Eristäytyvä persoonallisuushäiriö?

Onko teistä kellään tuota otsikossa mainittua tai tunnetteko jonkun jolla on? Olisi mukava kuulla millaisia ihmisiä ovat? Olen yrittänyt pähkäillä omia tunne-elämän (yms.) ongelmia ja jotenkin tuo(kin) kuulostaa tutulta. Tutkimuksiin varmaan olisi syytä mennä mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen harrastanut tällaista itse itseni diagnosointia. Olisi kiva löytää samanlaisista ongelmista "kärsiviä" mutta ei ole oikein tärpännyt..

 

No hyvin kuvaa yhtä tuntemaani henkilöä. Hällä on jonkinlainen diagnoosi, mutta en tiedä onko juuri tuota. Hän om juuri semmoinen perus erakko. Tosin vielä nuori, mutta voin hyvin kuvitella että vanhempana asuu yksin jossain metsän keskellä ja kasvattelee partaansa.

 

En tunne, eikä itsellänikään ole. Mutta tulin vain kommentoimaan, kun olen itse aikoinaan rampannut psykiatrien juttusilla, saanut diagnooseja ja kokeillut erilaisia lääkkeitä (jotka sitten pistivät pään entistä enemmän sekaisin ja tuntui, että kadotin kokonaan itseni). Aluksi olin todella helpottunut, kun sain tietää nimen (nimiä) erilaisille ongelmilleni ja sairauksilleni, mutta nyt olen oppinut hyväksymään itseni, tunteeni, tapani ja ajatusmaailmani sellaisena kuin ne ovat ja olen lakannut murehtimasta sellaisia asioita.

Sanoit että tutkimuksiin olisi varmaan syytä mennä. Mutta koetko olevasi onnellinen? Rajoittaako mahdollinen sairautesi elämääsi? Mietin vain, kun mielenterveystalon sivulla luki kyseisen häiriön hoidon kohdalla näin: "Häiriöstä kärsivät saattavat selviytyä hyvinkin ilman hoitoa, ja he saattavat kokea luomastaan elämäntavasta johtuen elämälaatunsa hyvänä. Tällaisessa lieväoireisessa tilanteessa hoitoa ei useinkaan tarvita.".

En tiedä mikä mun pointti oli. Ehkä halusin sanoa, että omasta mielestäni maailmaan mahtuu erilaisia ihmisiä ja persoonia. Omasta mielestäni se on rikkaus että ihmiset eivät kaikki ajattele samalla tavalla. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet ja jos tämä mahdollinen "sairaus" ei estä sinua olemasta onnellinen ja nauttimasta asioista, en näe siinä mitään "hoitoa" vaativaa.

 

Pikkupöpi on oikeassa. Kannattaa miettiä että mikä on se ongelma johon lähtee hakemaan apua. Siis että onko tilanne todella sellainen että ei pärjää ilman psykiatria/sta. Ei sinne mennä pelleilemään ja etsimään itseään. On hyvä olla jonkinlainen selkeä ongelma ja tavoite.
Myös terapioiden suhteen kannattaa käyttää harkintaa ja keskustella siitä mikä todella sopii omaan tilanteeseen. Osa terapoiosta lähtee jo nykypäivänä siitä, että ensin kartoitetaan ihmisen tilanne hänen omista lähtökohdistaan ja siitä lähdetään etenemään. Näin on hyvä.
Mutta osa tarapioista lähtee teoriavaltaisesti liikkeelle, siis yksilön alkutilannetta ei edes juurikaan huomioida, vaan aletaan kysellä kysymyksiä joiden tavoitteena on saada hänet sopimaan tai poissiljettua joidenkin diagnoosien sisältä. Tällaiset terapiat voivat tuntua pahoilta, koska niissä tavataan lähteä teorian mukaisesti kaivamaan esim. lapsuutta ja sieltä syitä ongelmiin, vaikka henkilö ei tuntisi mitään tarvetta käsitellä lapsuutta. Lähtökohta ei siis ole yksilön palvelelminen vaan hänen sovittamisensa terioihin.

Vaikeasti sanottu mutta ehkä ymmärsit.

