat täytyy puhua, käydä läpi ja hoitaa oma osuutensa käytännön järjestelyistä. Kamalaa että se ihminen kenen luulin minua joskus niin rakastaneen, ei välitä enää tipaakaan miten jaksan, ja vielä se että pieni lapsi vie voimia, tuntuu että mies ei välitä lapsestaankaan vaikka muuta sanookin. Olen vahva, ja pärjään kyllä, olen nuori ja tiedän että joskus ehkä ymmärrän, en halua katkeroitua. En ole täydellinen olen tehnyt paljon virheitä, uskallan ne myös kohdata ja haluan oppia. Se ei käy hetkessä ja suhdetta ei voi yksin yrittää korjata. Toista ei voi väkisin pitää, mutta tämä kaikki mitä nyt olen saanut "niskaan" pistää ajattelemaan, että mitä niin pahaa olen toiselle tehnyt että hän kohtelee meitä nyt näin. Vaikka rakkaus loppuukin, ja vaikka olisi mitä syitä takana ei voi vain pyyhkiä perhettään pois..jättää ne selviytymään omillaan, koska itse on niin "sekaisin".

 

[saaga]

Kaksi vuotta sitten lähti mieheni samoin, yhtäkkiä rakastui toiseen ja päätti erota. Uusi asunto oli ostettu, osa tavaroista vielä purkamatta, iso velka. Minulle jäi kaikki asian selvittäminen yksin, ei suostunut puhua, ei kuulemma osannut. Poikaa kävi katsomassa välillä ja otti luokseen. Itkin öisin toisessa huoneessa, ettei lapsi olisi kärsinyt liikaa. En vieläkään tajua, enkä ole päässyt kunnolla yli, vaikka pian tulee kaksi vuotta. Jotakin meni minussa rikki enkä tiedä palautuuko enää ehjäksi. Jos hän olisi kuollut, shokki olisi ollut kova ja samankaltainen, mutta tätä ei voi tajuta.

 

[uskonsa menettänyt]

Minulle on sanottu että erosta toipuminen vie juuri keskimäärin tuon kaksi vuotta. Tuntuu vain että olisi helpompaa kaikille jos voisi puhua asiat läpi, olla rehellinen. Hän kiistää toisen naisen, vaikka nyt sen tunnustamisella ei ole sinänsä muuta merkitystä kuin että se antaisi "syyn" hänen lähtemiselleen. Parisuhteemme ei tietty ole voinut olla kunnossa, kyllähän sen tajuan. Yli 30v mies, perheellinen sellainen ja käyttäytyy noin..uskon että ei voi olla kaikki kunnossa siellä omien korvien välissä, taitaa olla niin että kun minä tästä selviydyn, joka vie aikaa...olen vahvempi ja tervepäisempi kuin hän koskaan, kunnes suostuu ja uskaltaa kohdata ongelmat, ottaa vastuun teoistaan ja niiden seurauksista muihin ihmisiin. Joku muu olisi jo voinut tehdä jotain aivan peruuttamatonta, minä en halua luovuttaa ja aion selvitä, jo lapsenkin takia ei ole vaihtoehtoa. Tärkeintä on hakea apua, ystäviltä, terapiasta ja vaikka lääkkeistäkin jotta pahimman yli pääsee. Tämä maailma vaan tuntuu menevän niin sairaaksi ja kylmäksi että sen uskon ylläpitäminen tuntuu ylivoimaiselta välillä...

 

[yxi vaan]

Se, että sinulle kävi noin ei tee maailmaa kylmäksi.

Mainitstit, että mies ei ole koskaan puhunut negatiivisista tunteistaan, ja että hänen käydessään itski mutta sinä pysyit kovana. Oletko itse "avautunut" miehelle koskaan? Oletko omalla esimerkilläsi osoittanut että niin voi tehdä hänkin? Vai onko teillä molemmat vetäytynyt aina kuoreensa?

Tuo vain pisti silmään, koska joskus toinen osapuoli ei huomaa itse tekevänsä samoin (muissakin asioissa) kuin mistä puolisoaan "syyttää".

Ehkä teillä olisi Ison Keskustelun paikka. Siitä huolimatta että miestä on vaikea saada puhumaan. Aloittakaa vaikka siitä. Kaikkea ei ole vielä menetetty.

 

[uskonsa menettänyt]

Kyllä, olen kova ja voimakastahtoinen, ex on hiljainen ja herkkä. Olen hyvinkin voinut "ajaa" hänen ylitseen jo pidemmän aikaa. Olen kuitenkin myös lempeä, sanon usein että rakastan, ja olen todella yrittänyt monta kuukautta muuttaa toimintatapojani. Olen kertonut tästä miehelleni, mennyt terapiaan ja yrittänyt monet kerrat saada keskustelua aikaan, hän on sanonut että ei vaan osaa puhua. Ei uskalla ilmaista itseään kotona, ja siitä on tullut tosi ahdistava olotila (tietty). Nyt hän sanoo ettei tiedä rakastaako enää, ei jaksa enää yrittää eikä usko minkään muuttuvan. Luottamus on minulta mennyt kokonaan, enkä usko että pystyisin jatkamaan enää vaikka rakastankin. Haluaisin että hän lähtisi jonnekkin kanssani puhumaan, jotta tämä prosessi helpottuisi ja opittaisiin kumpikin jotain. Lapsen takia meidän täytyy kuitenkin pystyä puhumaan muustakin kuin tapaamisista tai elatusmaksuista...
Pelkään että painostan liikaa ja hän ahdistuu enemmän jos yritän alkaa juttelemaan näistä asioista, toisaalta kai minullakin on oikeus purkaa tunteintani ja käydä yhdessä läpi niitä kipeitä asioita joita suhteessamme oli!?