Erinlaiset taustat

[Miettivä]

Tilanne on tämä, vaikka ei nyt variniasesti kai ongelma ole? Meillä opn miehen kanssa täysin erinlaiset perhetaustat. Lapsuutemme ovat olleet kuin eri planeetalta. Mieheni on elänyt ns. ""normaalin lapsuuden"" kun taas omassa lapsuudessa ei ole tainut olla muuta normaalia, kuin se, että minutkin on tehnyt isä ja äiti ja sellaiset on olemassa.

Kun taustamme eroavat näinkin paljon toisita, on ihan ymmärrettävää, että törmäyskursseja tulee ja useasti tuntuu, että elämme ihan eriplaneetoilla muutenkin.

Itse olen se moniongelmainen tässä suhteessa, ymmärrettävästi ja suojamuorini ovat todella paksut. En osaa näyttää tunteitani, en reagoida asioihin ""normaalisti"". En osa olla vihainen, en surullinen enkä selittää tunteitani oikein. Ja kuitenkin vallitsevat tunteet ""näkyvät naamastani"" silloinkin kun itse en niitä huomaa tai tajua.

Mieheni ei taas halua kuulla taustastani sen pahemmin, kuin vain sen, että en ole asunut koko lapsuuttani kotonoa, niinkuin muksut yleinsä. Asiat joita elämässäni on tapahtunut saavat mieheni ahdistumaan ja pahalle mielelle, joten hän ei halua kuulla niistä. Tämän hän on tehnyt selväksi minulle.

Valitettavasti lapsuuteni koti kuitenkin seuraa minua nyt aikuisenakin. En pääse vanhemmistani eroon, osaksi siksi, että minulla on sisaruksia, jotka pakottavat pysymään yhteydessä vanhempiini. Koska meno on ihan yhtä hullua yhäedelleenkin, ovat ne osa elämääni siis yhä vielläkin.

Tästä pääsemme sitten siihen, että se lisää viellä enemmän pahaaoloani, jota taas mieheni ei osaa käsitellä. Kun hän kysyy mikä on, en voi kertoa miten asiat oikeasti on, koska hän ei halua kuulla. Hän joko keskeyttää tai ""toisetsa korvasta sisään ja toisesta ulos"". Sitten jos vatsaan jotain epämääräistä, kuten ""Tuntuu, että seinät kaatuu päälle"" jne...tuntee mies, että syytän häntä siitä, että elämäni on kurjaa ja että hänen pitäisi tehdä jotain asialle. Ja vastaukseksi saan siis puolustautuvan kiukun. Mikä taas johtaa siihen, että minusta tuntuu, että en saa olla ahdistunut/surullinen/kiukkuinen.

Tätänykyään tuntuu kuin olisin ihan täysin vieras omassa kodissani/elämässäni jne. Ystävilläni ei ole myöskään samaa taustaa, enkä halua heitä asioillani rasittaa, en myös miestäkään, koska hänellä on muutenkin ihan tarpeeksi rankkaa töitten ym. kanssa. Valitettavasti terapiakaan ei auta (jossa siis käyn) koska se ei muuta sitä, että tunnen, kuin minulla ei olisi lupa olla ja jos on, tarkoittaa se sitä, että minun pitäisi sulkea kaikki paha elämästäni. Siihen en taas pysty.

Olen hiljalleen yrittänyt avata asiaa miehen kanssa. Tosin kommunikointi taitoni eivät ole hirveän hyvät, kun kyseessä on omat tunteeni, joten olen turvautunut kirjoittamiseen etc.

Mutta onko kellään kokemuksia siitä, miten olette selvittäneet tälläiset erotr parisuhteessa? Itsestäni tuntuu, että tukehdun kotiini ja tiedän, että mies kokee raskaasti sen, että olen ""näin rikki"" ja vaikka olen yrittänyt sanoa hänelle, että tunteeni eivät hänestä johdu tai etten syytä häntä pahasta olostani, niin en ole ilmeisestikkään osannut selittää sitä tarpeeksi hyvin? Nykyisin en myöskään halua puhua pahasta olostani, koska äyksiminen vaan lisää sitä.

Ollaan siis lievässä noidankehässä. Ja välistä tuntuu, että emme ymmärrä ollenkaan toisiamme, juurikin taustojemme takia. Miehestä taidan olla varsinainen kummajainen, kun olen niin varautunut, suhtaudun asioihin täysin järjettömästi (nauran silloin, kun muut itkevät tai ovat vakavia ja järkyttyneitä), saadessani jotain ilahduttavaa, muutun töykeäksi ym. koska en pysty näyttämään tunteitani.

Jos nyt joku selvää sai? Ja jos olette vastaavan ongelman saaneet purettua?

 

[Nainen vain]

Voisiko olla, että sinulla Miettivä on mennyt nyt puurot ja vellit sekaisin. Korjaa toki jos olen väärässä, minulla ei ole muuta kuin tekstisi en tiedä sinusta sen enempää..

""Sitten jos vatsaan jotain epämääräistä, kuten ""Tuntuu, että seinät kaatuu päälle"" jne...tuntee mies, että syytän häntä siitä, että elämäni on kurjaa ja että hänen pitäisi tehdä jotain asialle. Ja vastaukseksi saan siis puolustautuvan kiukun. Mikä taas johtaa siihen, että minusta tuntuu, että en saa olla ahdistunut/surullinen/kiukkuinen.""

Näin on yllättävän monessa parisuhteessa. Ainahan nainen joutuu taistelemaan oikeudestaan olla kiukkuinen, ja mies kokee olevansa henkilökohtaisesti vastuussa naisen mielialoista, ja kokee sen taakkana. Se taas johtaa siihen että mies ei kuuntele, koska ottaa kaikki ongelmat niin syvään harkintaan, että hukkuu sen alle jos ei tee toppia (usein tämä toppi tapahtuu siten, että mies tylyttää naisen puheet eli tunteet).

No, sekään ei ole tavatonta, että kun miehen kanssa elää ja yrittää käsitellä samalla myös traumaattista ja hämärää menneisyyttään (joka on myös yllättävän monilla ihmisillä), niin jossain vaiheessa tulee sellainen tunne että itsessä on joku vika, joka johtuu siitä lapsuudesta.

Voi kuitenkin olla , että itsetuntoa huonontaa parhaillaan jokin asia suhteessa, eikä aina kaikkea tarvitse etsiä lapsuudestakaan asti. Tunteet voi olla samat, mutta nyt on nyt, eikä silloin.

""Miehestä taidan olla varsinainen kummajainen, kun olen niin varautunut, suhtaudun asioihin täysin järjettömästi (nauran silloin, kun muut itkevät tai ovat vakavia ja järkyttyneitä), saadessani jotain ilahduttavaa, muutun töykeäksi ym. koska en pysty näyttämään tunteitani.""

Pitkä lista ominaisuuksia. Oletko oikeasti itse tuota mieltä itsestäsi, vai olisiko joku sittenkin sanellut sinulle nuo analyysit? Entä oletko varma, että et voi vaikuttaa ""virhekäytökseesi"" nyt etkä tulevaisuudessa ihan itse?

Niiitä luonnehdintoja on helppo allekirjoittaa itsekin kun on huonolla mielellä ja vastustuskyky ei ole parhaimmillaan. Varsinkin jos miehen ymmärrys on tiukassa, nin hyväksymällä noita analyysejä on helppo ""ostaa"" halvalla selitykset viimekertaiseen kiukunpurkaukseen tms, jotta mies antaisi edes jotakin tukea.

Ja ainahan siinä on totta toinen puoli, kun jotain ihmistä ja hänen luontoaan aletaan analysoimaan ja ruotimaan. Siksi se tapahtuu niin helposti, että itsekään ei aina huomaa, milloin menee analyysit liian paksuiksi.

Ongelma on vain siinä, että joskus ihminen jää keittiöpsykologien analyysien ja perheenjäsenten tekemien luonnekuvausten alle jumiin, eikä huomaa että jotkut niistäkin ovat aivan olosuhdesidonnaisia ja ohimeneviä.

