En uskalla lähteä vauvan kanssa minnekään. Piitäisikö edes uskaltaa?

["Myry vaan"]

(Laitan lainauksen alapuolelle kun näpytän kännykällä)

Ilmaisin itseäni huonosti tuossa universumin pyörimisessä vauvan ympärillä. Ei se lapsi tosiaan vauvana sellaista omaksu, taaperina jo pikkuhiljaa kylläkin. Mutta vanhemmat rupeavat helposti turhaan ajattelemaan niin että mitään ei voi lapsen kanssa tehdä ja lapsi kärsii kaikesta sellaisesta mikä poikkeaa totutusta. Ei tietenkään alla puolivuotiasta voi hemmotella piloille, mutta kuten itse sanoin moni asia on myös tottumiskysymys.

Missä tutkimuksessa on todettu että varhaisvauva-ajan vuorovaikutussuhteet eivät ennakoisi mitenkään tulevia sosiaalisia taitoja?

Mun täytyy olla tästä vähän eri mieltä. Vauvan kehitystehtävä ei ole oppia maailmankansalaiseksi, vaan rakentaa minuutta, ja vaikka toki vauvat tottuu jossain määrin meluun/hiljaisuuteen/rauhalliseen oleiluun/väenpaljouteen (ja jossain määrin tämä on todellakin synnynnäistä eikä sitä karaisemalla muuteta), niin se ei millään tavalla ennakoi hänen myöhempiä sosiaalisia taitojaan. Alle puolivuotias ei myöskään "opi että universumi pyörii hänen ympärillään", sen ikäistä ei todellakaan voi hemmotella pilalle. Sen ikäinen viestii tarpeistaan spontaanisti ilman manipuloinnin häivää, ja käsitys maailmasta ja itsestä rakentuu sen mukaan miten niihin viesteihin vastataan oltiin sitten kotona tai kylillä - vastaamattomuus tai odotuttaminen ei ole "opettavaista" tai kehittävää millään tapaa.

Jos se perheen elämäntyylin kannalta on hyödyllistä niin minäkin kannatan sitä että lapsi totutetaan vaihtelevaan ympäristöön mikäli se käy suuremmitta tuskitta, mutta siinä on kyse vain sen hetken tottumuksesta, ei mistään sosiaalisen kompetenssin pohjasta, persoonan kehityksestä saati itsekeskeisyyden / yhteisöllisyyden oppimisesta. Niihin vaikuttaa se vauvan viesteihin vastaaminen, jonka voi yleensä tehdä ympäristössä kuin ympäristössä, eikä ihmisten ilmoille pakottautuminen ole millään tapaa tarpeen.

 

["vieras"]

Jos nyt lähdetään tänä isiä-äiti-jaotteluun, niin kyllä se vain niin on, että vaikka teoreettinen vastuu kuinka olisi molemmilla tasa-arvoisesti, niin käytännössä langat on sen kotona hoitavan vanhemman käsissä enemmän, ihan sukupuoleen katsomassa. Ja yleensä se on äiti. Työssäkäyvä vanhempi, vaikka olisi kotona ollessaan täysin yhdenvertainen vanhempi sen kotona hoitavan kanssa tai vaikka päävastuussa, menettää kuitenkin yleensä osan lapsen hereilläoloajasta ja jo siitä johtuen hänelle lapsen tulkitseminen on vieraampaa kuin kotona hoitavalle vanhemmalle joka on saanut harjoitella enemmän (yksilölliset erot huomioon ottaen, voihan kotivanhempi olla puusilmä). Se vanhempi, joka pukee lapsen ulos tuplasti useammin, ruokkii hänet tuplasti useammin, nukuttaa hänet tuplasti useammin, lohduttaa häntä tuplasti useammin ja seuraa hänen taitojensa kehittymistä monta tuntia enemmän päivässä on aika loogisesti yleensä paremmin kartalla siitä mitä lapsi osaa ja tarvitsee. Se, joka käyttää lapsen neuvoloissa, hammashoitoloissa sun muissa on niistä asioista vastuussa enemmän kuin se joka ei. Se EI tarkoita etteikö työssäkäyvä vanhempi olisi yhtä arvokas ja taatusti sopiva lapsensa hoitovastuuseen, etteikö monet työssä käyvät vanhemmat kävisi mukana lapsensa neuvolakäynneillä jne., mutta on ihan huuhaata väittää että työssäkäyvä ja kotona lasta hoitava vanhempi (edelleen sukupuoleen katsomatta) olisivat vastaavassa asemassa lapsen hoivaajina ja arjen pyörittäjinä.

Minä hoidan meidän 1-vuotiasta kotona, mies käy töissä. Voin ihan huoletta olla poissa 6-8h (ja varmasti pidempäänkin jos vain imetykselle otetaan jokin korvike) ja mies hoitaa homman siinä missä minäkin, usein kärsivällisemmin ja paremminkin, mutta ei tiedä millaista kakka oli eilen (hänen työpäivänsä aikana) eli kannattaako aamupalaksi antaa marjoja vai banaania, tai missä iässä on seuraava neuvolakäynti, enkä ole ihan varma löytäisikö lapsen kynsisaksia kun ei ole koskaan niitä kynsiä leikannut (pelkäsi leikata vastasyntyneeltä, niin se "ajautui" mun hommaksi). Eikä tarvitsekaan

Niin, voihan sillä kotonaolevalla olla se rutiini hieman erilainen, mutta sen takia meillä tehtiinkin niin, että iskä hoiti aina kun oltiin yhdessä. Ja itse saatoin olla pois koko viikonlopun ja iskä pärjäsi, ei tarvinnut rajata 8 tuntiin Mutta meitä on niin moneen junaan, toiset elää tasa-arvoisessa suhteessa ja toisilla ne vanhat roolit on edelleen iskostuneet sinne takaraivoon ja mikäpä siinä; kukin tyylillään.

 

[Myry vaan]

Mun täytyy olla tästä vähän eri mieltä. Vauvan kehitystehtävä ei ole oppia maailmankansalaiseksi, vaan rakentaa minuutta, ja vaikka toki vauvat tottuu jossain määrin meluun/hiljaisuuteen/rauhalliseen oleiluun/väenpaljouteen (ja jossain määrin tämä on todellakin synnynnäistä eikä sitä karaisemalla muuteta), niin se ei millään tavalla ennakoi hänen myöhempiä sosiaalisia taitojaan. Alle puolivuotias ei myöskään "opi että universumi pyörii hänen ympärillään", sen ikäistä ei todellakaan voi hemmotella pilalle. Sen ikäinen viestii tarpeistaan spontaanisti ilman manipuloinnin häivää, ja käsitys maailmasta ja itsestä rakentuu sen mukaan miten niihin viesteihin vastataan oltiin sitten kotona tai kylillä - vastaamattomuus tai odotuttaminen ei ole "opettavaista" tai kehittävää millään tapaa.

Ja ymmärsit varmaan että en tietenkään kannata mitään odotuttamista tai vastaamattomuutta?

Itsellä vaan on empiiristä aineistoa aika monesta muksusta, jotka on joko pidetty paljon kotona vauvana ja ovat edelleen isompana arkoja ja suhtautuvat epäluuloisesti kaikkeen, ja toisaalta lapsista jotka ovat olleet monessa mukana alusta asti ja ovat helposti uusiin asioihin sopeutuvia ja rohkeita. En sitten tiedä mikä on kussakin tapauksessa syy ja mikä seuraus, mutta varovaisesti väitän että vauva-ajalla on vaikutusta myöhempään sosiaalisuuteen ja arkuuteen muutenkin kuin sen kannalta onko vauvan viesteihin vastattu vai ei.

 

[vierailija]

Mua kans jännittää hirveesti lähteä tuon kuukauden vanhan mukulan kans ulos. Pelkään ihan sikana, että vauva aloittaa huutoitkun. Ei se kadulla haittaa, mutta kahvilassa tai ravintolassa kyllä. En minäkään haluisi lounaasta maksaa ravintelissa toistakymppiä, jos koko ruokailun ajan naapuripöydässä lapsi rääkyisi.

Lapsella ei ole ongelmaa. Se itkee kun itkee. Mutta äitinä otan jo heti ovesta astuessani niin hirveen stressin, että 'jos' se alkaakin itkemään, ettei meneminen ole enää sen arvoista Ja olen tosiaan yrittänyt. Käynyt kaupassa, kahvilla, Ikeassa... Mutta joka kerta hirveä stressi pilaa koko homman, joten olen vain jäänyt kotiin kaksin vauvan kanssa. Kadehdin kaikkia jotka sanoo, että se helpottaa kun vaan lähtee. Mulla jokainen itkunpuuska pahentaa stressiä, ja lopulta vaikka vauva ei itkisi koko reissulla kertaakaan, niin oon ihan poikki itse reissun jälkeen.