Hei,
Lupasin tuossa aiemmin päivittää taustamme tänne. Olemme molemmat 35 -vuotiaita. Minä keväällä 36 v. Yritystä on takana pikkasen päälle 2,5 vuotta eli sinänsä olemme vasta tiemme "alussa". Vuoden iänikuisten ovulaatiotikutusten ja negtiivisten testien jälkeen hakeuduimme hoitoon ja pian selvisi, että minulla on molemmat munajohtimet tukossa ja miehellä sperman fragmentaatioindeksi on hieman koholla. Meille on tehty 5. IVF:ää, joista olemme saaneet á 4-11 solua, kaikista on riittänyt tuoresiirtoon (4-solusta blastoihin) ja tuosta 11 kappaleen erästä jopa pari pakkaseen - mutta ne muruset eivät selvinneet sulatuksesta. Se on ollut minulle henkisesti kaikkein raskain paikka, koska sen piti olla "se helppo kerta", PAS omaan luomusiirtoon ja se "salainen" kerta, jolloin kukaan muu ei tiennyt aikatauluistamme (minun on vaikea olla kertomatta)... Muserruin ihan täysin. Mutta piruvie sitkeyttä ei tästä naisesta puutu. Kaikki hoidot (yksityisellä) on tähän mennessä aloitettu nollasta ja perjantaina punktoidaan taas... jospa kuudes kerta toden sanois? Ja Sintu, minäkin olen toivottanut ihan käsittämättömän lääkearsenaalin hoitojen tueksi - vaikka julkisella haukkuvat kaikki yksityisen päätökset (käytiin NKL:llä hoidonsuunnittelussa, mutta päätettiin jatkaa yksityisellä). Nyt hoidoissa mulla seuraavat lääkkeet: Synarela, Pergoveris + Menopur, Prednison (kortisoni), Pregnyl, EmrbyoGlue (kiinnitymistä mahdollisesti tukeva aihe siirrossa), Klexane (verenohennuslääke - piikki!, jatkuu rv 8, jos positiivinen tulos), Doximycin (antibiootti), progesteron-valmiste (nimetön) ja sitten toi vitamiini-hivenainehässäkkä: A, D, E-vitamiini, Omega-3, sinkki, seleeni ja foolihappo.. Jospa nuo riittäisivät?
Olemme olleet naimisissa vasta pari vuotta ja eihän sitä vastanaineena odota tälläistä surua ja murhetta, mutta Luojan kiitos, tämä on tuonut meitä entistäkin lähemmäksi ja juurruttanut meitä yhteen. Kävimme kerran klinikan terapeutin kanssa juttelemassa, mikä oli hyvä juttu molemmille. Suosittelen lämpimästi kaikille. Oli hyvä puhua ammattilaisen kanssa siitä, mikä tilanne hoidoissa on kummallekin se raskain osa (minulle negatiivinen tulos, miehelle se, miten hän voisi suruani paremmin lievittää) ja mitkä ne taustalla olevat pelot olivat (minulla mieheni menetys, vaikkei siihen ole mitään uhkaa) ja keinot, millä tavoin, voimme tukea toisiamme (olemalla lähellä, halaamalla ja vaikka vaan kertomalla, että minä olen tässä, en ole menossa minnekään, et sinä menetä minua ja myös puhumalla aiheesta ja haaveilemalla yhdessä). Huh, tuli ihan kyyneleet silmiin...
Ja se seksi, juu, meillä on pitkiä "kuivia kausia" toki usein hoitojen takia. Tässä vähän aikaa sitten ei ollut hoitoa, mutta eipähän ollut seksiäkään... Ja meillä minä olen se aktiivisempi osapuoli. Ei tainnut oikein kumpaakaan huvittaa. Onneksi kuitenkin ollaan päästy tuosta suorittamisen paineesta (jokseenkin) yli, sillä ihme tarvitaan, jos ilman hoitoja raskaudutaan. Seksi on siis kivaa ja ihanaa yhdessäoloa, jakamista. Okei, pakko se on myöntää, että alusvaatekaappi voisi kaivata päivittämistä (tänään ostin parit uudet liivit). Mies myös rupes taas myös puristelemaan peffasta, kun aloin käydä salilla. : ) Ja vaikka seksin ei pidä missään nimessä olla vain toisen vastuulla, katsoin, että voisin hieman yrittää lisätä pökköä pesään ; )... Olin päästänyt itseni lössähtämään niin fyysisesti kuin henkisestikin ja jos itse en ole tyytyväinen itseeni niin kyllä tuo mieskin sen vaistoaa - ei se ole kauhean seksikästä... ja herranen aika, mies meni sivutoimisen aerobic-ohjaajan kanssa naimisiin. : ) Salitreenien avulla on syntynyt pikkuhiljaa tulosta: kroppa on kiinteytynyt, kunto parantunut, itsetunto alkaa nousta ja ihan kiva, että pilke silmäkulmaanikin on taas syttynyt. Tykkää mieskin... Nyt toivon, että oma esimerkkini saisi miehenikin salille. ; ) win-win.
