En tunne olevani tärkeä

[Vinni]

Minusta tuntuu ettei mieheni pidä minua kovin tärkeänä. Sanoo kyllä rakastavansa ja sanoo että välittää, mutta eteen tulee jatkuvasti tilanteita jotka saavat minut tuntemaan etten ole hänelle kovin tärkeä. Onko itsekästä toivoa että olisi kumppanilleen se kaikkein tärkein ihminen?

Olemme kolmikymppisiä molemmat, emme siis mitään lapsia enää. Vietämme kyllä aikaa yhdessä, nukumme yömme yhdessä, mutta usein minä jään jotenkin muiden ihmisten varjoon. Jos joku muu tarvitsee apua pienessäkin asiassa, se on usein minulta pois. Yhteiset menot ja tapaamiset saattavat viivästyä tai peruuntua, kun tuttu haluaa apua opiskelutehtävän kanssa ja miehen mielestä on epäkohteliasta lähteä pois kesken kaiken siksi että on sopinut menoa minun kanssani. Tunnen itseni tätä kirjottaessa säälittäväksi ruikuttajaksi, mutta se ei ole totuus. Minulla on paljon harrastuksia, ystäviä, kiva ja mielekäs työ, olen sosiaalinen ja aktiivinen ihminen, ja viihdyn yksinkin aivan mainiosti.

Silti kaipaisin parisuhteelta sitä jotakin, ehkä sitä voisi kutsua me-hengeksi. Enkä sitä että minä on täyttä ilmaa aina kun joku muu tarvitsee jotakin. Esimerkiksi yhteisissä illanvietoissa jään usein täysin vailla huomiota. En todellakaan haluaisi mitään jatkuvaa toisessa roikkumista, vaan muutamaa sanaa silloin tällöin, tai että ilmoittaisi vaikka jos lähtee käymään muualla välillä. Meillä on ollut useita illanviettoja yhteisellä kaveriporukalla jonka aikana mies ei ole sanonut minulle yhtään ainoaa sanaa koko illan aikana ja käyttäytynyt kylmästi jos olen yrittänyt itse jutella hänelle.

Mies sanoo että haluaa olla kavereiden kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. En ymmärrä miksi emme voisi olla yhdessäkin muiden ihmisten kanssa, tai miksi uusiin ihmisiin tutustuminen tarkoittaa automaattisesti sitä että pitää olla kuin ei tuntisi minua? Mies kuitenkin tapaa kavereitaan usein itsekseenkin, joten siitä ei ole kyse.

Osa asioista on korjaantunutkin vuosien varrella, silti vanhatkin asiat piinaavat mieltäni usein. Vuosien takaiset illanvietot joissa hän on kohdellut minua törkeästi tai tapahtumat joista hän on jättänyt minut kokonaan pois (auto täynnä, joten se olen minä joka jää aina pois eikä kenenkään muun mies- tai naisystävä). Tuntuu typerältä vatvoa mielessä vuodenkin takaisia asioita, mutta niitä ei ole oikein koskaan käsitelty kunnolla ja palaavat aina mieleen kun tulee uusi sattuma mikä mielestäni osoittaa etten ole kovin tärkeä.

Mies on perusluonteeltaan aidosti hyvin kohtelias ja ajattelevainen ihminen, ja uhrautuu usein muiden puolesta. Minusta vain hänen ei tarvisi "uhrata" minuakin.

Olen yrittänyt puhua asioista moneen kertaan, kivasti selittäen ja perustellen tunteitani, olen sanonut suorempaan ja rumastikin. Mikään ei tunnu auttavan, ja minä olen jotenkin katkeroitunut tilanteeseen. Olen miettinyt johtuuko tilanne itsetunnostani, jossa olisi ehkä parantamisen varaa. Muiden läheisten (perhe ja ystävät) kanssa tunnen kuitenkin olevani tärkeä, arvokas ja rakastettu ihminen. En vain tunne olevani sitä mieheni silmissä. Kuitenkin hän sanoo että rakastaa minua suuresti ja eikä voisi elää ilman minua. En tiedä mitä tehdä ja mitä ajatella tilanteesta. Auttakaa ellit!

 

[helppis+]

Olisikohan niin, että miehesi arvostaa kavereitaan tosi paljon ja pelkää kaverisuhteiden kaatumista? Hän ei välttämättä osaa ajatella, että hän todennäköisesti itse hyväksyisi ihan hyvin sen, että jos hän itse tarvitsisi apua vaikkapa ATK-ongelman kanssa, niin soittaessaan kaverille miehestäsi olisi ihan OK, jos kaveri sanoisi, että hänellä on jo sovittua menoa, mutta huomenna hän voisi tulla töiden jälkeen. Ehkä miehelläsi on jollakin tasolla huono itsetunto ja hän haluaa kuvitella olevansa kaveripiirissä se tyyppi, jolla on aina aikaa kavereille ja joka on aina tosi reilu auttamisessa. Toisaalta jos ikää on jo 30+, niin pitäisi osata myös suhteutta asiat ja tajuta, että murrosiästä alkanut tosi tiivis yhteydenpito kavereihin alkaa olla jo taaksejäänyttä elämää, sillä suomalaisen kulttuurin mukaan tuossa iässä parisuhde ja mahdolliset lapset menevät kaveripiirin edelle.

Jos miehesi oikeasti ajattelee asiaa, niin kaverisuhteet eivät voi perustua siihen, että aina pitäisi olla saavutettavissa, vaan kaverisuhteiden hoito perustuu siihen, että asiat pitää asettaa tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen: työasiat (pakko käydä töissä sovittuun aikaan), parisuhde (tärkein aikuissuhde), kaverit ja sukulaiset (kahden edellämainitun asian ehdoilla) jne.

Eipä tässä voi oikeastaan muuta sanoa kuin sen, että sinun pitää asiasta keskustella uudestaan ja uudestaan miehesi kanssa, kunnes pääsette asiassa sellaiseen kompromissiin, joka tyydyttää teitä molempia. Ehkä miehellä voisi olla tietyt päivät viikossa, jotka on pyhitetty harrastuksille ja kavereille, jolloin mies voisi mennä kavereittensa luokse ilman, että sinä "otat nokkiisi". Vastaavasti esimerkiksi viikonloput (tai ainakin suurin osa niistä) olisi omistettu sinulle, jolloin kaverikäynnit pitäisi hyväksyttää sinulla. Ei näissä ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, mutta koska miehesi ei vielä osaa asettaa puolisoa hänen vaatimaansa oikeaan asemaan, hän joutuu opettelemaan sen, että vaikka kaverisuhteet saattavat olla paljon vanhempia kuin seurustelusuhde, niin silti seurustelusuhde menee kaverisuhteen edelle.

Omassa kaveripiirissäni ei välttämättä pidetä yhteyttä edes kuukausittain. Meillä on kokoontumisia tiettyyn aikaan vuodesta aina samaan aikaan vuodesta toiseen juuri siksi, että parisuhde, lapset ja työ asettavat rajoituksia. Silti ystävyys ja kaveruus eivät katoa, vaan päinvastoin kaikista lujimmat ystävyyssuhteet ovat kestäneet minulla jo päiväkodista saakka. Henkinen yhteys säilyy, vaikkei tavattaisikaan.

Omasta kaveripiiristä tiedän myös yhden pariskunnan, jossa mies on mukana kunnallispolitiikassa, lasten urheiluharrastuksissa valmentajana, hän harrastaa itse urheilua jne, mutta vaimo on kotona lähinnä yksikseen. Suhde on kuitenkin kestänyt, koska vaimolle se sopii, että hänellä on "edustusmies", jota ei paljon kotona näy kuin kääntymässä. Uskoakseni suurin osa kuitenkin haluaa ns. perinteisen parisuhteen, jossa miehelle tärkein aikuinen on oma puoliso.

 

[... ...]

Kuulostaa siltä, että miehesi on tai ainakin on ollut ambivalentti tunteidensa suhteen. Ovatko kaveriporukkanne erilaisia? Oletko jotenkin sopimaton kaveriporukkaan, mutta muuten mieluisa vaimoke? Onko tapanne käyttää alkoholia erilainen, itse en siedä siippaa tietyn promillemäärän jälkeen ollenkaan yhteisissä illanvietoissa, ja välttelen ko. iltoina hänelle puhumista.

Kuulostaa siltä, että jokin sinussa tai suhteessanne hiertää, mutta tyyppi ei osaa päättää onko se oleellista vai ei. Ikävästi kääntää sitten sinuun kieltäytymällä kuuntelemasta tarvettasi tulla huomioiduksi tasavertaisena puolisona. Kaiva se ongelma esiin, vaikka se olisikin kuinka ruma.

 

[kapiainen evp.]

Neuvo: Ala draama-queeniksi aina kun miehesi mielenkiinto herpaantuu sinuun. Ota itkuraivarit ja käytä alatyylisiä ilmaisuja miehestäsi ja hänen kavereistaan. Uhkaile tapposurmilla ja maailmanlopulla. Jos mies ei tuon jälkeen palaa ruotuun, niin silloin se on kunnon mies!

 

[Vinni]

Kiitos Helppis viestistäsi, helpottaa kuulla etten olekaan ihan neuroottinen tunteideni kanssa. Ja avaa omaakin näkemystä asiasta kun kuulee toisen näkökulman.

En oikein tiedä miten miehen kanssa keskustelisi asiasta niin että tilanne voisi päätyä siihen että hän voisi asettaa minut muita ihmisiä tärkeämpään asemaan. Vaatimalla se ei tunnu onnistuvan, eikä näkemystäni perustelemalla. Keskustelut päättyvät usein riitaan ja mies on valmiiksi aika puolustuskannalla. Minä kuulemma aina vain syyttelen. En ole varmaan itsekään vuosien aikana keräämäni katkeruuden kanssa mikään paras keskustelija aiheesta, joten ehkä ymmärrettävääkin.

Ajankäyttö ei sinänsä ole ongelma, en koskaan napise miehelle siitä että hän viettää aikaa kavereiden kanssa. Päinvastoin, minusta on mukava että hän on aktiivinen ja itsellenikin jää aikaa omille kavereille ja harrastuksille. Otan ajankäytöstä nokkiini ainoastaan silloin, kun tehdään oharit.

Mies ei oikein noissa oharitilanteissakaan ota minua huomioon, ei kysy mielipidettäni ("haittaako sinua jos perutaan menot ja jäänkin vielä auttamaan kaveria..") tai pahoittele ("anteeksi nyt että joudun perumaan menomme kaverin auttamisen takia"), vaan möläyttää vain että "täällä kestää koko illan, en ehdi sinne". Se harmittaa kovin, kun tunnen itseni aika arvottomaksi mieheni silmissä. Olisi mukavaa jos hän silloin vaikka pyytäisi minut mukaan auttamaan kaveria, olen aika helposti innostuva melkein mistä vain puuhailusta ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa joten tuskin edes pahoittaisin mieltäni menojen perumisesta jos mies haluaisi minut mukaan.

Arvomaailma näkyy myös silloin kun olemme periaatteessa yhdessä. Yhteisissä illanvietoissa ja matkoilla olen kuin ilmaa hänelle jos muitakin ihmisiä on mukana. Kyseessä ei ole aina edes kaverit, vaan hän saattaa asettaa myös sukulaiset ja jopa mukana olevat puolitututkin minua tärkeämpään asemaan. Eli oikeastaan kaikki muut ihmiset. Jos matkalle hyvää hyvyyttään kyytiläiseksi mukaan otettu kaverin kaveri haluaa mennä hevosurheilukauppaan ja minä Ikeaan, ja molempiin ei ehditä, niin menemme hevosurheilukauppaan. Ellen sitten minä nosta asiasta kunnon meteliä ja nolaa itseäni muidenkin silmissä, mitä en tietenkään halua tehdä, varsinkaan "pikkuasioiden" takia. Jos puolituttu haluaa jakaa kanssamme taksin illanviettopaikasta ja haluaakin yllättäen jäädä koko yöksi juhlimaan, jäämme illanviettopaikkaan nukkumaan, vaikka minä haluaisin yöksi kotiin koska en tykkää nukkua siskonpedissä puolituttujen umpihumalaisten miesten kanssa. Mies saattaa myös tarjota patjansa ja minun hänelle laittaman pedin kysymättä puolitutulle ja mennä itse kovalle lattialle nukkumaan, niin että herään yöllä vieraan humalaisen miehen kömpiessä viereeni. Onneksi näitä tilanteita ei kovin usein satu koska en nykyään käytä usein alkoholia, ja olen oppinut välttämään illanviettoja joihin voi joutua jäämään yöksi, mutta muutama kertakin on minulle jo liikaa.

Mies saattaa lupailla näitä kavereille jo ennakkoon edes ajattelematta että minullakin voi olla mielipide asiasta, saati että kysyisi mielipidettäni. Pieniä asioita ehkä, mutta nämä toistuvat aina uudelleen ja uudelleen.

Tiedän ettei mies tarkoita pahaa, on vain ajattelevainen muita ihmisiä kohtaan. Mutta minusta hän on samalla hyvin töykeä minua kohtaan. Olen aika neuvoton.

 

[Vinni]

. Ovatko kaveriporukkanne erilaisia? Oletko jotenkin sopimaton kaveriporukkaan, mutta muuten mieluisa vaimoke? Onko tapanne käyttää alkoholia erilainen

Sovin mielestäni kaveriporukkaan oikein hyvin. Osa hänen kavereistaan on tuttuja jo ennen seurusteluaikaamme harrastuskuvioista. Kaverit ainakin näyttävät pitävän minusta ja viihdyn itsekin mainiosti heidän seurassaan

Kuulostaa siltä, että jokin sinussa tai suhteessanne hiertää, mutta tyyppi ei osaa päättää onko se oleellista vai ei. Ikävästi kääntää sitten sinuun kieltäytymällä kuuntelemasta tarvettasi tulla huomioiduksi tasavertaisena puolisona.

Tämä on ikävä kyllä ollut minullakin aavistuksena ja olen koittanut arvailla mikä se olisi. Erilaiset siivouskäsitykset, erilaiset luonteet (minä impulsiivinen ja innostuvat, mies rauhallinen, järkevä ja harkitseva), erilainen historia (itselläni on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus, miehellä taas aika tavanomainen). Itseäni nuo erot eivät häiritse, mutta enhän voi tietää häiritsevätkö ne miestä. Hän kun ei valitettavasti puhu.

 

[9 kk takana]

Sorry, en osaa auttaa vaan uteliaana odotan minäkin muiden vastauksia. Omalla poikaystävällä (40-v) on samoja taipumuksia. Minullekin voi tehdä oharit, jos ei huvitakaan nähdä. Olen useamman kerran istunut illan kotona odotellen miestä tulevaksi ja lopulta soittaessa huomannut, ettei hän vastaa puhelimeen tai haluakaan nyt vaan tulla. Ei itse pidä näitä tempauksia minään ja vetoaa usein siihen, että hän käsitti sovitun toisin. Viimeisimmän toissapäiväisen puhelinsoittoepisodin jälkeen sanoin, että selvä, jatkossa sovitaan sitten kellonajat, soittaja ja tehdään lukujärjestys viikolle tapaamisista. Olen kyllästynyt olemaan passissa kotona, kun miehen sopimukset ovat niin epämääräisiä ja voivat muuttua ihan sen mukaan miten häntä huvittaa/ei huvita.

Kylässä on ollut useita tilanteita, joissa mies jättää minut ventovieraiden tuttujensa kanssa itsekseen ja häipyy jonnekin pienemmän porukan kanssa tupakoimaan, näyttämään auton moottoria tms. Raivostuu kun sanon tästä. "Näen näitä ihmisiä kerran vuodessa ja nyt en saa olla heidän kanssaan vaan pitää viihdyttää sinua". Sen jälleen hän kohtelee minua loppuillan kuin spitaalista, tehden sen varmasti selväksi myös tutuilleen. Nämä tilanteet ovat niin nöyryyttäviä, että olen etukäteen nykyään vannottanut, että lähden vain jos hän pitää vierailla huolta, ei häivy eikä jätä yksin. Silti näitä joskus käy. En halua enää kovinkaan usein lähteä mukaan. Sekin suututtaa häntä.

Toisinaan minulla on ystäviä käymässä tai minut kutsutaan jonnekin kylään. Mies tulee nihkeästi ja haluaa pian pois. Viimeksi kun kotiini tuli tuttuja pitkän matkan päästä, meni mies nukkumaan "päänsärkyä" makuuhuoneeseen vartti vierailun alakmisesta eikä tullut sieltä pois ennenkuin vieraat olivat lähteneet. Ei myöskään mitään eforttia siihen, että vanhempana pitäisivät hänestä. Tuntuu että hän joskus haastaisi melkeinpä riitaa isäni kanssa.

 

[Miksi te suostutte kynnysmatoksi?!]

Tuohan on törkeää käytöstä! Illanistujaiset, joissa ei olla tuntevinaan omaa siippaa, ja kaikki tuo muukin, ei hyvää päivää. Missä on alkeellinen itsearvostus, kysyn minä. Saa olla tuollainen mies liitossa kaveriporukkansa kanssa, jos on noin kiitoksenkipeä sieltä. Minä jatkaisin kyllä teinä jo matkaa, olisin jatkanut kauan sitten.

 

[Vinni]

Kylässä on ollut useita tilanteita, joissa mies jättää minut ventovieraiden tuttujensa kanssa itsekseen ja häipyy jonnekin pienemmän porukan kanssa tupakoimaan, näyttämään auton moottoria tms. Raivostuu kun sanon tästä. "Näen näitä ihmisiä kerran vuodessa ja nyt en saa olla heidän kanssaan vaan pitää viihdyttää sinua".

Voi tämä on kuultu niin useasti täälläkin. Itse en sinänsä jää yksin, koska tulen toimeen vieraidenkin ihmisten kanssa yleensä todella hyvin, mutta silti on nöyryyttävää että minua kohdellaan kuin ilmaa. Minä en ymmärrä miksi ei voi olla YHDESSÄ muiden ihmisten kanssa. Onnistuuhan se kavereidenkin kanssa että tavataan muita ihmisiä yhdessä, ilman että kaveria jätetään ulkopuolelle.

Kieltämättä olen harkinnut jo tovin vakavasti kytkimen nostamista. Toivo tilanteen parantumisesta ei ole vuosien jälkeen kovin korkealla. Miehessä on kuitenkin paljon hyviä ominaisuuksia, hän on hauska, hyvää seuraa, hellyyttä on paljon, hänellä on korkea moraali mitä arvostan kovin ja kuten on tullut selväksi - hän on myös kovin auttavainen ja epäitsekäs.

 

[puhua kyllä osataan]

Niin, puhua kyllä osataan, mutta käytäntö on sitten toinen. Mieheni on tuollainen kaverit ensin ja ehkä joku muu, sitten vaimo ehkä viimeisenä. Vaimo ja lapset eivät ole koskaan olleet se tärkein ykkönen. Sanoo vain että ollaan, mutta se käytäntö.
Tavanomainen ravintolailta ystävien kesken, haetaan muita tanssimaan ja vaimoa ei.
Ystävät kehuvat ompa mukava huomioiva mies. Ja mies kotona kehuu, että on kehuttu ja hehkuttaa..
Olen kyllä totaalisen väsynyt tähän olemattomuuteen..

 

[Vinni]

Näinhän se on, että sanotaan että sinä olet tärkeä. Mutta mitä se on, jos käytännössä kuitenkin kaikkien muiden seura sekä toiveet ja tarpeet tulevat ykkösenä? Eihän se ole kuin sanahelinää.

Pahinta tässä on, että tiedän ettei mies tee sitä tahallaan ja yleensä on aidosti pahoillaan kun sanon pahoittaneeni mieleni. Ja tuntuu yrittävänkin välilä, mutta silti tuo perustila parisuhteen tasosta hänen arvomaailmassaan ei tunnu muuttuvan.

En tiedä onko minussa jotakin vikaa, miksi minua ei voi rakastaa täysillä ja pitää tärkeänä?

 

[sanan voima?]

