Entä kun onnellinen elämä ei olekaan enää sitä?

[vieras]

Mulla on aivan ihana pieni tytär. Ihana mies. Kaunis koti. Ollaan terveitä. Ja kesällä perheesemme syntyy kovasti toivottu toinen lapsikin.

Mikä on kun toisinaan olen onnellinen, toisinaan niin kyllästynyt kaikkeen Vihainen, kiukkuinen, raivoissani. Toisinaan iloitsen pienimmästälkin asiasta. Toisinaan itken salaa. En näe mitään iloista missään.

Yhtenä hetkenä iloitsen ja jo toisena hetkenä raivoan. Miksi huudan lapselle vaikken haluaisi?

Miksi mietin että olikohan sittenkään fiksua tehdä tämä toinen lapsi?
Miksi mietin rakastanko oikeasti miestäni?
Miksi mietin onko mieheni edes uskollinen?
Miksi mietin olenko maailman paskin äiti toisinaan?
Teenkö kaiken kuitenkin väärin?
Onko minusta mihinkään?
Olenko tyhmä?
Miksi mies on kanssani kun saisi jotain parempaakin? Naisen joka ei kiukuttelisi. Naisen jolla ei olisi rumia raskausarpia ja vatsassa venynyttä nahkaa. Naisen joka ei koskaan urputtaisi tai riitelisi.

Rakastanko edes itseäni?


Miksi miksi mulla on toisinaan näin paska olla vaikka mun asiathan on hyvin? Moni olisi kateellinenkin. Miksi en osaa iloita siitä mitä minulla on vaan löydän jonkun syyn m urehtia ja märehtiä ja olla pinna kireällä.

Päässäni pyörii satoja kysymyksiä.

Peilistä näen toisinaan kauniin naisen, toisinaan ruman ihrakasan.



Nytkin mieleni tekisi vain itkeä itkeä itkeä.



Kunpa mieheni tietäisi edes osan siitä kuinka paha minulla on toisinaan olla niin ehkä hieman paremmin ymmärtäisi minua.
Vaikea mennä kertomaan kun en edes itse tiedä miksi tunnen näin.

 

[Kuikka]

Onko teillä miehen kanssa avoimet välit?
Uskallatko puhua hänen kanssaan kaikesta?
Minkä ikäinen olet?

 

[HM]

Käynti psykologilla voisi auttaa? Kuulostaa siltä, että mielialan heittelemisesi voisi olla jotain aivokemia-peräistäkin. Hyvä se olisi ainakin sulkea pois.

 

[ap]

Onko teillä miehen kanssa avoimet välit?
Uskallatko puhua hänen kanssaan kaikesta?
Minkä ikäinen olet?

En ihan kaikkea jaa mieheni kanssa. Varsinkaan näitä tunteita sillä pelkään tulla tuomituksi omasta olostani.

 

[vieras]

Käynti psykologilla voisi auttaa? Kuulostaa siltä, että mielialan heittelemisesi voisi olla jotain aivokemia-peräistäkin. Hyvä se olisi ainakin sulkea pois.

Kasvainko?

 

[hei]

sinulla on lievä masennus. kannattaa käydä auttajalla.

 

[vieras]

Raskaushormonit? Mä hermoilin viimeisilläni kans kaikesta, epäilin vaikka mitä, olin ihan varma että kaikki läheiseni kuolevat tai itse menehdyn synnytykseen jne jne. Hormonit ne vaan saa pään sekaisin.

 

[Mari -76]

Voi

Kuulostaa siltä ett sulla on jonkinlainen kriisi meneillään. Kyselet ja etsit ja mietit, kyseenalaistat aiempia näkemyksiäsi. Se on rankkaa, mutta toisaalta se on myös kasvun aikaa. Jotain aivan uutta voi syntyä, jos et häiritse prosessia - jos annat itkun ja ajatusten ja tuskan tulla, jos annat itsellesi luvan tuntea kaikenlaisia tunteita, rumia ja kauniita, sopimattomia ja sopivia. Älä hätiköi. Churchill kai sanoi: "When you are going through hell, keep walking." Jokaisen yön jälkeen alkaa uusi päivä, sateen jälkeen paistaa aurinko ja kun siemen on kuolemaisillaan ja mätänemässä maassa, alkaa siitä kasvaa uusi elämä.