Minulla on kaksi rakasta ystävätärtä, jotka ovat vastikää saaneet lapset hoitojen avulla. He ovat minulle niin uskomattoman tärkeitä - he osaavat kysyä oikeat kysymykset, olla tuomitsematta ja loukkaamatta ja puhua oikeaa asiaa. Ympärilläni on myös joukko uskomattomia naisia ja olen tästä tiivistä naisporukastamme ainoa lapseton naimisissa olevista. Useimmilla on jo kaksi lasta, ja mitä murusia he ovat!! Saavat kyllä tältä tädiltä kaiken rakkauden. Kaikki ystävämme tietävät hoidoistamme, niin heidän puolisotkin ja lähisukulaisemme sekä esimiehemme, että työtiimimme. Sopimus on, että me kerromme, jos haluamme kertoa ja vain sen, mitä haluamme kertoa. On uskomatonta saada heiltä kasapäin tukea oli tilanne mikä tahansa. Se on ollut meille tärkeää. Mutta juu, kyllä sitä välillä olisi ihanaa ihan salassakin näitä hoitoja tehdä. : )
Minun suurin haaveni on saada raskaustestiin se vahvistus, jota en vielä koskaan ole nähnyt ja tottakai synnyttää oma biologinen lapsi minulle ja miehelleni ja hoivata ja helliä pikkuista nyyttiä ja kasvattaa siitä aikuinen ihminen. Mutta ymmärrän, että jaksamme hoitoja vain tiettyyn rajaan asti ja kun se raja tulee vastaan, vaihtoehtoja on. Kuten terapeuttikillakin totesimme, me menimme ensisijaisesti naimisiin ollaksemme toistemme kanssa, emme vain lapsentekoaikeiden takia.
Voi teitä onnellisia lemmikin omistajia! Minulla on tietenkin hirveä elukkakuume, mutta olen niin tolkuttoman allerginen, että ei onnistu. Joka ilta keksin jonkun uuden ötökän, jonka haluaisin hellittäväkseni oli se sitten koira Stockan kuvastosta tai Pedigree mainoksesta tai paijattava pikkuine pöllö... Kohta pitänee ostaa roboottikoira.
Tsemppiä kaikille yhdessä ja erikseen - me olemme surussaimme, pettymyksissämme ja menetyksissämme maailman vahvoimpia naisia! Kunhan emme kadota itsejämme. Pitäkää huolta! :heart:
Lupasin tuossa aiemmin päivittää taustamme tänne. Olemme molemmat 35 -vuotiaita. Minä keväällä 36 v. Yritystä on takana pikkasen päälle 2,5 vuotta eli sinänsä olemme vasta tiemme "alussa". Vuoden iänikuisten ovulaatiotikutusten ja negtiivisten testien jälkeen hakeuduimme hoitoon ja pian selvisi, että minulla on molemmat munajohtimet tukossa ja miehellä sperman fragmentaatioindeksi on hieman koholla. Meille on tehty 5. IVF:ää, joista olemme saaneet á 4-11 solua, kaikista on riittänyt tuoresiirtoon (4-solusta blastoihin) ja tuosta 11 kappaleen erästä jopa pari pakkaseen - mutta ne muruset eivät selvinneet sulatuksesta. Se on ollut minulle henkisesti kaikkein raskain paikka, koska sen piti olla "se helppo kerta", PAS omaan luomusiirtoon ja se "salainen" kerta, jolloin kukaan muu ei tiennyt aikatauluistamme (minun on vaikea olla kertomatta)... Muserruin ihan täysin. Mutta piruvie sitkeyttä ei tästä naisesta puutu. Kaikki hoidot (yksityisellä) on tähän mennessä aloitettu nollasta ja perjantaina punktoidaan taas... jospa kuudes kerta toden sanois? Ja Sintu, minäkin olen toivottanut ihan käsittämättömän lääkearsenaalin hoitojen tueksi - vaikka julkisella haukkuvat kaikki yksityisen päätökset (käytiin NKL:llä hoidonsuunnittelussa, mutta päätettiin jatkaa yksityisellä). Nyt hoidoissa mulla seuraavat lääkkeet: Synarela, Pergoveris + Menopur, Prednison (kortisoni), Pregnyl, EmrbyoGlue (kiinnitymistä mahdollisesti tukeva aihe siirrossa), Klexane (verenohennuslääke - piikki!, jatkuu rv 8, jos positiivinen tulos), Doximycin (antibiootti), progesteron-valmiste (nimetön) ja sitten toi vitamiini-hivenainehässäkkä: A, D, E-vitamiini, Omega-3, sinkki, seleeni ja foolihappo.. Jospa nuo riittäisivät?