Itse en kyllä haluaisi miestä, joka ei kysyisi minun mielipidettän tai ottaisi minua huomioon mitenkään. Mielestäni tuollainen käytös on törkeää ja tosi epäkohteliasta. En tosin usko, että muutosta tapahtuu, koska olet antanut hänen kohdella sinua noin jo alusta asti ja mies on varmaan jo tottunut tuohon, ettei osaa muuttaa käytöstään.

Oma mieheni kun on sellainen, että jos hän huomaa, että jään syrjään esim. keskusteluissa, hän ottaa kainaloon ja kysyy mielipidettäni johonkin juuri keskusteltuun asiaan ja yrittää saada minut mukaan porukkaan. Se tuntuu mukavalta. Tai kysyy, haluanko, että hakee kahvia/viiniä/kakkua ja samantien singahtaa pöydän ääreen hakemaan. Pieni huomioiminen on tosi tärkeää. Olisin kyllä loukkaantunut, jos ukkeli häipyisi vain ja kohtelisi minua kuin ilmaa.

En tiedä, auttaisi keskustelu, miehen vaihto vai tyytyminen tilanteeseen. Kyllähän tekojen ja sanojen pitäisi täsmätä. Jos sanoo rakastavansa, mutta sitten kääntää kylmästi selän, niin enemmän minä sitä tekoa uskon kuin sanaa.

 

[puhua kyllä osataan]

Olematonta pidetään itsestäänselvyytenä, eipähän tarvitse panostaa avo-tai aviovaimoon koskapa tämä pysyy perässä. Lääkkeeksi paras ratkaisu on olla myöskin huomioimatta ja kilpailuttaa äijää teoilla, ei sanoilla. Yksi syy tähän huomioimattomuuten on pätemisen tarve miehellä ja huono itse tunto, ystävien tai tuntemattomienkin hehkutus tuo paremman olon, ajatus olen sitten paras jätkä.
Apteekkarin resepti, samaa lääkettä..

 

[MeeJoo]

Näinhän se on, että sanotaan että sinä olet tärkeä. Mutta mitä se on, jos käytännössä kuitenkin kaikkien muiden seura sekä toiveet ja tarpeet tulevat ykkösenä? Eihän se ole kuin sanahelinää.

Pahinta tässä on, että tiedän ettei mies tee sitä tahallaan ja yleensä on aidosti pahoillaan kun sanon pahoittaneeni mieleni. Ja tuntuu yrittävänkin välilä, mutta silti tuo perustila parisuhteen tasosta hänen arvomaailmassaan ei tunnu muuttuvan.

En tiedä onko minussa jotakin vikaa, miksi minua ei voi rakastaa täysillä ja pitää tärkeänä?

Nyt vähän kolahti. Meillä ollaan sivuttu samaa asiaa, mutta siinä järjestyksessä, että minä olen nainen ja se, joka ei osaa (kuulemma) sosiaalisissa tilanteissa huomioida "meitä", olla yhdessä, ottaa miestä mukaan, hyvin samanoloisia asioita, mistä Vinni raportoi. Mittakaava ei ehkä ole ihan sama, mutta joku tässä kuitenkin soitti kelloa. Mistä tässä sitten on kyse?

Me olemme puhuneet asiasta moneen otteeseen ja onneksi miesystäväni on hyvä keskustelija, ja vilpitön tunteissaan, muuten en varmaan ikinä olisi tullut tajunneeksi, että jostakusta voisi tuntua käytökseni pahalta. Meillä asiaan on tunnistettu liittyvän monia asioita, eikä sitä voi pelkästään sillä ratkaista, että toinen vaan alkaisi huomioimaan lisää. Se kun ei käy niin. Pitää miettiä, miksi sama kaava toistuu. Alla vaikuttaa jotain toimintatapoja, ja ristiriitaisia tarpeita. Lisäksi historialla on vaikutuksensa, esim. tapa voi olla opittu edellisessä suhteessa (itse elin suhteessa, jossa ei saanut näyttää olevansa yhdessä... ja siirsin sitä eteenpäin. Tosin en varmaa olisi sitä osannut muutenkaan).

Meillä homma menee jotenkin niin, että minä olen tottunut olemaan seurapiirineito, mielellään seurustelen ihmisten kanssa niitä ja näitä. Pidän itseäni ihmisenä, jonka on helppo tulla toimeen kenen kanssa vaan. Pidän myös tärkeänä saada sosiaalisissa tilanteissa osallistua ja olla mukana. Sitten päästään siihen hankalampaan puoleen. Olen, kiitos miesystävän kanssa käytyjen keskusteluiden, tajunnut, että minulla on kova miellyttämisen tarve. Olen toki aiemminkin tunnistanut olevani huomionkipeähkö persoona, mutta en koskaan ole ajatellut sen loukkaavan ketään. Tahdon, että ihmiset pitävät minusta ja että ihmisillä on kivaa. Olen valmis auttamaan ja tekemään asioita toisten mielen mukaan, koska tavallaan sillä saan hyväksyntää. Ikävää on tietysti se, että saatan mennä lupaamaan (yhteisiä) asioita muille kysymättä mieheltä mielipidettä. Tässä kohden siis minun toimintaani ohjaa tarve tulla hyväksytyksi, tulla pidetyksi, ja siihen tarvitsen jostain syystä aika paljon muita(kin) ihmisiä kuin vain mieheni.