 

[QUOTE="opiskelija";29520892]Pikkupöpi on oikeassa. Kannattaa miettiä että mikä on se ongelma johon lähtee hakemaan apua. Siis että onko tilanne todella sellainen että ei pärjää ilman psykiatria/sta. Ei sinne mennä pelleilemään ja etsimään itseään. On hyvä olla jonkinlainen selkeä ongelma ja tavoite.
Myös terapioiden suhteen kannattaa käyttää harkintaa ja keskustella siitä mikä todella sopii omaan tilanteeseen. Osa terapoiosta lähtee jo nykypäivänä siitä, että ensin kartoitetaan ihmisen tilanne hänen omista lähtökohdistaan ja siitä lähdetään etenemään. Näin on hyvä.
Mutta osa tarapioista lähtee teoriavaltaisesti liikkeelle, siis yksilön alkutilannetta ei edes juurikaan huomioida, vaan aletaan kysellä kysymyksiä joiden tavoitteena on saada hänet sopimaan tai poissiljettua joidenkin diagnoosien sisältä. Tällaiset terapiat voivat tuntua pahoilta, koska niissä tavataan lähteä teorian mukaisesti kaivamaan esim. lapsuutta ja sieltä syitä ongelmiin, vaikka henkilö ei tuntisi mitään tarvetta käsitellä lapsuutta. Lähtökohta ei siis ole yksilön palvelelminen vaan hänen sovittamisensa terioihin.

Vaikeasti sanottu mutta ehkä ymmärsit.[/QUOTE]

Minullakin lienee ongelmia ollut siellä lapsuudessa, mutta missään en voi käydä niitä läpi kun en muista lapsuudesta mitään. Tai on pari kuvaa mielessä, mutta siinä kaikki. Toinen muisto: olin jotain 12-vuotias kun mummoni hyökkäsi kimppuuni ja yritti hakata metallisaksilla ja huusi minua huoraksi, kun olin yrittänyt soittaa kesätyöpaikkaa itselleni mansikkatarhalle ja luuli soittavan jollekin miehelle. Pelkäsin henkeni edestä. Isovanhempani asuivat meillä koko lapsuuteni(tai me heillä).
Olen varmaan eristäytyvä persoonallisuus, vaikka sitä ei ole diagnosoitu. Olen omissa oloissani, ei kavereita, voin olla viikkoja sisätiloissa ja näkemättä muita kuin perheeni jopa kuukausia. En välittäisi nähdä muita, enkä pysty liikkumaan ulkona yksin.

 

Olen eri mieltä, kuin "opiskelija".

Kyllä apua ja diagnoosia saa hakea itselleen, vaikka tilanne ei olisikaan niin paha, että ei pärjäisi ilman psykiatria/sta. Ei sinne lekuriin pelleilemään mennä, mutta kyllä se melko tärkeätä ihmisen olossa ja elossa on, että pystyy ymmärtämään itseään.

On olemassa tietynlaiset normit ja jos niistä poikkeaa huomattavasti, saattaa olla halu tietää, tiedostaa ja ymmärtää, että miksi näin. Ainakin itse (alkujärkytyksen jälkeen) olen kokenut, että on hyvä tiedostaa miksi olen tällainen, kuin mitä olen.

Ennen pidin itseäni tietyiltä osin vähän tyhmänä, mutta enää en pidä. Ei nämä mun ongelmani siitä johdu että olisin tyhmä, vaan ihan jostakin muusta. Oli helpottavaa kuulla, että sille on jokin oikea, todellinen syy, miksi olen tällainen. On paljon helpompi antaa itselleen "anteeksi", kun tietää ettei kyse ole yrittämisen puutteesta vaan siitä, etten kertakaikkisesti kykene tietynlaisiin asioihin, vaikka päälläni seisoisin. Se nyt vaan on niin ja piste.

Mikäli ap epäilee itsellään olevan eristäytyvä persoonallisuushäiriö ja sen selvittäminen tuntuisi "selventävältä", niin suosittelen asian selvittämistä. Ehdottomasti.