Tuo on niin tuttua, niin tuttua.
Yksi asia mitä parisuhteessa ei (minun kokemukseni mukaan) kannata ainakaan liiaksi asti tehdä, on kiinnittää huomiota toisen käytökseen tai ""tunteenilmaisuun"" siinämäärin, että toisesta tehdään joku psykiatrinen ongelmatapaus ja luonnevikainen vain, koska ollaan eri mieltä asioista.

Rakastamasi miehen pitäisi hyväksyä sinut sellaisena kuin nyt olet, eikä osallistua sinun itseinhoosi tai menneisyyden painajaisiin niitä ruokkimalla.
Hänen pitäisi kuitenkin myös kuunnella sinua ja osoittaa arvostusta, voisipa loppua hyvin kivuttomasti sinunkin traumasi.

Jos sinulla on jotain tosipahoja sotaorpo-kokemuksia, tai muita väkivaltaa tms, niin enpä voi siihen muuta sanoa, kuin että rankkaa voisi olla yrittää rakastaa ihmistä, jolla on hirvittävä painolasti. Mutta siinäkin mies voisi joko päättää että kestääkö vai ei, ja mennä muualle tiuskimaan jos tuntuu että psykologiankoulutus ja omaishoitokokemus ei riitä tarvittavan pitkälle.
Kaikilla ihmisillä on tietenkin oma helvettinsä, ja voin kuvitella että ei siihen toisten helvetti meinaa mahtua oikein kenelläkään.

 

[kappas]

Onko tutkittu, ettei sinulla ole esim. Touretten syndroomaa? siinähän on vaikeaa näyttää oikeita tunteitaan, tai käyttäytyy sosiaaalisissa tilanteissa aina väärin, kun tunteet on erilaiset kuin useimmilla meistä.

 

[miekkonen]

""Valitettavasti lapsuuteni koti kuitenkin seuraa minua nyt aikuisenakin. En pääse vanhemmistani eroon, osaksi siksi, että minulla on sisaruksia, jotka pakottavat pysymään yhteydessä vanhempiini. Koska meno on ihan yhtä hullua yhäedelleenkin, ovat ne osa elämääni siis yhä vielläkin.""

Ihmisellä on oma elämä. Sekä sinulla että miehelläsi.
Jos minun naiseni elää jotain hänen perheensä järjestämää oravanpyörää, ja väittäisi että ei pääse eroon -nainen vaihtoon.
On nimittäin kaksi eri asiaa

a) sairas vanhempi josta pidetään huoli. Tämän tilanteen ymmärtää jokainen.

b) Oikukkaat vanhemmat joiden pillin tahtiin aikuinen ihminen juoksee vapaaehtoisesti.

Vaihtoehto b on se milloin kytkin nousee.

""Tästä pääsemme sitten siihen, että se lisää viellä enemmän pahaaoloani, jota taas mieheni ei osaa käsitellä.""

Lause puhuu itse puolestaan.
Eli miehen pitäisi osata ""käsitellä"" sinun pahaa oloasi.
Kyllä asia niin vain on, kuten tuumattiinkin jo, että jokaisella on oma helvettinsä jossa on aivan tarpeeksi käsiteltävää ilman toisten ongelmiakin.

 

[AP]

Nyt kun ei kaik viestit näy, niin muistin mukaan.

Tourette on kai se, missä on pakonomainen tarve toistella sanoja tms.? Sellaista ei ole ollut näkyvissä.

Psykiatrinen ongelmatapaus...no jonkinmoinen sellainen, kun oma psykiatri puhuu min. 2-vuoden psykoterapiasta ""lapsuuden traumojen takia"". Ei niitä niin vain jätetä, jos ja kun ne vaivaa. Niille ei enään siinä vaiheessa kohautella olkia ja todeta, että mikä oli se oli ja nyt on nyt, varsinkaan kun se nyt on nyt = ihminen joka on rikki.

Sairaus se on kai mielisairauskin? Siinämielessä sairaat vanhemmat. Ja kyllä, aikalailla heidänpillin mukaan tulee hypittyä vapaasta tahdosta, koska itsessäni ei ole ihmistä kääntää sisaruksilleni selkää.

""Tästä pääsemme sitten siihen, että se lisää viellä enemmän pahaaoloani, jota taas mieheni ei osaa käsitellä.""

En tarkoittanut sitä, että mieheni pitäis ottaa murheeni ja varsinaisesti käsitellä niitä. Niiden varsinainen käsitteleminen kuuluu minulle. Vaan enemmänkin sitä, että kun on huono olla niin silloin on huono olla ja se siitä. Eikä niin, että molemmat tuntevat olonsa uhatuiksi ja tarvetta puolustautua.

Mutta eipä taida muilla olla sitten kokemuksia? Kiitos neuvoista.

 

[nippe]

Ymmärrän hyvin mistä on kysymys. Elän itse rikkinäisen ihmisen kanssa ja ei vieläkään 15 v:n jälkeen ole löytynyt sitä yhteistä sanakirjaa. Se on vähän sellainen juttu että on tosi vaikeaa hakea sitä toisen oikeaa viestiä kun se on kätkeytynyt johonkin aivan muuhun. Eli toinen kyllä kuulee mitä sille puhutaan ja varsinkin kun on miehistä kysymys niin ne ymmärtävät sen asian just niin kuin se sanotaan. Tarvitsee olla aika mestari hakea se oikea viesti sieltä. itse en ole sitä vielä oppinut ja tuskin koskaan opinkaan. En ole mikään tohtoroimaan tätä asiaa, mutta tuntuisi siltä että sinun pitäisi tutustua siihen sisäiseen minääsi. Kyllä se sieltä löytyy vaikka ei se ihan helppoa ole. Minäkin tiedän puolisoni taustat ihan tarkkaan tai sen miten hän on ne kokenut ja tietysti tässä matkan varrella on jotain oppinut ymmärtämään. Teillä kummallakaan ei ole ilmeisesti hyvä olla. Sitä voi puhua rehellisesti ja avoimesti ja olla silti tekemättä sitä, koska ne omat kokemukset vääristävät sen terveen rehellisyyden. En oikein osaa sanoa. Mene analyysiin, terapiaan tee mitä tahansa päästäksesi sinuksi itsesi kanssa. Jos siinä onnistut ja pystyt ne menneisyyden matkalaukut jättämään taaksesi tai edes ymmärtämään, että miksi ja sen asian kanssa tulemaan sinuiksi niin sitten ajan kanssa elämä asettuu toisille uomille. Ei se miehesi Sinua pysty auttamaan vaikka haluaisikin eikä korvaamaan mitä vaille sitten olet jäänytkin. Se on täysin mahdoton tehtävä kenelle tahansa. Haluan uskoa, että selviydyt. Olen tässä seurannut yhtä selviytymistarinaa ja kaikkia hirvittävyyksiä mitä on pitänyt käydä läpi, mutta jossain pilkistää kuitenkin se mielenrauha ja oma minä löytyy hitaasti, mutta löytyy kuitenkin. Toivotan Sinulle onnea matkaan.

 

[nippe]

Luin tarinasi vielä uudestaan ja oikein särähti nämä sisarukset ja pakko olla yhteydessä vanhempiisi jos oikein ymmärsin. Mikä pakko olla yhteydessä?? Rakkaus, velvollisuus, taloudellinen riippuvuus?? Pakko ei ole tehdä yhtään mitään mikä vahingoittaa Sinua. Luopuminen tästä voi olla suurinta rakkautta mitä itseäsi kohtaan voit osoittaa. En tiedä, tuli tämäkin mieleen.

 

[AP]

Kiitos Nippe viestistäsi. Luin sen muutamaan otteeseen. Mitä tulee tuohon ""pakkoon"" niin rakkauvesta ja lievästä velvollisuuden tunteesta omiin sisaruksiini siis yhteyttä pidän. Tosin todella vähän ja vain silloin kun on niin ""akuutti"" tilanne päällä, että tarvitsevat minua.

Itse olen viellä kovin nuori ja vasta aloitellut tämän haparoivan avun haun, joten aika alkutekijöissä ollaan viellä. Terapiaan hakeuduin ihan oma-aloitteisesti, kun kunnon ""romahdus"" tuli, jolloin oli selvää, että ilman ei pärjää.