Ja tätähän mieheni ei oikein ymmärrä. Ensinnäkin hänelle tulee paha mieli tietyistä asioista. Minä hänen mielestään ohitan hänet seurapiiritilanteissa, uppoudun keskusteluihin, enkä ota häntä tarpeeksi mukaan. Sovin asioita kysymättä häneltä, lähden mukaan toisten juttuihin, myöhästelen ja unohdankin välillä asioita. Hänestä tuntuu, että hän lakkaa olemasta minulle tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja minä olen ollut aivan huuli pyöreänä, että mistä nyt tuulee. Kun asiasta on keskusteltu enemmän, hän on saanut sanottua että ihmettelee tätä tarvettani miellyttää kaikkia. Hänellä itsellään kun ei sellaista ole. Hän on tyyppi, joka on hyvä ja reilu kaveri, mutta ei yritä kaveerata kaikkien kanssa vaan tosi ystävät ovat sitten tosi ystäviä, eikä niitä tarvitse mielistellä. No, toinen seikka on vielä se, että hän on luonteeltaan vetäytyvämpi ja tarkkaileva, eikä luota itseensä sosiaalisissa tilanteissa ihan niin paljon. Vaikka onkin oikeasti hyvä tyyppi, mutta ehkä vähän erakko, eikä koe osaavansa sillä tavalla jutella noin vaan ihmisten kanssa. Toisaalta minusta tuntuu kahlitsevalta, etten voisi yhteisissä illanvietoissa pörräillä vapaasti vaan koko ajan pitäisi vahtia, ettei toinen nyt vaan loukkaannu jostain. Se, että toinen nalkuttaa ei auta, koska edelleen siellä on ne tietyt perustarpeiden erilaiset suunnat.

Hänellä on voimakas tarve kokea että me olemme "me". Minulle taas on tärkeää kokea olevani "minä". Hänen identiteettinsä ja itsetuntonsa on tavallaan eheämpi, vaikka hän onkin sosiaalisesti epävarmempi, ja tavallaan hänen ei tarvitse korostaa sitä "minää". Minun identiteettini ja uskoni itseeni vaatii jatkuvaa vahvistamista ulkopuolelta, vaikka olen näennäisen sosiaalisesti itsevarmempi, ja olen välillä kokenut häviäväni siihen "meihin". No. Mitä tästä kaikesta nyt sitten voi sanoa.

Puhukaa. Puhukaa omista tunteistanne käsin. Älä tulkitse valmiiksi toista. Kuuntele oikeasti. Mieti, mistä omat tunteesi johtuvat, kerro niistä syyttämättä ja rohkaise toistakin tekemään niin. Meillä nämä ovat ainakin auttaneet. Ja samalla ymmärrys itsestä ja toisesta kasvaa kohisten. Miehesi on varmasti aidosti pahoillaan siitä, että hänen itse hyväksi näkemäkseen tapansa olla loukkaa sinua. Hänhän vain tekee sitä, mitä hän pitää oikeana. Sinä voit vain kertoa, miten se vaikuttaa sinuun ja kokeilla, josko hänkin olisi valmis miettimään, miksi hän tekee niin. Sen verran pitää voida mennä itseensä, kun elelee toisen kanssa.

 

[pöhjapah]

Tuohan on törkeää käytöstä! Illanistujaiset, joissa ei olla tuntevinaan omaa siippaa, ja kaikki tuo muukin, ei hyvää päivää. Missä on alkeellinen itsearvostus, kysyn minä. Saa olla tuollainen mies liitossa kaveriporukkansa kanssa, jos on noin kiitoksenkipeä sieltä. Minä jatkaisin kyllä teinä jo matkaa, olisin jatkanut kauan sitten.

Samaa mieltä!!

Ap:n tekstiä lukiessa tulee tunne, että hänen miehensä jotenkin halveksuu häntä, eikä ainakaan arvosta. MINKÄ TAKIA KATSELET TUOLLAISTA MIESTÄ, ap?
Rakkaus ei ole sitä, että sanotaan, että rakastan sinua. Rakkaus on nimenomaan tekoja ja rakkaudenOSOITUKSIA.
Ei mies, joka rakastaa naistaan, kohtele häntä tuolla tavalla.

 

[pöhjapah]

Lisään vielä, että jos et tunne olevasi tärkeä miehellesi, todennäköisesti et myöskään ole tärkeä hänelle. Ei se tunne mistään tyhjästä tule.
Miksi haluat olla sellaisen miehen kanssa, jolle et ole tärkeä?

 

[Toinen sivuutettu]

Voi, Vinni, miten tuttua tekstisi on! Olen luullut olevani ainoa tällaisen ongelman kanssa elävä. Mieheni on todella ihana ja rakastava, mutta sosiaalisissa tilanteissa hyvin samanlainen kuin omasi. Ongelma tulee nimenomaan esiin tilanteissa, joissa itse olen vähän ulkopuolinen, eli en tunne ihmisiä henkilökohtaisesti kovin hyvin, vain hänen kauttaan. Hän ajattelee, että minun pitäisi itse tehdä aktiivisesti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa, mutta se ei aina käy ihan sormia napsauttamalla. Suurin ongelma kuitenkin ovat tilanteet, joissa hänen kaverinsa pyytää häntä jonnekin. Silloin vain mennään. Kysymättä minulta, onko se ok. Esim. saattavat sopia viikonlopulle reissun, ja minulle vain sivumennen ilmoitetaan asiasta jossain vaiheessa puolivahingossa. Tai ollaan jopa suunniteltu yhdessä jotain, mutta ei vielä lyöty lukkoon. Sitten hän saattaakin ilmoittaa, että meneekin kavereiden kanssa jonnekin. Vähän hankala selittää näitä tilanteita, mutta pääongelma on se, että mieheni kaverit ajavat minun edelle. Lisäksi tässä on yksi iso pointti: meillä on lapsia, ja mieheni pitää itsestäänselvyytenä, että minä olen aina kotona. Tai oikeammin, hän ei edes ajattele asiaa. Kyllä hän puhuu, että toivoisi minun menevän enemmän ja minullakin pitäisi olla omaa elämää, mutta käytännössä en voi luottaa näihin puheisiin yhtään. Tiedän että tässä saan syyttää itseäni, eli minun olisi aikoja sitten pitänyt laatia joku hemmetin lukujärjestys, että nämä illat ovat minun ja nuo sinun ja loput meidän, mutta en halua sellaista. Enimmäkseen haluan olla kotona lasteni kanssa, mutta olisi ihanaa että miehenikin haluaisi sitä. Kun hän kuitenkin väittää rakastavansa meitä kaikkia kovasti. Jotenkin tuntuu, että hän ei osaa vain olla. Uskon että malli on hyvin pitkälle kotoa opittu. En halua väkisin pakottaa häntä jättämään omia menojaan, sillä mitä iloa minulle siitä olisi. Haluaisin, että hän HALUAISI olla minun ja lasteni kanssa, ja ITSE oma-aloitteisesti ymmärtäisi kertoa, jos suunnittelee jotain muuta menoa. Mutta kun se ei kertakaikkiaan tunnu hänestä oleelliselta. Miten toisen saisi ymmärtämään? Tiedän siis olevani tärkeä, mutta haluaisin että se näkyisi vähän selvemmin käytännössä.

 

[Kysymyksiä toiselle sivuutetulle]

No jos se miehesi ei vaan tykkää jumittaa kotona? Miten hän sitten muuttuisi sellaiseksi itse ja omasta tahdostaan? Onko teillä mukavaa kotona? Syyllistätkö miestäsi hänen menemisistään? Onko miehesi kiva tulla kotiin, vai odottaako siellä "hylätty" vaimo kiukkuisena ja itkuisena?

Miten usein sovit omien kaveriesi kanssa menoja ja kerrot niistä etukäteen miehellesi, jotta hän jäisi vahtimaan lapsianne? Suostuuko hän jäämään kotiin lasten kanssa jos haluat mennä johonkin yksin? Onko sinulla omaa elämää ja ystäviä kodin ulkopuolella? Vastaako miehesi kaikesta yhteisestä mitä teette vai onko sinulla jotain tarjottavaa, paitsi yhdessä kotona istumista? Onko miehesi ollut kuvaamasi kaltainen jo seurustelunne alussa? Ovatko lapset vaikuttaneet asiaan?

 

[Toinen sivuutettu]

Ei tarvitse jumittaa, on mukavaa, ei tietysti aina niinkuin ei elämä yleensäkään ole aina mukavaa, joskus syyllistän, syystä, en ole kiukkuisena tahi itkuisena ovella odottamassa kaulin kourassa, kuten mainitsinkin on kyllä lapsenvahtina jos minulla sovittu meno, mutta siitä ei ollutkaan kysymys, on elämää, yhteiset tekemiset ja menemiset suunnitellaan kyllä yhdessä, joskun minä enemmän, joskus hän enemmän, lapset vaikuttavat tietysti sikäli että rajoittaa minun vapauttani tulla ja mennä SILLOIN KUN HUVITTAISI, siis ex-tempore. Toki nyt ei enää niin paljon rajoita, koska lapset ovat jo isompia. Mutta kysymys on siis lähinnä siitä, että hän ei mielestäni riittävästi huomioi minua (ei myöskään lapsia) suunnitellessaan menojaan. Olen asiaa yrittänyt vääntää rautalangasta ja hammaslangasta, mutta kun hän ei ymmärrä perimmäistä ajatustani, siis sitä minun huomioonottamista tehdessään omia suunnitelmiaan, ja että ne muut menot ajavat perheen yhteisen ajan edelle, vaikka hänelle teoriassa perhe on ykkönen, mutta käytännössä tuntuu ettei ole. Vaikea omia tuntemuksiaan pukea sanoiksi.

 

[Mies_82]

Ainakin perheissä usein näkee sitä, että jos tulee vieras kylään, niin komennellaan puolisoa tai lapsia tekemään sitä tai tätä vieraan hyväksi. Ei se vieras silti ole läheskään niin tärkeä, kuin se oma puoliso tai omat lapset. Tietysti miehesi tekee väärin, kun kerran pahoitat mielesi.

