Erittäin hankala tenava !! (hermot menee) 2,5 v

[hermoraunio]

Onko täällä samanikäisten lasten vanhempia?

Meillä on todella temperamenttinen tyttö, joka taitaa olla nyt ihan kunnon uhmisvaiheessa (?)
Samalla hänellä on todellinen "minä ite" vaihe että huh huh. Hän haluaisi tehdä joka ikisen asian itse ja jos joku erehtyy aukaisemaan esim oven häntä ennen on huuto ja kiukku jotain ihan järjetöntä.

Kaipailisin nyt jotain käytönnön vinkkejä ihan perus kaupassa käyntiin missä menee raja antaa periksi. Tänäänkin sain kantaa hänet kaupasta kirkuen kainalo-otteessa. Tuosta periksi antamisesta sen verran täytyy kertoa ,että tyttö on saanut pari kertaa kiukkunsa aikana affektikohtauksen (googleta). Eli aina kun on tosi kova kiukku,joutuu jossain vaiheessa antamaan vähän periksi ,ennen kuin menee toinen siniseksi. Ja tämä voi raivota vaikka parkkipaikalla maassa puolikin tuntia.Nyt sitten taapero oppii kun raivoaa tarpeeksi ,saa tahtonsa läpi.Nice!

Oikeasti välillä on niin kamalaa ,että huudetaan ja itketään molemmat.Toki lapsi pyytää sitten anteeksi ja äiti kans ,ja joka riidan jälkeen yritetään sopia. Mutta eihän tässä ole mitään järkeä kun saa sovinnon tehdä aina kymmenisen kertaa päivässä ja illalla ollaan koko poppoo ihan finaalissa aina

Vinkkejä?

 

[uhmisten äiti]

Sellaista se uhmisten kanssa on. Mulla niitä kaksi (2,5 v ja vajaa 4v). Kuullosti kovin tutulle kaikki jutut, itse pyrin vaan pysymään rauhallisena ja kestämään Meillä toinen huutaa joskus niin kauan että oksentaa.

Paras vinkki on, että jätät huomioimatta (siis niin kauan kuin lapsi sinertää, kun ei varmaan joka kerralla saa affkektikohtausta?). Kun lapsi raivoaa olet niin kuin et olisikaan. Jos olette kotona niin alal puuhastelemaan jotain, helpompi kestää kun ei keskity siihen huutoon. Ja kun lapsi oppii että huutoon ei reagoida alkaa vähitelleen lopettamaan nopeammin.

Itse olen huomannut että nuo raivokauden tulevat aalloissa eli jos nyt on kauhea huippu, niin kohta varmaan taas hellittää (kunnes taas pahenee ).

 

[mii83*]

Osui tuo affektikohtaus silmiin. Älä missään nimessä pelkää niitä eli annan periksi ettei tulisi kohtausta. Ikäviähän ne ovat, mutta vaarattomia. Kokemusta on, esikoinen saa kohtauksia myös.

Kuten edellinen kertoi, pahempia kausia on ja sitten helpompia. Meillä oli tuossa tovi sitten aikamoista tahtoilua (poika 3,5v). Otettiin monesti päivässä yhteen. Musta tuli ihan eri ihminen, aloin huutaa jne. Sitten meillä yhdessä vertaistukiryhmässä oli aiheena tahtoikä siihen reagoiminen. Jotenkin itse havahduin ja osaan pitää hermoni paremmin. Aikaisemmin turhan helposti menin sinne lapsen tasolle käytöksessä, nyt jotenkin saan pidettyä järjen mukana.

Meillä on käytössä Jo Frostin (Lapsityrannien nanny) menetelmät. Eli varoitusta ja jäähyä. Muutenkin Frostin ohjeet ovat hyvät maalaisjärkiset. Suosittelen lukemaan kirjan, jos siitä vaikka jotain irtoisi.

Meillä pahinta on ollut pukeminen, poika haluaisi olla aina ilman vaatteita. Joskus kaupasta (kun ollaan pysähdytty esim. heselle) olen kantanut talvella pojan autoon ilman talvivaatteita. En vain saanut puettua. Onneksi huutavaa lasta ei ole tarvinnut kantaa kaupasta kuin muutaman kerran. Eräs ystäväni sanoi että että jokin erityiskasvattaja (en muista titteliä oikein) sanoi että ei se lapsi siihen kuole. Hänkin oli vienyt tyttönsä yöpuvussa hoitoon, kun pukeminen ei ollut millään onnistunut.

Kuten itse kirjoitit, että jos antaa periksi niin lapsi oppii että silleen saa tahtonsa läpi. Meidän vain täytyy olla kovina ja olla se aikuinen joka määrää. Ei anneta periksi, mutta parasta olisi yrittää ennakoida tilanteita ja mahdollisesti välttää pahimpia paikkoja (varsinkin jos lapsi on väsynyt silloin).

Saattoi tulla sekavasti. Kuitenkin, et ole yksin tilanteen kanssa. Sekin voi jo hiukan auttaa jaksamaan.

 

[tsemppiä]

Juurikin eilen käveltiin kaupasta kotiin kun meidän 2,5 vuotias heittäytyi maahan makaamaan ja raivoamaan kesken matkan. Varmaan viisi minuuttia annoin ensin huutaa ja sitten nostin vauhuihin ja jatkoin matkaa. Huusi kotiin asti. Käytin ajan suunnitellen kasvimaan istutuksia eli huuto meni ohi korvien. Kotona rauhoittui ja oli taas niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Ja siis huudon syy oli muistaakseni ettei halunnut laittaa hanskoja ja ei ollut nälkä, ei väsy eikä mitään muutakaan syytä huutaa. Se kun uhmaa vaan.
En nyt tiedä auttaako tämä viesti yhtään muuta kuin että sama meno täällä päin. Mua ainakin jotenkin helpaa kun kuulee että muillakin samanlainen meno, jaettu tuska on puolikas tuska vai miten se menee... =)

 

[miuku--]

Tuttua tuttua. Täällä raivoaa reilun parin vuoden vanhat kaksospojat ja välillä tuntuu, että hajoan ensinnäkin siihen konkreettiseen meteliin mikä kahdesta yhtä aikaa raivoavasta pojasta lähtee ja toisekseen siihen fyysiseen ylirasitukseen mikä seuraa kahden raivopään väkisin raahaamisesta sinne sun tänne.

esimerkkinä tarhaan lähtö maanantaiaamuna. puhuin pitkään, että valmistautukaa siihen, että kohta lähdetään tarhaan ja lopetelkaa leikkejä. toinen olisi halunnut katsella muumeja telkkarista, mutta alkoi olla jo kiire. muumien ystävä suuttui kun telkkari ei auennut ja heitti umpimähkään pikkuauton raivopäissään ja auto osui tietenkin veljeen. Tässä vaiheessa huusi kumpikin ja autolla heitetty tietenkin kävi kostoksi lyömässä veljeään. Seuraavat 40 minuuttia raivottiin muumeja, sitä ettei päässyt äidin syliin (tai olisi päässyt, mutta veli oli jo lohduttautumassa ja yhtäaikaa eivät osaa olla sylissä), sitä että olisi pitänyt rauhoittua ja alkaa pukemaan päälle jne. Heittelevät ja repivät raivoissaan kaikkea mikä käteen osuu ja osuvat usein toisiinsa.

Olivat varmaan 2 minuuttia hiljaa ja iloisina, kunnes toinen keksi golfmailat,jotka isi oli fiksusti jättänyt eteiseen. Niillä on ennenkin ollut mukava taiteilla ja huiskia veljeä. Mailat takavarikoitiin parvekkeelle ja siitähän se riemu taas repesi. Äitiä yritettiin purra ja lyödä ja toinen vaan karjui raivoaan mun naaman edessä. Näki, että kaveria todella pisti vihaksi. Puin toiselle kiekujalle ulkovaatteet päälle ja otin toisen puettavaksi. Kumpikin vaan huusi päät punaisina. Toiselle kun puin vaatteita, niin jo kertaalleen puettu kiskoi vaatteet päältään pois. Oli pakko hakea rattaat ja köyttää toinen raivopää rattaisiin, ettei pääse enää riisumaan itseään sillä välin kun puen toisen.