Anna tunteiden tulla ja ole itsellesi lempeä. Mieti, mitä haluat, mitä tarvitset, ja etsi sitä. Mitä ruumiisi haluaa? Mitä kätesi haluavat? Mitä jalkasi haluavat? Mitä ihosi kaipaa?

Ole rohkea, olet syntymässä uudelleen!

 

[niin]

Raskaushormonit? Mä hermoilin viimeisilläni kans kaikesta, epäilin vaikka mitä, olin ihan varma että kaikki läheiseni kuolevat tai itse menehdyn synnytykseen jne jne. Hormonit ne vaan saa pään sekaisin.

Niin minäkin ajattelin. Olet raskaana, Jokainen raskaus on erilainen ja tämä raskaus varsinkin, kun sinulla on jo yksi lapsi. Siis on erilaista odottaa lasta silloin, kun odottaa esikoista, tai silloin, kun odottaa toista tai kolmatta ja niistä olemassaolevista lapsista on myös huolehdittava.

Voi olla, että vielä vauvan syntymän jälkeenkin sinulla on samanlaista, mielialat heittelee laidasta laitaan samankin päivän aikana. Olotila tasaantuu kun hormonitoiminta tasaantuu. Kestää vaan aikansa.

Siinä mielessä kannattaisi puhua miehellesi, että hän ymmärtäisi mistä sinun mielialoissa on kyse.

Nimimerkillä neljän lapsen äiti, molempien tyttöjen syntymän jälkeen on hormonit olleet ihan sekaisin, samoin mieliala.

 

[Kuikka]

Onko teillä miehen kanssa avoimet välit?
Uskallatko puhua hänen kanssaan kaikesta?
Minkä ikäinen olet?

En ihan kaikkea jaa mieheni kanssa. Varsinkaan näitä tunteita sillä pelkään tulla tuomituksi omasta olostani.

Entä ikä?

 

[HM]

Käynti psykologilla voisi auttaa? Kuulostaa siltä, että mielialan heittelemisesi voisi olla jotain aivokemia-peräistäkin. Hyvä se olisi ainakin sulkea pois.

Kasvainko?

Kuka mistään kasvaimesta on puhunut? Tarkoitin välittäjäaine-peräisiä ongelmia nimim. tutulta kuulostaa ja apu löytyi

 

[mie]

raskauden aikana mieliala heittelehti minullakin rajusti onnellisesta hurmiosta syvinpään alakuloon. Eniten auttoi se, että ymmärsin sen johtuvan hormoneista, etten "normaalisti" ole sellainen. Hirmuisesti auttoi myös, kun mieskin välillä naureskeli hormonimonsterin olemassaoloa... siis pystyin kertomaan ajatukseni miehelleni ja hän ymmärsi minua.

 

[mam]

Onko teillä miehen kanssa avoimet välit?
Uskallatko puhua hänen kanssaan kaikesta?
Minkä ikäinen olet?

En ihan kaikkea jaa mieheni kanssa. Varsinkaan näitä tunteita sillä pelkään tulla tuomituksi omasta olostani.

Entä ikä?

Ap:n ikä tuskin liittyy tähän.

 

[Kuikka]

Onko teillä miehen kanssa avoimet välit?
Uskallatko puhua hänen kanssaan kaikesta?
Minkä ikäinen olet?

En ihan kaikkea jaa mieheni kanssa. Varsinkaan näitä tunteita sillä pelkään tulla tuomituksi omasta olostani.

Entä ikä?

Ap:n ikä tuskin liittyy tähän.

Yllättävää kyllä, ikä voi selittää monia psyykkisiä vaiheita ihmisen elämässä.

 

[ap]

raskauden aikana mieliala heittelehti minullakin rajusti onnellisesta hurmiosta syvinpään alakuloon. Eniten auttoi se, että ymmärsin sen johtuvan hormoneista, etten "normaalisti" ole sellainen. Hirmuisesti auttoi myös, kun mieskin välillä naureskeli hormonimonsterin olemassaoloa... siis pystyin kertomaan ajatukseni miehelleni ja hän ymmärsi minua.

Kyllä meilläkin mies mulle naureskelee et nyt on mammalla ttas hormonimyrsky päällä ja että tää johtuu vaan tosta tulokkaasta.

Se saa mut nauramaan mut sit taas mietin et onko se kuitenkaan sitä?

 

[Mrs Shillelagh]

Älä huoli, moni nainen menee hormoneista sekaisin raskaana ollessaan.

 

[ap]

Voi

Kuulostaa siltä ett sulla on jonkinlainen kriisi meneillään. Kyselet ja etsit ja mietit, kyseenalaistat aiempia näkemyksiäsi. Se on rankkaa, mutta toisaalta se on myös kasvun aikaa. Jotain aivan uutta voi syntyä, jos et häiritse prosessia - jos annat itkun ja ajatusten ja tuskan tulla, jos annat itsellesi luvan tuntea kaikenlaisia tunteita, rumia ja kauniita, sopimattomia ja sopivia. Älä hätiköi. Churchill kai sanoi: "When you are going through hell, keep walking." Jokaisen yön jälkeen alkaa uusi päivä, sateen jälkeen paistaa aurinko ja kun siemen on kuolemaisillaan ja mätänemässä maassa, alkaa siitä kasvaa uusi elämä.

Anna tunteiden tulla ja ole itsellesi lempeä. Mieti, mitä haluat, mitä tarvitset, ja etsi sitä. Mitä ruumiisi haluaa? Mitä kätesi haluavat? Mitä jalkasi haluavat? Mitä ihosi kaipaa?

Ole rohkea, olet syntymässä uudelleen!

Olipa ihan kirjoitus. Ihan tuli kyynel silmään. Tosi kauniisti kirjoitettu.

Jonkinlainen kriisi meneillään varmasti. En vaan tiedä miksi ja mistä se tulee. Siksi en osaa tulkita itseäni ja mitä haluan.

Mieskin kysyi yksi päivä kun aloin vaan itkeä että mikä on ja sanoin että paha olla ja hän kysyi miksi ja minä en osannut sanoa että miksi. Mies ei oikein voinut/osannut ymmärtää sitä. Joten se keskustelu jäi siihen silloin. Toki halauksin ja pusuin.

 

[ap]

Älä huoli, moni nainen menee hormoneista sekaisin raskaana ollessaan.

Mutta entä jos tää ei johdukkaan mun hormoneista?

 

[samoja tunteita]

Käynti psykologilla voisi auttaa? Kuulostaa siltä, että mielialan heittelemisesi voisi olla jotain aivokemia-peräistäkin. Hyvä se olisi ainakin sulkea pois.

Kasvainko?

Kuka mistään kasvaimesta on puhunut? Tarkoitin välittäjäaine-peräisiä ongelmia nimim. tutulta kuulostaa ja apu löytyi

Kerrotko tarkemmin mikä auttoi? Ap:n ajatukset kuulostavat tutuilta ajoittain ja olen miettinyt kannattaisiko jotain apua hakea, kun periaatteessa kaikki on hyvin. Mutta äkilliset raivostumiset ja epävarmuus omista tunteista, asuinpaikasta,a violiitosta jne vaivaavat.

 

[ap]

Entä kun pinnalla on usein ajatus ettei mies rakasta vaan on mun kanssa vaan lapsen takia ja yhteisen kodin.
Toisinaan taas nauran itsekkin tuollaisille ajatuksille.


Mä olen ihan sekaisin kaikesta!!

 

[Mrs Shillelagh]

Älä huoli, moni nainen menee hormoneista sekaisin raskaana ollessaan.

Mutta entä jos tää ei johdukkaan mun hormoneista?

Ei raskaana ollessaan kannata tehdä mitään tärkeitä päätöksiä, se vastaa tavallaan melkoista päihtymistilaa.

 

[Mari -76]

Voi

Kuulostaa siltä ett sulla on jonkinlainen kriisi meneillään. Kyselet ja etsit ja mietit, kyseenalaistat aiempia näkemyksiäsi. Se on rankkaa, mutta toisaalta se on myös kasvun aikaa. Jotain aivan uutta voi syntyä, jos et häiritse prosessia - jos annat itkun ja ajatusten ja tuskan tulla, jos annat itsellesi luvan tuntea kaikenlaisia tunteita, rumia ja kauniita, sopimattomia ja sopivia. Älä hätiköi. Churchill kai sanoi: "When you are going through hell, keep walking." Jokaisen yön jälkeen alkaa uusi päivä, sateen jälkeen paistaa aurinko ja kun siemen on kuolemaisillaan ja mätänemässä maassa, alkaa siitä kasvaa uusi elämä.

Anna tunteiden tulla ja ole itsellesi lempeä. Mieti, mitä haluat, mitä tarvitset, ja etsi sitä. Mitä ruumiisi haluaa? Mitä kätesi haluavat? Mitä jalkasi haluavat? Mitä ihosi kaipaa?

Ole rohkea, olet syntymässä uudelleen!

Olipa ihan kirjoitus. Ihan tuli kyynel silmään. Tosi kauniisti kirjoitettu.

Jonkinlainen kriisi meneillään varmasti. En vaan tiedä miksi ja mistä se tulee. Siksi en osaa tulkita itseäni ja mitä haluan.

Mieskin kysyi yksi päivä kun aloin vaan itkeä että mikä on ja sanoin että paha olla ja hän kysyi miksi ja minä en osannut sanoa että miksi. Mies ei oikein voinut/osannut ymmärtää sitä. Joten se keskustelu jäi siihen silloin. Toki halauksin ja pusuin.

Mulla on itselläni kokemusta parista vastaavasta vaiheesta, tai useammastakin. Yksi oli noin vuoden kestävä itkukausi, jolloin oli vain tosi kurja olo koko ajan. Tavallaan koin sen vapauttavanakin, kerrankin annoin itselleni luvan olla epäsosiaalinen ja nauruton. Ja kun nyt katson taaksepäin niin se oli valtavan hedelmällistä aikaa, en ole sen jälkeen kertaakaan kirjoittanut niin monitahoisesti ja älykkäästi ja kauniisti päiväkirjaani elämästä ja tunteistani.

Aika moni täällä suosittelee psykologilla käyntiä ja haluaa diagnosoida sinut masentuneeksi. Minä en kyllä ota siihen kantaa. Varmasti itse olisin myös saanut masennusdiagnoosin aikonani jos olisin halunnut. Valitsin kuitenkin vajota syvemmälle suruuni ja kyselyyni, etsiä lohdutusta runoista ja lauluista ja taiteesta. Haaveilin kuolemasta ja kaiken loppumisesta, vaikka itsemurhaa en hautonutkaan. Se tuntui hyvältä, antaa itselleen lupa olla surullinen ja itkeä.

Jotenkin se aika oli kuin astumista pimeään huoneeseen omassa sisimmässä. Se pelotti ensin, ja tuntui vaaralliselta ja väärältäkin. Sitten vähitellen silmät tottuivat pimeään ja alkoivat erottaa muotoja ja värejäkin, jotain aivan uutta jota en ollut aiemmin sisältäni löytänyt.

Sitten se vain jotenkin alkoi valjeta, ajan kanssa. Nyt olen hyvin onnellinen. Mutta joskus kaipaan sitä aikaa, jonka vietin sisimpäni pimeässä huoneessa. Se oli niin täynnä oivalluksia ja viisautta.

 

[mie]

Sulla on masennus

 

[ap]

Voi

Kuulostaa siltä ett sulla on jonkinlainen kriisi meneillään. Kyselet ja etsit ja mietit, kyseenalaistat aiempia näkemyksiäsi. Se on rankkaa, mutta toisaalta se on myös kasvun aikaa. Jotain aivan uutta voi syntyä, jos et häiritse prosessia - jos annat itkun ja ajatusten ja tuskan tulla, jos annat itsellesi luvan tuntea kaikenlaisia tunteita, rumia ja kauniita, sopimattomia ja sopivia. Älä hätiköi. Churchill kai sanoi: "When you are going through hell, keep walking." Jokaisen yön jälkeen alkaa uusi päivä, sateen jälkeen paistaa aurinko ja kun siemen on kuolemaisillaan ja mätänemässä maassa, alkaa siitä kasvaa uusi elämä.

Anna tunteiden tulla ja ole itsellesi lempeä. Mieti, mitä haluat, mitä tarvitset, ja etsi sitä. Mitä ruumiisi haluaa? Mitä kätesi haluavat? Mitä jalkasi haluavat? Mitä ihosi kaipaa?

Ole rohkea, olet syntymässä uudelleen!

Olipa ihan kirjoitus. Ihan tuli kyynel silmään. Tosi kauniisti kirjoitettu.

Jonkinlainen kriisi meneillään varmasti. En vaan tiedä miksi ja mistä se tulee. Siksi en osaa tulkita itseäni ja mitä haluan.

Mieskin kysyi yksi päivä kun aloin vaan itkeä että mikä on ja sanoin että paha olla ja hän kysyi miksi ja minä en osannut sanoa että miksi. Mies ei oikein voinut/osannut ymmärtää sitä. Joten se keskustelu jäi siihen silloin. Toki halauksin ja pusuin.