Meidän suhteessa muutoin kaikki on ihan hyvin. Rakkautta riittä ja läheisyyttä. Kommunikointi vaikeudet vain omista tunteistani saavat tilanteet välillä todella ikäviksi, eniten kai miehen puolelta, kun en osaa itseäni hänelle selittää/uskalla.

Itserakkaudesta/keskeisyydestä sen vertaa, että en varmasti vois elää itseni kanssa, jos omat sisarukseni hylkäisin. Tilanne nyt on vain se ja tähänkin, kuten moneen muuhun ratkaisua haetaan.

Ymmärrän sen, että oma mies ei ole psykiatrini, enkä sitä häneltä vaadi. Ja tiedän, että olen hänelle ""ylimääräinen"" raiste tällähetkellä. Nyt kun menee ""huonommin"" kuin pitkään aikaan.

En mitenkään tahdo kaataa miestä omien murheitteni alle, mutta en pysty olemaan ""onnellinenkaan"" tällä hetkellä ja varsinkaan puhumaan omista tunteistani, jostain kumman syystä (tähän taas olen saamassa erillistä terapiaa, että näin hyvin menee..).

Pystyn kyllä kertomaan, että rakastan tai jos olen jostain iloinen (saanut työpaikan tms.) tai kehumaan miestä tai kertomaan miten ylpeä hänestä olen jne.jne.

Mutta jos pahoitan mieleni ym. niin näissä asioissa sulkeudun niin tiukasti enkä tavallaan edes siedä sitä, että silloin lähelle tullaan. Eikä parisuhde toimi niin.

Välillä tuntuu itsestä kuin olisi joku kone, joka tekee ja toimii, muttei tunne mitään. Tai jos tuntee niin erittäin laimeasti.

 

[Toiset erilaiset]

Meillä myös miehen kanssa erilaiset taustat.. Minä olen se ""ongelmainen"".. Ei mulla varmaan ole ihan niin vaikeeta kuin sulla mutta masennusta ollut ihan nuoresta asti ja ikäviä tapahtumia.. On niitä miehelläkin ollut mutta jotenkin on osannut suhtautua niihin eri tavalla ja hänellä on kuitenkin ollut aika läheinen suhde äitiinsä, mulla ei ole ollut ketään kenelle purkautua..Meillä käy niin että jos olen hyvin masentunut (en jaksa tehdä mitään, itkettää, itsetuhoajatuksia pää täynnä) ja jos erehdyn sanomaan siitä miehelle niin hän kokee myös sen niin että pitää puolustautua ja siitä syntyy riita jonka jälkeen on vielä pahempi olo.. Kun tilanne paranis sillä että mies ottaisi syliin ja silittäisi.. Niin ei kun pitää alkaa huutamaan että ""mitä siellä taas pillität etkä hoida hommia"" mikä siinä on niin vaikeeta ymmärtää?

 

[Milka]

Minulla on vähän sama ongelma kuin sinulla. Lapsuudessani ja nuoruudessani elin liian suurten ongelmien parissa. Opin suorittamaan elämää. Turvallisuutta kaipasin niin paljon, että parisuhteen muodostaminen oli hankalaa. En ollut oppinut päästämään ihmisiä niin lähelle itseäni. Pelon ja huolen keskellä minua lohdutti se ajatus, että joskus olen oman elämäni herra ja löydän aivan ihanan puolison, jolle voin vihdoin kertoa KAIKEN, ja varsinkin sen miltä kaikki tuntui.
No, sitten aloin tapailla miehiä. Kukaan ei ollut se oikea. Kukaan ei vastannut tarpeitani.
Elän nyt avoliitossa jo useampaa vuotta. En enää odota, että voisin kertoa miehelleni elämäni vaikeimpia kysymyksiä. Hän tod.näk. vastaisi minulle jotain, johon olisin pettynyt.
Oppi on se, että haavoja ei parannakkaan joku toinen. Ei ole yhtä ihmistä, joka pyyhkisi tuskani pois. Ehkä sellaisia ihmisiä on, mutta ei minun kohdallani. Harva ihminen haluaa olla arkielämän terapeutti, mutta monet ihmiset tarvitsisivat sellaista.
Ehkä sinun olisi hyvä käydä jossain terapiassa, jottei sisäinen möykkysi olisi liian raskas. Eikö seurakunnassakin ole esim. psyk.sairaanhoitajaa. Puhuminen olisi tärkeintä. Älä elättele toiveita, että joku pelastaa sinut, mutta hae vahvistusta itsellesi. Lue, urheile, syö hyvin, hoida itseäsi. Huomioi omat tarpeesi.