Yritin sitten lohduttaa nyyhkyttäviä poikia ja siitä tuli taas uusi tappelu kun veljeä ei olisi saanut halia. EI siis muuta kuin ovesta ulos tarhaa kohti. Väliin mahtui tietenkin itkuraivarit rappukäytävän valon ja hissin nappien painamisesta. Tähän mennessä lähtöä oli tehty miltei 1½ tuntia. Karjuva parivaljakko vaan ruuhkaiseen ratikkaan sisään ja vartin päästä kailottettiin tarhan pihalla. Missä raivottiin sitä, etteivät päässeet heti liukumäkeen, eikä voinut laittaa jalkaan kaverin tarhatossuja, eikä saanut repiä rapisevaa maalia seinistä, eikä mopot olleet vapaana jne.

Ja omat voimat oli koko päivän niin pois ja olo kuin jyrän alle jääneellä. Oli pakko soittaa tietenkin heti töihin päästyä tarhaan, kun itselle jäi niin paha mieli. Sieltä kerrottiin, että pojat ovat tosi hyväntuulisina tehneet palapelejä ja ovat "aurinkoisia omia itsejään". Ai jaha..

 

[Omat lapset onnellisesti murrosiässä :)]

Rudolf Dreikurs, Vicki Soltz: Lapsi - haaste vanhemmille.

Itselleni antoi valtavasti hyviä ajatuksia ja työkaluja
omien lasten kanssa. Toimii kuin junan vessa!

Niin, ja toinen hyvä teos on Keijo Tahkokallion
Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa - miten sanoa EI
myönteisellä tavalla. Loistavaa luettavaa kaiken ikäisten
vanhemmille.

Tsemppiä vaan kaikille! Muistakaa, että valta ja vastuu
kulkevat käsi kädessä. Vanhemmalla on vastuu ja sen
myöksi myös valtaa. Terve vallankäyttö kuuluu mielestäni
vanhemmuuteen, eikä sen silti tarvitse olla väkivaltaa.
Ei minun tarvitse olla lasteni paras kaveri, vaan se (ajoittain)
tylsä vanhempi, joka laittaa rajat ja odottaa kunnollista ja
kunnioittavaa käytöstä. Tavoitteeni vanhempana ei ole, että
lapseni pitäisivät minua parhaana kaverinaan, vaan se, että
heistä tulee kunnollisia aikuisia. Elämän ei tarvitse olla aina
kivaa, edes lapselle.

Tahkokallion yksi teesi onkin, että yksi vanhempien tehtävistä
on tarjota lapselle mahdollisuus kokea pettymyksiä. Niitä tulee
eteen elämässä joka tapauksessa, ja on parempi alkaa harjoitella
ahdistuksen sietämistä jo pienenä pienissä asioissa, niin kestää
sitten paremmin aikuiselämän suurempia pettymyksiä.

Hyvää kevättä kaikille, vanhemmuus on haastava tehtävä.

 

[Affektikohtauksia saaneen pojan emo]

Kuulostaapas tutulta. Meillä uhma räjähti käsiin viime kesänä, kun pojalle tuli 2 1/2 vuotta mittariin ja lisäksi syntyi pikkusisarus (joka oli onneksi superhyperhelppo vauva, vaikka öisin tietysti söi=valvotti, kuten vauvoilla tapana on). Tätä ennen ehdimme jo ajatella, että esikoisen 1/2-vuotiaana alkaneet affektikohtaukset ovat historiaa... Poika on saanut kohtauksia lähinnä kovan kivun yhteydessä yleensä jonkinlainen rymyämisen/kiipeilyn/yms. lopputuloksena. On melko vilkas kaveri ja omatoiminen muuten. No, viime kesänä alkoi saada affektikohtauksia kiukuttelun päätteeksi melkeinpä päivittäin, joskus jopa useamman kerran päivässä. Olimme myös jättäneet kesän alussa vaipan pois ja yleensä kohtauksen päätteeksi oli housut märät, koska kohtauksen päätteeksi menetti tajunsa ja kontrolli petti. Niinpä, viime kesä oli raskasta aikaa, mutta nyt vain kaukainen muisto. Nyt kun mietin, niin en osaa sanoa, kuinka kauan tuota pahinta aikaa kesti, luultavasti viikkoja, pari kk korkeintaan. Luulen, mutten voi olla tietenkään varma, että tilanne ei olisi ollut niin paha ilman pikkusisaruksen syntymää, vaikka ei hänelle suoraan osoittanutkaan mustasukkaisuutta.