Mulla on itselläni kokemusta parista vastaavasta vaiheesta, tai useammastakin. Yksi oli noin vuoden kestävä itkukausi, jolloin oli vain tosi kurja olo koko ajan. Tavallaan koin sen vapauttavanakin, kerrankin annoin itselleni luvan olla epäsosiaalinen ja nauruton. Ja kun nyt katson taaksepäin niin se oli valtavan hedelmällistä aikaa, en ole sen jälkeen kertaakaan kirjoittanut niin monitahoisesti ja älykkäästi ja kauniisti päiväkirjaani elämästä ja tunteistani.

Aika moni täällä suosittelee psykologilla käyntiä ja haluaa diagnosoida sinut masentuneeksi. Minä en kyllä ota siihen kantaa. Varmasti itse olisin myös saanut masennusdiagnoosin aikonani jos olisin halunnut. Valitsin kuitenkin vajota syvemmälle suruuni ja kyselyyni, etsiä lohdutusta runoista ja lauluista ja taiteesta. Haaveilin kuolemasta ja kaiken loppumisesta, vaikka itsemurhaa en hautonutkaan. Se tuntui hyvältä, antaa itselleen lupa olla surullinen ja itkeä.

Jotenkin se aika oli kuin astumista pimeään huoneeseen omassa sisimmässä. Se pelotti ensin, ja tuntui vaaralliselta ja väärältäkin. Sitten vähitellen silmät tottuivat pimeään ja alkoivat erottaa muotoja ja värejäkin, jotain aivan uutta jota en ollut aiemmin sisältäni löytänyt.

Sitten se vain jotenkin alkoi valjeta, ajan kanssa. Nyt olen hyvin onnellinen. Mutta joskus kaipaan sitä aikaa, jonka vietin sisimpäni pimeässä huoneessa. Se oli niin täynnä oivalluksia ja viisautta.

Aika paljon sulla samanlaisi ajatuksia kuin mulla.
En koskaan ole harkinnut itsemurhaa tai mitään mutta ajatus kuolemasta tuntuisi vaan todella helpolta. Pois kaikki stressi ja mielipaha. Olisi vain niin helppoa ja yksinkertaista.

Minä en myöskään halua heti alkaa luokitella itseäni masentuneeksi ja alkaa popsimaan lääkkeitä tähän. Kun tosiaan toisinaan mä olen erittäin onnellinen ja iloinen ja iloitsen kaikista pienemmistäkin asioista. Nämä huonommat päivät vaan tuntuu olevan tosi raskaita ja vaikeita varsinkin kun on tuo lapsi. En todellakaan haluaisi että hän joutuisi mun tunnemyrskyjen kohteeksi ja kiukun kohteeksi. Ja jos olen korottanut ääntäni niin hillitsen sen hyvin nopeasti ja selitän lapselleni mikä äidille tuli. Musta huutaminen on tosi väärin enkä siksi haluaisi siihen yyllistyä vaikka joskus valitettavasti niin käykin. Eihän kukaan tässä ole täydellinen.

Eniten mun oloa kuiten raastaa epävarmuus siitä että rakastaako mies mua oikeasti. Sitäkään en tiedä mistä se on tullut. Mutta sellainen vain on päällä ja se vaivaa toisinaan tosi pahasti ja syyllistän miestä

 

[aha, no ei sitten]

Älä huoli, moni nainen menee hormoneista sekaisin raskaana ollessaan.

Mutta entä jos tää ei johdukkaan mun hormoneista?

Olet siis raskaana, mutta olotilasi ei johdu hormoneista.
Mistä sitten?

Entäs, jos oikeasti odottaisit että se vauva syntyy, ja sitten annat ajan ja arjen kulua ja palaat asiaa uudelleen ihmettelemään kun vauva on esim. 6 kk ikäinen.
Jos jotain haluat sitä ennen tehdä, niin mitäpä jos avautuisit neuvolassa ja kertoisit mielialan heittelyistä. Luulen kyllä, ettei sinua lähetettäisi kilpirauhastutkimuksiin, eikä TT-kuvaukseen (aivot), eikä minnekään muuallekaan, vaan sitten aikanaan synnyttämään.

Joten otapa asia ensin puheeksi neuvolassa, ennenkuin menet psykiatrille tai lääkityksiä hakemaan.