 

Joo tosiaan tahtoisin vielä tarkentaa. En siis missään nimessä tarkoittanut, että ei kannattaisi esimerkiksi käydä juttelemassa jollekin asiasta. Ehdottomasti jos siltä tuntuu, niin kannattaa mennä! Lähinnä ladoin tuossa omia mielipiteitäni ja tuntemuksiani. Itselläni siis ehkä jokseenkin estyneeseen persoonallisuuteen kallistuva persoonallisuus.

 

^ Kiitän vastauksista. Niin, en ole menossa "pelleilemään" minnekään.. Pärjään itse itseni kanssa, mutta kyllähän tämä minun "tunnevamma" ihmetyttää muita ihmisiä. Minulla on siis reilusti laimeammat tunteet (enkä pidä niiden ilmaisemisesta) kuin normiväestöllä. Olen myös aika erakko, tosi vähän tekemisissä ihmisten kanssa ja läheisyydestä en välitä (lapseni ovat poikkeus, heitä tykkään halata). En myöskään ole kiinostunut seksistä. Olen aina tiedostanut erilaisuuteni näiden suhteen, mutta en tiedä mistä ne johtuu. Minusta olisi mielenkiintoista tietää se.

 

Laitan sulle yv:tä Elisa Day!

 

^ Ok.

 

Itellä tuli perhe sanomaan kun olin kuukaudet vaan yksikseen ja ainoo paikka jossa kävin oli kauppa ja opiskelu sillontällöin. No menin lekurin puheille ja laitto lehetteen osastolle jonne menin 2pv jälkeen. Sieltä lähin eirstäytyvä persoonallisuushäiriö diagnoosi ja ahdistuslääke pillerit kourassa kotiin. Itteeni ei "erakkomaisuus" haittaa mutta perheeltäni on tullut kova huoli. Mutta en minä voi sille mitään jos muut ihmiset ei kiinnosta?

 

Olen eristäytyvä persoona, erakko sanan varsinaisessa merkityksessä. Ystäviä minulla ei ole ainuttakaan, enkä koe sellaisia tarvitsevanikaan. En harrasta sosiaalista kanssakäymistä muiden kuin perheeni jäsenten kanssa, enkä käy missään. Olen onnellinen näin

 

No tämä muakin ihmetyttää. Miksi ei saa olla sellainen kuin on? Tykkään olla yksin ja perheestäni on minulle tarpeeksi seuraa.

Miksi olen sitten muiden mielestä syrjäytynyt ja persoonallisuushäiriöinen. En ymmärrä. Mulla on hyvä olla ja olen onnellinen, en vain kaipaa ylimmääräisiä ihmissuhteita ja turhaa pulinaa ja hössötystä.

 

Ei kai eristäytyvän persoonan tarvitse olla mitenkään sairas ja avun tarpeessa, jos se on vain hänen persoonallisuuspiirteensä, eikä siitä kärsi.

Introvertti ei pitkästy yksinään, mutta toisten seurassa useinkin.

Itselläni on perhe ja töissä työkaverit, mutta ei muuten mitään varsinaisia ystäviä. Enkä niitä kaipaakaan. Persoonallisuushäiriöisyys ei ole koskaan tullut mieleenkään.

 

Olen eristäytyvä persoona, erakko sanan varsinaisessa merkityksessä. Ystäviä minulla ei ole ainuttakaan, enkä koe sellaisia tarvitsevanikaan. En harrasta sosiaalista kanssakäymistä muiden kuin perheeni jäsenten kanssa, enkä käy missään. Olen onnellinen näin

Samoin.
MIks kaikkien pitää olla samanlaisia?
SIt jos on vähänkää erilainen ni on heti jotain vikaa ja pitää mennä lääkäriin.
Väkisin pitäis mennä porukkaan vaikka en halua???
MIksi?
Ihmiset säälii? Miksi?
Kukaan ei ymmärrä että haluan vaan olla rauhassa koirieni kanssa. EN koskaan lähde kävelylle tms ilman koiriani ettei kukaan tule juttelemaan minulle. Takuu varmasti ei tule kun ole nkoirieni kanssa...

En koe olevani millään tavalla sairas vaikkka viihdynkin yksin.

Toinen asia on se musiikki. En pidä siitä. En mistään sellaisesta.
Sitäkään ei ihmiset voi käsittää. EN vain pidä musiikista enkä ihmisistä.

 

tuli vaan mieleen, että te jotka koette olevanne erakkoja perhettänne lukuunottamatta, niin onko teidän puolisonne ja lapsennekin sitten samankaltaisia erakoita, vai kaipaavatko he kenties enemmän sosiaalista kontaktia? Ja jos heillä on enemmän ystäviä tai heidän kauttaan ystäviä, niin osallistutteko kuitenkin tapaamisiin heidän kanssaan? Ihan vaan mietin miten käytännössä se menee..

 

[QUOTE="perhe";30474467]tuli vaan mieleen, että te jotka koette olevanne erakkoja perhettänne lukuunottamatta, niin onko teidän puolisonne ja lapsennekin sitten samankaltaisia erakoita, vai kaipaavatko he kenties enemmän sosiaalista kontaktia? Ja jos heillä on enemmän ystäviä tai heidän kauttaan ystäviä, niin osallistutteko kuitenkin tapaamisiin heidän kanssaan? Ihan vaan mietin miten käytännössä se menee..[/QUOTE]

Puolisoni on sosiaalisesti aktiivinen ja tapaa ystäviään/pitää yhteyttä tiuhaan. En osallistu tapaamisiin ja rientoihin vaan jään kotiin. Joskus joku hänen ystävistään saattaa tulla vierailulle ja jo parin päivän kyläily käy pahasti psyykeni päälle. Mutta puolisoni takia kestän kunnialla nämä poikkeamat
Lapsia meillä ei ole.

Myös veljeni ja vanhempani ovat erakkoluonteita.

 

Toinen asia on se musiikki. En pidä siitä. En mistään sellaisesta.
Sitäkään ei ihmiset voi käsittää. EN vain pidä musiikista enkä ihmisistä.

Musiikki ja kovat äänet. Huutavat ihmiset ja esineiden/ovien paiskominen. Näiden muodostama kakofonia. Jotain niin ahdistavaa :O

 

Onko tää sama kun antisosiaalinen persoonallisuushäiriö? Mulla on se.

 

A sosiaalisuus on kaikilla linna kundeilla. Tää erakkomaisuus ei oo haitaks yhtää kellekkää. Toisin ku asosiaaliset jotka on murhamiehiä

 

Tämä on vanha viestiketju, mutta minua kiinnostaisi kovasti eristäytyvästä persoonallisuushäiriöstä kärsivien tai nauttivien (ketään leimaamatta) parisuhteet. Miten olette päätyneet parisuhteeseen ja miksi? Onko kaikesta erakkoudesta huolimatta sellainen olo, että haluaa jakaa elämänsä jonkun kanssa? Ja miten saatte parisuhteenne toimimaan, että ette ahdistu siitä liikaa? Millaisia kumppaninne ovat?

Ihan sillä kyselen, kun itselläni on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka vaikuttaa melko paljon ihmissuhteisiini. Ihmissuhteissani helposti ikään kuin "katoan" itseltäni ja alan elää elämääni sen toisen kautta. Se on nyt kuitenkin siis sivuseikka. Olen löytänyt sielunkumppanini ja elämäni rakkauden, mahdottoman hienon ihmisen joka jakaa ajatusmaailmani ja arvoni. Suhteemme ei kuitenkaan parisuhteena toiminut, koska minä muutun herkästi avuttomaksi ja tarvitsevaksi, läheisriippuvaiseksi toisen miellyttäjäksi. Mieheni taas on luonteeltaan eristäytyvä erakko, joka viihtyy parhaiten yksinään mökissä keskellä metsää omia juttujaan puuhastellen. Hänellä on minun lisäkseni pari läheistä ystävää ja perheensä, mutta muita ihmissuhteita hän ei kaipaa. Myös hänen seksuaaliviettinsä on erittäin heikko; seksiä oli ehkä korkeintaan kerran parissa viikossa, sekin enimmäkseen minua miellyttääkseen. Meillä on kuitenkin niin uskomaton yhteys, että en voisi edes kuvitella olevani kenenkään muun kanssa kuin hänen. Ennemmin olen yksin. Hän kuitenkin halusi olla ennemmin vain ystäviä, koska koki ettei pystynyt riittävästi vastaamaan minun ylitsepursuaviin tunteisiini ja äärettömään läheisyydenkaipuuseeni. Hän sanoi rakastavansa minua eikä ole koskaan aiemmin kokenut yhtä vahvaa tunnetta, vaikka hänen tunteensa ovat yleensä melko "laimeita" ja hän on ennen minua kuitenkin ollut 4 vuotta parisuhteessa. Itse hän oli aina pahoillaan "tunnevammaisuudestaan" ja ajoittaisesta kylmyydestään minua kohtaan. Varmaan tukahdutin hänet kaikella rakkaudellani ja vein hänen oman tilansa. Mieheni ei myöskään osaa juuri ilmaista voimakkaita tunteita esim. riitatilanteissa. Hän on hyvin vetäytyvä ja ilmeetön, kun minä taas riehun ja räiskyn kuin paketillinen ilotulitteita.