Meillä on nyt sellainen vaihe menossa, ettei ole vähään aikaan saanut affektikohtausta tai ainakaan mennyt tajuttomaksi asti. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö kiukuttelisi enää. Jos mahdollista, niin kiukuttelee vieläkin hurjemmin, mutta onneksi harvemmin. Ja joskus kolmen vuoden pykälän saavutettuaan tuntui siltä, ettei usko mitään. Kiukuttelut näyttävät todellakin tulevan jotenkin aalloittain, vähän aikaa kauheaa tahkoamista ja sitten leppoisampaa. Nyt olemme siinä vaiheessa, että joudun perustelemaan kaiken hänelle. Jos en niin automaattisesti tee, niin kysyy ihan varmasti perustelut, aina.

Lääkäri muuten sanoi, että nämä affektikohtauksia saavat lapset ovat voimakastahtoisia ja sen olen huomannut. Oletkos itsekin? Minä ainakin olen ja niin on muutama muukin suvussa. Tajuttomaksi en ole itseäni koskaan kiukutellut, mutta lapsena rassasin vanhempiani, varsinkin äitiäni (voimakastahtoinen hänkin), ihan kunnolla. Olen ajatellut, että tämä on jonkinlaista karmaa.

Viime aikoina olen silittänyt poikaa selkään (poika seisoo) tai muuten vain pitänyt häntä pystyssä, kun on näyttänyt siltä, että tästä itkusta lähtisi affektikohtaus päälle. Aiemmin otimme hänet aina syliin. Tiedä sitten, onko tuolla jotain vaikutusta siihen, ettei ole kohtauksia saanut vai onko ikä tehnyt tehtävänsä. Tai voihan olla, että saa noita kohtauksia vielä tulevaisuudessa ja turhaan täällä tuuletan... Parhaiten on tepsinyt, kun on ollut läsnä, mutta jotenkin neutraalina, etten sanoisi melkein ulkopuolisena ja melko vähin sanoin. Pahinta meillä oli, jos meni sanomaan jotain sinne päin, että "no, hö, mitä sinä nyt taas.." tai alkoi muuten jotain höpöttää. Silloin lähti varmasti pojalta taju. Yleensäkin parhaiten toimii, kun ei lähde itse tunteella mukaan lapselle tappelukaveriksi, mutta tuo on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin jos lapsi on koko päivän rassannut/on itse väsynyt tms. Muistan, kuinka viime kesänä joka ilta mielessäni toivoin, etten seuraavana päivänä menettäisi hermoja, mutta univajeessa ei pinna monestikaan pitänyt.

Meillä menee siis nyt aika kivasti. Ensinnäkin kuopus on nyt kohta vuoden, joten en kärsi enää univajeesta=olen pidempipinnainen äiti. Toiseksi esikoinen on vanhempi, ymmärtää itsekin asioita enemmän ja kiukutteluista voi joskus jopa selvitä puhumalla (paitsi, jos mukaan tulee väsy tai nälkä). Sanoisin, että pidä vain pintasi, affektikohtauksista huolimatta. Eivät ole vaarallisia, vaikka hurjilta näyttävätkin. Olet varmasti lukenut, että jotkut lapset oppivat manipuloimaan vanhempiaan näiden kohtauksien avulla, tuota eniten pelkäsimme. Onneksi näin ei ole käynyt. Kyllä näistä kiukkupusseistakin tiettävästi ihmisiä tulee Meidän ihmistaimi on ainakin oikea hymypoika ja sanoisin, että terävä kaveri. Kun on vaikeaa, sanon itselleni, että nyt on tällaista ja toiste toisenlaista (heh terävää). Tulevia kuvioita ei voi tietää, sehän tässä lastenkasvatuksessa niin kimuranttia on Me kasvatetaan lapsia ja ne varmaan vielä enemmän meitä.
Rauhallisuutta, määrätietoisuutta ja oikein piiiitkääää pinnaa toivoen,

 

[Huono kasvattaja]

Mieti jokaisessa kohdassa, minkä kiellon olet valmis viemään läpi äläkä anna siinä periksi. Jos lapsesi ei halua hanskoja käteen, niin mieti, onko ne pakolliset. Jos on, niin siinä ei huuto auta. Sitten ne hanskat laitetaan.
Ja kun kerran olet jotain päättänyt, niin siitä ei voi livetä vaikka mikä olisi.

Äläkä jätä lasta huomiotta kiukun kanssa. Kannattaa olla lähellä (tai kokeilla holdingia) ja jutella lapselle rauhallisesti. Meidän pippurinen 3v tyttö haluaa kiukuta niin, että aikuinen on käytettävissä vieressä. Kiukun lopussa hän pyyttää, että niistä nenä, pyyhi silmät. Sitten sylitellään ja kohtaus on ohi. Pois vieminen on ikävä keino eikä lapsi opi kohtaamaan tunteitansa kun äitikään ei siihen kykene.

Ei kylläkään ole helppoa, tiedän. Meillä on reilun puolen vuoden järjettömän tappeluvaiheen jälkeen nyt seesteisempi ajanjakso ollut jo kuukauden ajan. Onneksi tuo uhmatappelu menee aaltomaisesti, on parempia ja pahempia vaiheita.

 

[aloittaja]

Kiitos vastauksista <3

Joo ,myönnettäköön ,että ihan hirveä riiviö olen minäkin kuulema ollut lapsena..Sitä mun äiti jo ehtikin viisastella ,että Nyt Sinäkin tiedät miltä se tuntuu.. Että jotain karmaa tässä varmasti on..

Kyllä minä kans joka ilta kyyneleet silmissä mietin ,että huomenna on parempi päivä ja en hermostu mistään.. Mutta tiettyyn rajaan kun päästään menee ne hermot minullakin,ei auta vaikka laskisi kymmeneen tahi sataan.Aikamoinen pattitilanne kun molemmat ollaan niin voimakastahtoisia ,eikä kumpikaan haluaisi antaa periksi. Tuntuu oikeasti että välillä tuo muksu kasvattaa minua..

Tuo eka kohtaus tuli joskus puolivuotiaana,sitten tullut pari pahempaa ja monta melkein-tapausta sen jälkeen.

Seesteisempiä jaksoja odotellessa ..

 

[Tiukkis...]

Ei kannata liikaa pelätä tuota kohtausta (kai). Sisarellani oli samanlaista tahdonlujuutta ja saattoi esim. haluta veistä. Ei kai äitimme nyt hänelle veistä aikonut antaa, joten siitä sitten vain pyörtyi raivonvallassa lattialla jokusen kerran. Aika pian loppui nuo kiukkukohtaukset kun vain tiukkana pysyi. Mitään traumaattisia kokemuksia ei ole hänelle jäänyt tuosta, vaan hienosti on käynyt korkeakoulun, avioliitossa ja kahden lapsen vanhempi. Tiedän toisenkin tällaisen tapauksen ja tiukkana ovat hekin pysyneet ja pian huomasivat tuon olevan sen väärti.

 

[Kiukku-teini]

Mulla on hämärä mielikuva kun olin jotain 3-4 -vuotias ja äiti ei välittänyt mitään vaikka kiukkusin ja kiukkusin. Itkin ihan hulluna jotenkin kai huomiota saadakseni jo, en tiedä miten tämän muistan... Tuntuis, että lapsi rauhottuisi, jos kuitenkin huomioidaan jotenkin eikä olla vaan huomaavinaan. Eli otetaan vaikka tiukasti syliin ja sanotaan, että nyt rauhoitutaan. Ja jos mahdollista, vähän yritetään selittää miksi ei saa tehdä jotain (tai vähän myöhemmin). Ihan huomioimatta jättäminenkin voi vaan saada raivon partaalle isommankin. Hävettää sanoa, mutta jankutan parisuhteessakin ja raivoan, kunnes saan jotain reaktiota. SUOSTUA ei tarvitse lapsen temppuihin, mutta jollain lailla huomioida ja katkaista tilanne.

 

[kjk]

Vanha viesti, mutta piristi. Itselläni 2 ja 4 vuotias ja tuo kuulostaa tällä hetkellä aivan meidän aamulta.
Kiitos vertaituesta

Tuttua tuttua. Täällä raivoaa reilun parin vuoden vanhat kaksospojat ja välillä tuntuu, että hajoan ensinnäkin siihen konkreettiseen meteliin mikä kahdesta yhtä aikaa raivoavasta pojasta lähtee ja toisekseen siihen fyysiseen ylirasitukseen mikä seuraa kahden raivopään väkisin raahaamisesta sinne sun tänne.

esimerkkinä tarhaan lähtö maanantaiaamuna. puhuin pitkään, että valmistautukaa siihen, että kohta lähdetään tarhaan ja lopetelkaa leikkejä. toinen olisi halunnut katsella muumeja telkkarista, mutta alkoi olla jo kiire. muumien ystävä suuttui kun telkkari ei auennut ja heitti umpimähkään pikkuauton raivopäissään ja auto osui tietenkin veljeen. Tässä vaiheessa huusi kumpikin ja autolla heitetty tietenkin kävi kostoksi lyömässä veljeään. Seuraavat 40 minuuttia raivottiin muumeja, sitä ettei päässyt äidin syliin (tai olisi päässyt, mutta veli oli jo lohduttautumassa ja yhtäaikaa eivät osaa olla sylissä), sitä että olisi pitänyt rauhoittua ja alkaa pukemaan päälle jne. Heittelevät ja repivät raivoissaan kaikkea mikä käteen osuu ja osuvat usein toisiinsa.

Olivat varmaan 2 minuuttia hiljaa ja iloisina, kunnes toinen keksi golfmailat,jotka isi oli fiksusti jättänyt eteiseen. Niillä on ennenkin ollut mukava taiteilla ja huiskia veljeä. Mailat takavarikoitiin parvekkeelle ja siitähän se riemu taas repesi. Äitiä yritettiin purra ja lyödä ja toinen vaan karjui raivoaan mun naaman edessä. Näki, että kaveria todella pisti vihaksi. Puin toiselle kiekujalle ulkovaatteet päälle ja otin toisen puettavaksi. Kumpikin vaan huusi päät punaisina. Toiselle kun puin vaatteita, niin jo kertaalleen puettu kiskoi vaatteet päältään pois. Oli pakko hakea rattaat ja köyttää toinen raivopää rattaisiin, ettei pääse enää riisumaan itseään sillä välin kun puen toisen.

Yritin sitten lohduttaa nyyhkyttäviä poikia ja siitä tuli taas uusi tappelu kun veljeä ei olisi saanut halia. EI siis muuta kuin ovesta ulos tarhaa kohti. Väliin mahtui tietenkin itkuraivarit rappukäytävän valon ja hissin nappien painamisesta. Tähän mennessä lähtöä oli tehty miltei 1½ tuntia. Karjuva parivaljakko vaan ruuhkaiseen ratikkaan sisään ja vartin päästä kailottettiin tarhan pihalla. Missä raivottiin sitä, etteivät päässeet heti liukumäkeen, eikä voinut laittaa jalkaan kaverin tarhatossuja, eikä saanut repiä rapisevaa maalia seinistä, eikä mopot olleet vapaana jne.

Ja omat voimat oli koko päivän niin pois ja olo kuin jyrän alle jääneellä. Oli pakko soittaa tietenkin heti töihin päästyä tarhaan, kun itselle jäi niin paha mieli. Sieltä kerrottiin, että pojat ovat tosi hyväntuulisina tehneet palapelejä ja ovat "aurinkoisia omia itsejään". Ai jaha..

 

[Nassu]

meillä esikoinen 2,5v ja on saanut muutaman kerran sen hillittömän itkukohtauksen/kiukuttelu mitä ei pysty lapsi itse pysäyttämään. Että jos tilanne pääsee siihen asti että se tulee -mitä yritän tietty ehkäistä riippuen asiasta- niin otan lapsen tiukasti itseäni vasten syliin, en ehkä silitä enkä puhu mitään koska se ei auta. Muistan itse lapsena samat kohtaukset ja se oli paljon pahempaa jos joku sanoi jotain tms kun siinä kohtauksessa ei pysty tekemään mitään sen pitää vaan antaa tulla ja odottaa että alkaa laantumaan. Siinä rilanteessa lapsi tarvitsee aikuisen hiljaista läsnäoloa ja tukea. Yksin ei saisi jättää. Olen minäkin joskus hetkeksi jättänyt tytön yksin, siis tyyliin käynyt nurkan takana vetämässä syvään henkeä ja laskemassa kymmeneen että saan koottua itseni ja tulen sitten ja otan syliin. Tsemppiä...