Ikävää, että riitoja on aiheutunut näistä asioista keskustellessa. Kannattaa panostaa siihen miten ja missä asian ilmaisee. Jos toinen tuntee asian syyttelyksi ja vetää sen vuoksi puolustuksen päälle, niin kannattaa menetellä näin:

Kaikki negatiiviset asiat liitetään minä-muotoon ja positiivisia asioita/ymmärrystä sinä-muotoon.

Esimerkki: "Olet kavereillesi hyvä ystävä ja he ovat sinulle tärkeitä. Sinun täytyy tietysti saada olla heidän kanssaan ja viettää aikaa heidän kanssaan rauhassa, koska he ovat mukavia ja hyvää seuraa. Minun kanssani vietät varmaan niin paljon aikaa, että välillä kaipaat vaihtelua.

Ehkä olen väärässä, mutta minusta välillä tuntuu siltä, että aika ystäviesi kanssa on sinulle mieluisempaa, kuin ajan viettäminen minun kanssani. Välillä pahoitan mieleni siitä, koska se saa minut tuntemaan itseni huonoksi seuraksi ja heitä vähemmän tärkeäksi. Saatan olla vähän huomionkipeä, mutta siltä minusta tuntuu. Voisikohan tätä ongelmaa ratkaista mitenkään? En halua sinulta kuitenkaa riistää pois aikaa kavereittesi kanssa, koska he ovat sinulle tärkeitä."

En usko, että miehesi tuntee suurta halua alkaa puolustella itseään, jos asian ilmaisee noin. Varmaan viesti siitä, että tunnet itsesi vähemmän tärkeäksi menee silti perille, koska et loukkaa tuollaisella ilmaisulla häntä mitenkään.

Miehet ovat ajattelutavaltaan ongelmanratkaisijoita ja haluavat ajatella asioita siitä näkökulmasta. Sen vuoksi heitin tuonne sekaan kysymyksen siitä, voisiko ongelman ratkaista jotenkin.

 

[Eikä kun ongelmanpakenijoita]

Tuolla menolla ne toteavat, että mitään ei edelleenkään tarvitse muuttaa.

Ehdotan "Perrrrrrrrrrrrrkelettä" ja kaulinta pöydänkulmaan. Minä nimenomaisesti kannatan ystävyyssuhteita seurustelun rinnalla, mutta on niillä rajansa ajan ja tyylin suhteen. Oikea, hyvä ystävyyssuhde ei vie parisuhteelta. Tuo taas on mieheltä ainoastaan huonoa käytöstä, ja emännän pitämistä lähinnä varalla.

 

[Vinni]

Olen yrittänyt puhua asiasta juurikin noin kuin Mies_82 neuvoo. Ei mene perille. Joten olen yrittänyt sanoa suorempaankin (mikä ei ole helppoa, olen perusluonteeltani ystävällinen ja kohtelias, enkä haluaisi sanoa pahasti kenellekään), jolloin syyttelen. Asiasta keskustelu on varsin hyvä vinkki, mutta miten ihmeessä miehen saisi keskustelemaan? Hän välttelee keskusteluja ja sanoo ettei osaa puhua.

MeeJoon näkökulmaa oli myös kiva kuulla. Se sai minut ajattelemaan entisiä suhteitani, joissa olen taas itse ahdistunut miesten tarpeesta olla "Me" ja jakaa asioita kanssani. Nämä miehet eivät ole kuitenkaan olleet oikeita minulle. Toisaalta se sai minut myös ajattelemaan sitä mitä olen pelännytkin, eli mies ei ihan oikeasti vain halua sitoutua niin vahvasti kuin minä, ei halua olla "Me", ei halua jakaa elämän asioita ja kokemuksia kanssani (kuten uusiin ihmisiin tutustumista ja muuta).

Voitte kuvitella että olo on aika toivoton. Ehkä olemme vain miehen kanssa niin erilaisia ihmisiä ettemme yksinkertaisesti sovi yhteen. Tai ehkä mies ei vain oikeasti välitä minusta niin paljon kuin sanoo välittävänsä.

 

[jokainen tallaa tyylillään]

Ei ne sanat vaan teot.

 

[Nurppoja liikenteessä]

Oma mieheni on ollut juuri ap:n kaltainen roikkuja, jota pitäisi vieraidenkin seurassa hiplata ja hyysätä kuin ujoa nelivuotiasta. Opettele ottamaan oma tilasi ja keskustelemaan mielenkiintoisten ihmisten kanssa kuten miehesikin tekee. Ei ole mitään rasittavampaa, kuin aikuinen ihminen, joka ei osaa olla muiden ihmisten seurassa ilman kädestä pitelyä ja keskusteluihin mukaan vetämistä. Tulee ihan sellainen harmaa seinäruusu mieleen. Kyllä ihminen on seurustellessaankin myös "minä" eikä pelkästään "me". Ahdistaako olla yksin? Oletteko ejatelleet olevanne läheisriippuvaisia?

 

[Toinen sivuutettu]

Nimimerkki 'Nurppoja liikenteessä' ei nyt sitten taas tajunnut ollenkaan asian ydintä. Sorry vaan.