Mitä mieltä siis olette? Voisiko tällä elämäni rakkaudella siis olla eristäytyvä persoonallisuushäiriö? Ja onko meillä mitään toivoa? Miten saisimme yhteisen arjen toteutettua ja kummankin tarpeet tyydytettyä? Kertokaa kokemuksianne, niistä olisi varmasti paljon apua!

 

Tämä on vanha viestiketju, mutta minua kiinnostaisi kovasti eristäytyvästä persoonallisuushäiriöstä kärsivien tai nauttivien (ketään leimaamatta) parisuhteet. Miten olette päätyneet parisuhteeseen ja miksi? Onko kaikesta erakkoudesta huolimatta sellainen olo, että haluaa jakaa elämänsä jonkun kanssa? Ja miten saatte parisuhteenne toimimaan, että ette ahdistu siitä liikaa? Millaisia kumppaninne ovat?

Ihan sillä kyselen, kun itselläni on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka vaikuttaa melko paljon ihmissuhteisiini. Ihmissuhteissani helposti ikään kuin "katoan" itseltäni ja alan elää elämääni sen toisen kautta. Se on nyt kuitenkin siis sivuseikka. Olen löytänyt sielunkumppanini ja elämäni rakkauden, mahdottoman hienon ihmisen joka jakaa ajatusmaailmani ja arvoni. Suhteemme ei kuitenkaan parisuhteena toiminut, koska minä muutun herkästi avuttomaksi ja tarvitsevaksi, läheisriippuvaiseksi toisen miellyttäjäksi. Mieheni taas on luonteeltaan eristäytyvä erakko, joka viihtyy parhaiten yksinään mökissä keskellä metsää omia juttujaan puuhastellen. Hänellä on minun lisäkseni pari läheistä ystävää ja perheensä, mutta muita ihmissuhteita hän ei kaipaa. Myös hänen seksuaaliviettinsä on erittäin heikko; seksiä oli ehkä korkeintaan kerran parissa viikossa, sekin enimmäkseen minua miellyttääkseen. Meillä on kuitenkin niin uskomaton yhteys, että en voisi edes kuvitella olevani kenenkään muun kanssa kuin hänen. Ennemmin olen yksin. Hän kuitenkin halusi olla ennemmin vain ystäviä, koska koki ettei pystynyt riittävästi vastaamaan minun ylitsepursuaviin tunteisiini ja äärettömään läheisyydenkaipuuseeni. Hän sanoi rakastavansa minua eikä ole koskaan aiemmin kokenut yhtä vahvaa tunnetta, vaikka hänen tunteensa ovat yleensä melko "laimeita" ja hän on ennen minua kuitenkin ollut 4 vuotta parisuhteessa. Itse hän oli aina pahoillaan "tunnevammaisuudestaan" ja ajoittaisesta kylmyydestään minua kohtaan. Varmaan tukahdutin hänet kaikella rakkaudellani ja vein hänen oman tilansa. Mieheni ei myöskään osaa juuri ilmaista voimakkaita tunteita esim. riitatilanteissa. Hän on hyvin vetäytyvä ja ilmeetön, kun minä taas riehun ja räiskyn kuin paketillinen ilotulitteita.