Olemme olleet naimisissa vasta pari vuotta ja eihän sitä vastanaineena odota tälläistä surua ja murhetta, mutta Luojan kiitos, tämä on tuonut meitä entistäkin lähemmäksi ja juurruttanut meitä yhteen. Kävimme kerran klinikan terapeutin kanssa juttelemassa, mikä oli hyvä juttu molemmille. Suosittelen lämpimästi kaikille. Oli hyvä puhua ammattilaisen kanssa siitä, mikä tilanne hoidoissa on kummallekin se raskain osa (minulle negatiivinen tulos, miehelle se, miten hän voisi suruani paremmin lievittää) ja mitkä ne taustalla olevat pelot olivat (minulla mieheni menetys, vaikkei siihen ole mitään uhkaa) ja keinot, millä tavoin, voimme tukea toisiamme (olemalla lähellä, halaamalla ja vaikka vaan kertomalla, että minä olen tässä, en ole menossa minnekään, et sinä menetä minua ja myös puhumalla aiheesta ja haaveilemalla yhdessä). Huh, tuli ihan kyyneleet silmiin...
Ja se seksi, juu, meillä on pitkiä "kuivia kausia" toki usein hoitojen takia. Tässä vähän aikaa sitten ei ollut hoitoa, mutta eipähän ollut seksiäkään... Ja meillä minä olen se aktiivisempi osapuoli. Ei tainnut oikein kumpaakaan huvittaa. Onneksi kuitenkin ollaan päästy tuosta suorittamisen paineesta (jokseenkin) yli, sillä ihme tarvitaan, jos ilman hoitoja raskaudutaan. Seksi on siis kivaa ja ihanaa yhdessäoloa, jakamista. Okei, pakko se on myöntää, että alusvaatekaappi voisi kaivata päivittämistä (tänään ostin parit uudet liivit). Mies myös rupes taas myös puristelemaan peffasta, kun aloin käydä salilla. : ) Ja vaikka seksin ei pidä missään nimessä olla vain toisen vastuulla, katsoin, että voisin hieman yrittää lisätä pökköä pesään ; )... Olin päästänyt itseni lössähtämään niin fyysisesti kuin henkisestikin ja jos itse en ole tyytyväinen itseeni niin kyllä tuo mieskin sen vaistoaa - ei se ole kauhean seksikästä... ja herranen aika, mies meni sivutoimisen aerobic-ohjaajan kanssa naimisiin. : ) Salitreenien avulla on syntynyt pikkuhiljaa tulosta: kroppa on kiinteytynyt, kunto parantunut, itsetunto alkaa nousta ja ihan kiva, että pilke silmäkulmaanikin on taas syttynyt. Tykkää mieskin... Nyt toivon, että oma esimerkkini saisi miehenikin salille. ; ) win-win.
Minulla on kaksi rakasta ystävätärtä, jotka ovat vastikää saaneet lapset hoitojen avulla. He ovat minulle niin uskomattoman tärkeitä - he osaavat kysyä oikeat kysymykset, olla tuomitsematta ja loukkaamatta ja puhua oikeaa asiaa. Ympärilläni on myös joukko uskomattomia naisia ja olen tästä tiivistä naisporukastamme ainoa lapseton naimisissa olevista. Useimmilla on jo kaksi lasta, ja mitä murusia he ovat!! Saavat kyllä tältä tädiltä kaiken rakkauden. Kaikki ystävämme tietävät hoidoistamme, niin heidän puolisotkin ja lähisukulaisemme sekä esimiehemme, että työtiimimme. Sopimus on, että me kerromme, jos haluamme kertoa ja vain sen, mitä haluamme kertoa. On uskomatonta saada heiltä kasapäin tukea oli tilanne mikä tahansa. Se on ollut meille tärkeää. Mutta juu, kyllä sitä välillä olisi ihanaa ihan salassakin näitä hoitoja tehdä. : )
Minun suurin haaveni on saada raskaustestiin se vahvistus, jota en vielä koskaan ole nähnyt ja tottakai synnyttää oma biologinen lapsi minulle ja miehelleni ja hoivata ja helliä pikkuista nyyttiä ja kasvattaa siitä aikuinen ihminen. Mutta ymmärrän, että jaksamme hoitoja vain tiettyyn rajaan asti ja kun se raja tulee vastaan, vaihtoehtoja on. Kuten terapeuttikillakin totesimme, me menimme ensisijaisesti naimisiin ollaksemme toistemme kanssa, emme vain lapsentekoaikeiden takia.
Voi teitä onnellisia lemmikin omistajia! Minulla on tietenkin hirveä elukkakuume, mutta olen niin tolkuttoman allerginen, että ei onnistu. Joka ilta keksin jonkun uuden ötökän, jonka haluaisin hellittäväkseni oli se sitten koira Stockan kuvastosta tai Pedigree mainoksesta tai paijattava pikkuine pöllö... Kohta pitänee ostaa roboottikoira.
Tsemppiä kaikille yhdessä ja erikseen - me olemme surussaimme, pettymyksissämme ja menetyksissämme maailman vahvoimpia naisia! Kunhan emme kadota itsejämme. Pitäkää huolta! :heart:
Viimeksi muokattu: