Toivottu raskaus, plussaamisen jälkeen ahdistaa :(

[unelma hiljainen]

Olen n. 30 v. jo ja tähän asti lapseton, kuumeillut pitkään vauvaa. Viikko sitten plussasin, ja vaikka luulin kiljuvani ilosta, nyt ahdistaa elämänmuutos, ja se, että pystynkö minä siihen? Äitiyteen. Apea olo. Miestäkin hieman ahdistaa, kun en olekaan iloinen. Tai olen välillä iloinen, pelkään keskenmenoa ja välillä pelkään, etten osaisi surra keskenmenoa, kun pelkään äitiyttä.

Luulen että osaksi johtuu äidistäni, joka ei ikinä ole kannustanut minua naisena, ei puhunut kuukautisista tai synnytyksestä koskaan mitään, muuttaessani poikaystäväni luokse aikoinaan ei sanonut asiasta mitään. Ei ole ikinä puhunut, että voisin hankkia lapsia tms, nyt tuntuu että tarvitsisin sieltä kannustusta. Muutenkin pelottaa, olen pitkään saanut elää niin rentoa elämää, maata sohvalla jos huvittaa, valvoa yöhön saakka ja käydä vaikka luistelemassa jos huvittaa. Juhlija en ole.

Kellään muulla ollut samanlaista, menikö ohi?

 

[Non compos mentis]

Monilla on tollasta. Jos häiritsee liikaa, mene lääkäriin.

 

["kukkanen"]

Täällä oli samoin, kovasti toivottiin ja yritettiin ja sit ku onnistui niin rupeskin ahdistamaan ja pelottamaan tuleva. Oma äiti-suhde kunnossa. Mutta kun lapsi syntyi, niin kaikki ahdistus jäi taakse. Ei sitä rakkauden määrää osaa kuvitella ennenkuin oma lapsi on sylissä. Lapsen kanssa asiat tulee niin vähitellen, pikku hiljaa, että niinhin ehtii hyvin kasvamaan =)

Hyvin se menee, sinusta tulee varmasti hyvä äiti! :hug:

 

["a p"]

Kiitos kannustuksesta. Mulla on seitsemän vuoden takaa kokemus masennuksesta (jonka hoidin kuntoon silloin), ja aloin pelätä, että uusiutuu.

 

[kaalimaan vartija]

Ihan normaali tunne. Useimmiten menee ohitse.
Vikasta raskaudesta muistan selkeästi sen tunteen, että apua, mitä mä olen mennyt tekemään?! Meni ohitse nopeasti....

 

["viivi"]

Me yritimme noin vuoden toista lasta ja nyt kun viimein kaksi päivää sitten plussasin, on olo vähän kauhistunut. Siis vaikka tästä pitkään haaveiltiin ja yhden lapsen jälkeen jo suunnilleen tietää mitä on odotettavissa, tuli siltikin sellaine olo, että apua mihin me nyt ollaan ryhtymässä. Kyllä se kuuluu asiaan ja toisaalta kyllähän ne tunteet kuuluukin raskauteen. Kyllähän se on iso muutos ja vakava asia, joten minusta olisi melkeinpä huolestuttavampaa jos ei sellaista olo missään vaiheessa tulisikaan.

 

["tyty"]

Pelkäätkö masennuksen uusiutumista? Ainakin osaat nyt tunnistaa sen ja hakea apua. Älä siis huoli etukäteen tai käy vaikka juttelemassa jonkun terapeutin kanssa jo ennen synnytystä.

Itselläni on joku "kolmenkympin kriisi" eli 30 raskausviikkoa on täynnä ja on alkanut hirvittää, että mitä tästä oikein tulee.

 

["a p"]

Ihana kuulla että muillakin näitä oloja Aloin jo ajatella, että olen ihan sopimaton ja avuton tapaus äidiksi.

 

[Glorinha]

Ap, mä kuumeilin monta vuotta ennenkuin mies oli valmis yritykseen ja siihenkin kului n. vuosi. Plussatessa itkin ja nauroin sekaisin ja olin onneni kukkuloilla. Vain sen hetken. Sitten iski pakokauhu ja samoin mieheen. Ei uskallettu keskustella asiasta pariin viikkoon laisinkaan.

Pikkuhiljaa alkoi helpottamaan. Tosin välillä tuli aikoja raskauden eri aikoina, että tunsin etten todellakaan ole valmis ja olin kauhuissani. Olen saanut viettää aikalailla samanlaista elämää, kuin mainitsit. Ehdin juuri täyttää 30, kun poika syntyi.
Nyt poika täytti tiistaina vuoden ja välillä olen ollut kauhuissani siitä, kuinka paljon elämä muuttui pienen myötä. Silti rakastan pientä maailman eniten ja olen tosi onnellinen, että sain oman pikkuiseni. Tällä hetkellä se on parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut! :heart: Nyt eletään ihania aikoja, että on juuri opittu kävelemään ja opetellaan ekoja sanoja.