Mitä mieltä siis olette? Voisiko tällä elämäni rakkaudella siis olla eristäytyvä persoonallisuushäiriö? Ja onko meillä mitään toivoa? Miten saisimme yhteisen arjen toteutettua ja kummankin tarpeet tyydytettyä? Kertokaa kokemuksianne, niistä olisi varmasti paljon apua!

 

Tämä on vanha viestiketju, mutta minua kiinnostaisi kovasti eristäytyvästä persoonallisuushäiriöstä kärsivien tai nauttivien (ketään leimaamatta) parisuhteet. Miten olette päätyneet parisuhteeseen ja miksi? Onko kaikesta erakkoudesta huolimatta sellainen olo, että haluaa jakaa elämänsä jonkun kanssa? Ja miten saatte parisuhteenne toimimaan, että ette ahdistu siitä liikaa? Millaisia kumppaninne ovat?

Ihan sillä kyselen, kun itselläni on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka vaikuttaa melko paljon ihmissuhteisiini. Ihmissuhteissani helposti ikään kuin "katoan" itseltäni ja alan elää elämääni sen toisen kautta. Se on nyt kuitenkin siis sivuseikka. Olen löytänyt sielunkumppanini ja elämäni rakkauden, mahdottoman hienon ihmisen joka jakaa ajatusmaailmani ja arvoni. Suhteemme ei kuitenkaan parisuhteena toiminut, koska minä muutun herkästi avuttomaksi ja tarvitsevaksi, läheisriippuvaiseksi toisen miellyttäjäksi. Mieheni taas on luonteeltaan eristäytyvä erakko, joka viihtyy parhaiten yksinään mökissä keskellä metsää omia juttujaan puuhastellen. Hänellä on minun lisäkseni pari läheistä ystävää ja perheensä, mutta muita ihmissuhteita hän ei kaipaa. Myös hänen seksuaaliviettinsä on erittäin heikko; seksiä oli ehkä korkeintaan kerran parissa viikossa, sekin enimmäkseen minua miellyttääkseen. Meillä on kuitenkin niin uskomaton yhteys, että en voisi edes kuvitella olevani kenenkään muun kanssa kuin hänen. Ennemmin olen yksin. Hän kuitenkin halusi olla ennemmin vain ystäviä, koska koki ettei pystynyt riittävästi vastaamaan minun ylitsepursuaviin tunteisiini ja äärettömään läheisyydenkaipuuseeni. Hän sanoi rakastavansa minua eikä ole koskaan aiemmin kokenut yhtä vahvaa tunnetta, vaikka hänen tunteensa ovat yleensä melko "laimeita" ja hän on ennen minua kuitenkin ollut 4 vuotta parisuhteessa. Itse hän oli aina pahoillaan "tunnevammaisuudestaan" ja ajoittaisesta kylmyydestään minua kohtaan. Varmaan tukahdutin hänet kaikella rakkaudellani ja vein hänen oman tilansa. Mieheni ei myöskään osaa juuri ilmaista voimakkaita tunteita esim. riitatilanteissa. Hän on hyvin vetäytyvä ja ilmeetön, kun minä taas riehun ja räiskyn kuin paketillinen ilotulitteita.

Mitä mieltä siis olette? Voisiko tällä elämäni rakkaudella siis olla eristäytyvä persoonallisuushäiriö? Ja onko meillä mitään toivoa? Miten saisimme yhteisen arjen toteutettua ja kummankin tarpeet tyydytettyä? Kertokaa kokemuksianne, niistä olisi varmasti paljon apua!

 

Hyvä tutkimusmatkailija, oletko tutustunut Aspergerin syndroomaan ja Cassandran syndroomaan (Ongoing traumatic relationship syndrome)? Englanninkielisillä sivuilla on aiheesta enemmän tietoa kuin suomenkielisillä.

 

Olen nelikymppinen mies ja olen nyt ainakin eristäytyvä ja epäluuloinen vai mikä se oli... Tavallaan en kärsi näistä häiriöistä yhtään ja tavallaan taas kärsin paljonkin kun haluan olla samaan aikaan kokoajan yksin ja samaan aikaan kadehdin syvästi niitä joilla on kavereita ja jotka ovat reippaampia sosiaalisesti, pärjäävät ja menestyvät elämässä. Koen et minulla on vähän kaikenlaisia häiriötä. Olen aloittanut vasta nyt käydä läpi näitä mun häiriöitä. Tavoitteeniani olisi kartottaa kaikki omat häiriöni ja niiden mahdolliset syyt. Menetin rakkaan äitini ollessani 13 vuotias, siitä eteenpäin olen jotenkin keplotellut ja selviytynyt tähän päivään. Äitini kuoli syöpään n. kaksi vuotta kestävän sairauden uuvuttamana. Kärsin tällä hetkellä vakavasta masennuksesta ja burn outistakin. Olen ollut ehkä täydellisyyden tavoittelija ja semmoinen aika värikäs persoona. Tuntuu et itsessäni on vahvasti läsnä kokoajan kaikki ääripäät. Olen miettinyt et olisi varmaan jotenkin helpompaa jos olisin persoonana simppelimpi, enkä tämmöinen taiteilijaluonne? Taidekouluakin olen käynyt, mutta taiteen tekeminen ollut lähinnä semmosta räpöstelyä, vaikka olen mielestäni joissakin töissä ehkä onnistunutkin. Ihailen ihmisiä, jotka ovat tavallisia ja käyvät tavallisessa työssä, ovat tyytyväisiä ja onnellisia siitä, minulle semmoinen ei kuitenkaan ihan riitä, vaikka olen yrittänyt pakottaa itseni semmoseen ajatuksella et tämän on riitettävä! lahjoja minulla ei kuitenkaan ole muuhun. On vaan näitä häiriöitä, joiden kanssa olen yrittänyt elää. Olen jännittänyt sosiaalisia tilanteita joskus todella paljon, suorastaan olen tuntenut kauhun tunteita tai mitä lienevätkin... pelkään ihmisryhmiä, en niinkään yksin olevia, koska olen itsekin yksin... läheisiä ihmissuhteita minulla ei ole, vaikka olenkin naimisissa. En tiedä miksi olen naimisissa ja minulla on kolme lastakin. Lapseni ovat minulle tärkeämpiä kuin suhde vaimooni. En koe olevani vaimoni kanssa samalla aaltopituudella kuin harvoin ja ehkä joskus. Vaimoni on sosiaalisempi ja minä viihdyn kotona hyvin, teen meillä yleensä kaikki kotihommat ja yritän opettaa niitä lapsillekin. Vaimo ei ole niin siisti ihminen ja hän ei koe siisteyttä niin tärkeäksi, hän on siis laiskempi siivoamaan ja ylläpitämään siisteyttä, mikä minulle taas on tosi tärkeä juttu, en pysty keskittymään sitäkään vähää mihinkään juttuun, jos paikat on hujan hajan ja tiskivuoret kasvaa, paitsi ehkä silloin jos on joku taiteellinen tiskivuorijuttu menossa tai joku muu vastaava. Semmosia hetkiä minulla on nykyään kuitenkin aika harvoin. Vaimoni on herkkä ja osaa ajatella asioita ja niiden syitä, mutta hän on kuitenkin semmoinen aika tavallinen toimistotyöntekijä, joka haaveilee muustakin työstä, sosiaalialan. Minä olen viime aikoina yrittänyt käynnistää taulujen maalausta, saa nähdä mitä siitäkin tulee. Olen ollut rakennusalalla yksityisenä elinkeinoharjoittelijanakin, viimeksi kuitenkin palkollisena lvi alan hommissa, enkä yhtään koe et ne on mun juttuja. Rakastan sitä tunnetta kun olen jonkun taiteellisen työn lumoissa...Ei tässä tekstissä ollut varmaan päätä eikä häntää, mutta halusin jotakin kertoa hänelle joka tämän ketjun aloitti eli Elisa Daylle. Hyvää jatkoa sinulle ja kaikille muillekin. Pidetään ihmiset toisistamme huolta, mutta ennen sitä itsestämme!