 

[Täällä myös]

Olen rikkinäisestä perheestä ja olen melko hyvin selviytynyt ongelmistani, mitä rikkinäinen lapsuus jälkeensä jätti. Se taisto vain kesti 15 vuotta. Ja jossain määrin kestää edelleen. Nykyinen suhde on kestänyt kuusi vuotta ollaan kihloissa ja vauva tulossa.

Mun mies on nähnyt ja vaikka ja mitä meidän suhteessa, mutta kaiken kaaoksen keskellä oon nähnyt tuon ""normaalin"" ja tasapainoisen miehen ja ajatellut että hänen ajatusmalleissa on oppimista. Pikkuhiljaa opettelin ymmärtämään oikean ja väärän, mikä on paha ja mikä hyvä. Lapsuus joka on täynnä vääriä viestejä ei opeta näyttämään tunteita oikein ja estää nauttimasta elämästä. Sitten opin tuntemaan mikä tuntuu hyvälle ja mikä pahalle, kun silloin yhteen aikaan hyväkin asia tuntui ikävälle. Tämä johtui jatkuvasta pelosta ja huonosta itsetunnosta.

Rakenna itseäsi pala kerrallaan, silloin itsetuntokin paranee. Tavallaan puhun oman ajatusmallin ja lapsuuden uudestaan elämistä. Kun lapsuudessa ei ole voinut kasvaa, sen joutuu tehdä myöhemmin. Hyvä ja rakastava suhde auttaa paranemaan. Mä voin puhua näistä asioista miehelle ja se on ollut mulle kyllä todella tärkeää. Ja oon aina puhunut tunteistani paljon. En häpeile lapsuuttani, koska oon ollu lapsi. En ole vastuussa vanhemmistani.

Ne ikävät asiat jotka tapahtui silloin ei enää tule takaisin, ongelmia voi tulla ja isompiakin, mutta rankan lapsuuden jälkeen olen vahva ja luotan että selviän. Yritän luoda elämästäni parempaa.

 

[AP]

Ihanaa huomata, etten tosiaan ole ainoa! Tulee välillä niin epätoivoinen fiilis itsensä kanssa, kun yrittää, muttei uskalla luottaa.

Itse em. häpeän suuttumista, joten kun suutun, alankin nauraa. Tai itkemistä, silloin kun se olisi oikeasti tervettä ja hyvää, niin en pysty (tässä tosin ollaan eteenpäin menty). Tai sen tunnustamista, että ""pahalta tuntuu"". Edes parhaimmille ystävilleni en pysty avautumaan ja siksi olenkin nykyisin ihan erakoitunut, joka sitten taas tuo lisää onkelmia.

Ja tuntuu, ettei tätä nykyään olekkaan muuta kuin pelkkä onkelma ihan itessään

Liekö syynä terapian aloittaminen ja siinä edistyminen? Ja se, että on tavallaan ryhtyn avautumaan/ymmärtämään ja tajuamaan, mutta niiden isojen askelien ottaminen pelottaa?

 

[Täällä myös]

Terapia on tosi tärkeää ja en olisi selvinnyt ilman sitä. Terapia voi alussa tuntua tosi ahdistavalta ja saattaa usein tuntua siltä että olisi helpompaa olla ilman. Pakeneminen ei auta, siinä kun pakenee itseään ja tunteitaan.

Olen nyt 30 ja musta tuntuu kuin olisin elämäni alussa, vaikka moni ikäiseni tuntuu murehtivan kuinka vanhenee. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen olevani onnellinen ja rauhallinen.

Päätin silloin kun hain apua, että yritän kaikkeni. Mutta tiesin myös sen että muutos ei tapahdu hetkessä. Vuosien mittaan turhautuminen nousikin välillä todella pintaan, mutta periksi en antanut.

Tsemiä sulle ja pitkä jänteisyyttä etenkin.