Ap, toivon sulle oikein paljon onnea ja tsemppiä raskauteen. Jos asia mietityttää tai pelottaa kovasti, ota asia puheeksi neuvolassa.

 

["vieras"]

Kyllä tuo ihan tavalliselta kuulostaa. Aikamoinen muutos ja myllerryshän se on jokaiselle. Eikä se huoli ja pelot ikinä sitten pois menekään kokonaan, vaan sitä on lopun ikäänsä sen huolen taakan alla valitettavasti. Ensin pelkää sitä osaako olla hyvä äiti, ja sitten lapsen puolesta, selviytyykö se raukka vauva-iästä taaperoksi, ja sit ne alkaa telomaan itseään, ja sit alkaa uhmat, ja sit sitä taas huolehtii, että oonko mä hyvä äiti kun se nyt noin minua vastaan taistelee. Ja syökö se oikein, ja onko hampaat hoidettu, satuttiko se ittensä kun kuuluu kopsahdus ja hirvee rääky alkaa... Se on kuule uuden elämän alkua, ystävä hyvä.

 

[fgft]

[QUOTE="vieras";22693910]Kyllä tuo ihan tavalliselta kuulostaa. Aikamoinen muutos ja myllerryshän se on jokaiselle. Eikä se huoli ja pelot ikinä sitten pois menekään kokonaan, vaan sitä on lopun ikäänsä sen huolen taakan alla valitettavasti. Ensin pelkää sitä osaako olla hyvä äiti, ja sitten lapsen puolesta, selviytyykö se raukka vauva-iästä taaperoksi, ja sit ne alkaa telomaan itseään, ja sit alkaa uhmat, ja sit sitä taas huolehtii, että oonko mä hyvä äiti kun se nyt noin minua vastaan taistelee. Ja syökö se oikein, ja onko hampaat hoidettu, satuttiko se ittensä kun kuuluu kopsahdus ja hirvee rääky alkaa... Se on kuule uuden elämän alkua, ystävä hyvä.[/QUOTE]

Ihanasti sanottu, juuri näinhän se on. Mulla yksi normaali raskaus ja synnytys sekä yksi keskenmeno rv 8+ takana, ja nyt raskaana viikolla 16+. Jatkuvasti pelkään, että saanko pitää tän lapsen, sitten pelkään että en saa sellaista synnytystä kuin haluan, sitten pelkään ettei lapsi ole terve, sitten sitä miten isoveli ottaa vauvan vastaan ja miten mulla riittää resursseja huomioida sitä esikoista tarpeeksi... Ja esikoisen kanssa on koko ajan huono omatunto, kun en nyt raskaana ollessa jaksa kauheasti keksiä virikkeitä tai tehdä kunnollista ruokaa.

Sellasta se vaan on.

 

["äitiliini"]

joo... samantapasia fiilareita oli.. itse kans sairastin keskivaikeen masennuksen 3 vuotta sitten ja pelkäsin et sen takia olisin alttiimpi synnytyksen jälkeiselle masennukselle... onneks ainakaan vielä ei oo ollut ekojen viikkojen baby bluesia kummempaa mut ainakin osaan olla varuillaan merkkien suhteen... lapseni on nyt 3 kk...

ite koitin jo raskausaikana olla luomatta liikaa mielikuvia siittä et millasta elämä vauvan kanssa on.. ettei sit tuu pettymyksiä kun ei jaksakkaan kaiken maailman vauvakerhoissa juosta ja sitä kautta masentuu...

toinen mikä kannattaa pirää mielessä on se ettei rakkaus vauvaan välttämättä syty sekuntissa... mun oli sairaalassa ollessa tosi vaikee bondata lapseni kanssa ja kotiin päästyäkin vedin vähän säästöliekillä kun mulla oli kauhee menettämisen pelko niin ei uskaltanut kiintyä... ja tää kaikki vaikka vauva oli terve, täysaikanen ja hyvän kokonen...

 

["joku"]

Sama homma. Plussaa odotettu melkein vuosi ja nyt se sitten tuli. Pelottaa raha-asiat (vaikka ne nyt ei kovin huonosti ole) ja pärjäänkö kolmen lapsen kanssa jne. Kuitenkin toisaalta odotan mielettömästi pientä nyyttiä <3

 

["a p"]

[QUOTE="joku";22694208]Sama homma. Plussaa odotettu melkein vuosi ja nyt se sitten tuli. Pelottaa raha-asiat (vaikka ne nyt ei kovin huonosti ole) ja pärjäänkö kolmen lapsen kanssa jne. Kuitenkin toisaalta odotan mielettömästi pientä nyyttiä <3[/QUOTE]

:hug: Koitetaan pärjätä. Kyllä meistä vielä äitejä kasvaa