En sovi avioliittoon?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja julia
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Hui, paritkymmenet pippalot miehen sukulaisten luona vuosittain! Sehän meinaa että melkein joka toinen viikonloppu täytyy ravata jossain kylässä. Aivan päätöntä menoa. Kyllä tuossa jo menee hermo kaikkein ekstroverteimmältäkin miniältä kun ei mitään omaa rauhaa ole. Milloin sinä ehdit esim. omaa sukuasi tai vanhempiasi tapaamaan ollenkaan, vapaasta viikonlopusta puhumattakaan? Miltäs miehestäsi tuntuisi jos hän joutuisi joka toinen viikonloppu viettämään aikaa sinun sukusi kissanristiäisissä?

Laita nyt stoppi moiseen hullunmyllyyn. Itse osallistuisin vain niihin muutamiin suurempiin juhliin vuodessa, mihinkään joutavanpäiväisille nimipäiväkahveille en kyllä lähtisi. Mies sen sijaan menköön rauhassa jos äitimamman tai serkun kaiman nisupulla niin kiinnostaa. Selitelkööt mitä haluaa, aikuinen mies hän on ja toimivat aivot päässä. Jos hän sanoo hyväntuulisesti että Kerttu ei nyt ehtinyt mukaan tällä kertaa, ja sitten sinä ilmestyt taas seuraaviin juhliin ja olet kuin ei mitään, niin ihmiset tottuvat siihen pian ja kohta kukaan ei enää ihmettele. Eihän kukaan ilmeisesti ihmettele sitäkään että isot lapsesi eivät osallistu kaikkiin isän suvun kekkereihin.

Suvun perinteiden orjana ei kannata olla.
 
minun ystävälläni on tuonsuuntainen tapa, että vieraita käy. Minutkin kutsutaan heidän sukunsa tapaamisiin myös jouluna ja syntymäpäivinä; menen enemmän kuin mielelläni syömään ja seurustelemaan ja he oikein toivovat, että tulisin. Näin se toimii, kun ei ota sitä velvollisuutena.

Tilanteesi eroaa ap:n tilanteesta jo siten, että kyseessä on ystäväsi. Ei siis puolison sukulainen, joka ei välttämättä kuuluisi sydänystäviisi.

Itse vertaisin ap:n tilannetta siihen, että tuo olisi yhtä innostavaa kuin jatkuvasti työpaikan tilaisuuksissa asiakkaiden kanssa seurustelu. Ystävällinen ja korrekti pitäisi olla, mutta mielessä on hetki, milloin pääse lähtemään kotiin.

Stressaisin ap:n tilanteesta siksikin, kun vierailuihin kuuluu vastavuoroisuus. Miettisin, että milloinkohan taas pitäisi kutsua ne tai nuo käymään? Tai veisinkö tällä kertaa mukanani suppilovahveropiirasta vai korvapuusteja? Ja millä ajalla ehdin viettää omaa elämääni tai tavata omia ystäviäni?
 
Viimeksi muokattu:
Tilanteesi eroaa ap:n tilanteesta jo siten, että kyseessä on ystäväsi. Ei siis puolison sukulainen, joka ei välttämättä kuuluisi sydänystäviisi.

Itse vertaisin ap:n tilannetta siihen, että tuo olisi yhtä innostavaa kuin jatkuvasti työpaikan tilaisuuksissa asiakkaiden kanssa seurustelu. Ystävällinen ja korrekti pitäisi olla, mutta mielessä on hetki, milloin pääse lähtemään kotiin.

Stressaisin ap:n tilanteesta siksikin, kun vierailuihin kuuluu vastavuoroisuus. Miettisin, että milloinkohan taas pitäisi kutsua ne tai nuo käymään? Tai veisinkö tällä kertaa mukanani suppilovahveropiirasta vai korvapuusteja? Ja millä ajalla ehdin viettää omaa elämääni tai tavata omia ystäviäni?

Niinpä, miksi pakottaa itseään menemään tilanteisiin, joissa ei halua olla. Alussa en tiennyt, että näitä tapaamisia on 20 vuodessa; siksi sanoin, että on ehkä väsynyt, jos ei jaksa mennä muutamaan tilaisuuteen. Tosi vaikea tilanne ap:llä

Toinen äärimmäisyys on sitten se, että ei pidetä mitään yhteyttä ja sukulaiset ovat pahimpia vihollisia. Veikkaan, että tämä jälkimmäinen vaihtoehto on huomattavasti yleisempi Suomessa.
 
Viimeksi muokattu:
Avioero miehen suvun takia?

Ajatuksia? Mielipiteitä?[/QUOTE]

Jos sinun on noin vaikea olla heidän kanssaan tekemisissä, miksi et yksinkertaisesti vähennä kissanristiäisiä? Jos sinne on jonkun pakko mennä, niin miehesi voi mennä ilman sinua.

Mieheni suku harrastaa koko suvun juhlia ahkerasti. Yksi ja toinenkin kuitenkin sanoo välillä, jotta on näitä vähän turhan tiheään. Eivät kuitenkaan "uskalla" jäädä pois tai olla itse järjestämättä! Ihan hullua!

Meillä on ratkaistu ongelma siten, jotta osallistumme vain silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Se tarkoittaa vain suurimpia ja merkittävimpiä tapahtumia, kuten häitä ja hautajaisia sekä muissa juhlissa vain niiden ihmisten tapahtumiin, joiden kanssa muutoinkin olemme tekemisissä. He eivät loukkaannu, jos emme aina tulekaan. Muulloin riittäköön kortti tai muu muistaminen, joskus ei edes sitä. Riippuu juhlan aiheesta. Itse emme noita juhlia järjestä ja olemme ilmoittaneet sen suvulle.

Juttelepa miehellesi ja kysy, riittäisikö hänelle vähempi juhliminen. Hän saattaa hyvinkin vastata, jotta ne ovat pakkopullaa. Jos hän tykkää, jotta se on kivaa ja menee mieluusti, kerro, jotta sinulle niistä on tullut painajainen. Voiko hän mennä yksin ainakin välillä vai jätättekö molemmat vähemmälle. Ratkaiskaa se siten, kuin teille sopii. Tälleen se meillä meni, kun minä aloin kiemurrella hänen sukunsa juhlien suhteen ja hän minun.

Nykypäivänä jokaisella on joskus este ja jollei ole, sen voi keksiä, jos kysytään erikseen. Muutoin riittää se, ettei osallistu.

Voi myös piipahtaa lyhyesti ja lähteä pois, jos tuntuu siltä, että on näyttäydyttävä.
 
Niinpä, miksi pakottaa itseään menemään tilanteisiin, joissa ei halua olla. Alussa en tiennyt, että näitä tapaamisia on 20 vuodessa; siksi sanoin, että on ehkä väsynyt, jos ei jaksa mennä muutamaan tilaisuuteen. Tosi vaikea tilanne ap:llä


Älä valehtele. Ap kertoi ennen sinun viestiäsi, että juhlia on noin 20/vuosi. Ärsyttää ihmiset jotka aina selittelevät mokiaan niin, ettei syy olisi itsessään. Meillä on töissä just kaltaisesi eukko. Aina sillä selitys löytyy tekemättömiin töihin, jatkuviin myöhästelyihin jopa tärkeistä asiakastapaamisista jne. Aina syy ja vika löytyy muualta kuin omasta itsestään, oli asia mikä tahansa. Lisäksi on rasittavuuteen saakka täynnä itseään ja aivan ansiotta. Onkohan no meillä duunissa?
 
Viimeksi muokattu:
Kysy itseltäsi oletko naimisissa miehesi vai miehesi suvun kanssa.
Kaikkia et voi miellyttää, joten älä ota suvun kommenteista turhaa stressiä.

Suku on ihan ok, mutta jokaisella on kuitenkin ihan ikioma perhe-elämä, johon suvun ei pitäisi kuulua eikä puuttua. Sinä itse määrittelet rajat.
 
Kirjoita miehen sukulaisille kaunis ja kohtelias kirje. Lähetät samanlaisen kirjeen useammalle sukulaiselle. Kerrot, että ovat mielestäsi kivoja tyyppejä mutta sori, haluat tehdä haaveilemiasi asioita. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi, jos ei saa tehdä niitä asioita, joista on haaveillut. Eli tarkoittaa sitä, että nyt kohteliaimmin kieltäydyt heidän tilaisuuksistaan ja näette harvemmin. Ei tarvitse sukulaisten supatella ja arvailla kun vetäydyt juhlista.
 
Niin. Ja tietysti lähetät aina juhliin kukkia/kortin/lahjan ja jonkun ystävällisen viestin. Oikeastaan jos tuo kirjeen kirjoittaminen kaikille on liian suurieleinen juttu niin joku tällainen elekin joka juhlan kohdalla varmasti ajaa asian.
 
Voihan sukulaisten joukossa olla muitakin, jotka mieluummin tekisivät välillä jotain muutakin kuin menisivät sukujuhliin. Et varmaankaan ole ainoa, jota liian tiheä tapaileminen rasittaa. Jos itse rohkeasti alat jäämään välillä pois, niin voi muutkin ymmärtää ettei sinne ole pakko mennä. Kyllä empaattinen ihminen ymmärtää, jos joku haluaa enemmän omaa aikaa. Eivät ole oikeita ystäviä, jos on pakko mennä mukaan joka hemmetin kissanristiäiseen.
 
Luulisi, että siellä salaa muutama muukin ymmärtäisi ratkaisusi vähentää vastentahtoisia vierailuja ja saisi ehkä siitä pontta tehdä samoin. Ne "sisäpiiriläiset", jotka mahdollisesti loukkaantuvat, ovat kuitenkin aikuisia ja joutuvat vain selviämään omien tunteidensa kanssa. Kuka tietää, vaikka he itsekin haluaisivat enemmän omaa rauhaa, mutta eivät ikinä kehtaisi tunnustaa, koska ihmisen pitää olla niin sosiaalinen. On sellaisia sukuja, joissa luonnostaan on lämmintä yhteenkuuluvuutta, silloin ei ole kyse pakottamisesta vaan halutaan jakaa arkea ja suvun muistoja. Ei kai usein kuitenkaan niin usein kuin miehesi suvussa. Meneehän siinä esim. hirveästi rahaa, jos pitää järjestää isoja joulujuhlia ja ostaa lahjoja kaikille sisaruksille ja heidän lapsilleen. Lapsellista, jos loukkaannutaan sellaisesta ehdotuksesta, että aikuisille ei enää ostettaisi lahjoja. Ostakoot ne, jotka keskenään niin sopivat, ja kestäkööt loukkaantumisen vähän paremmin kuin uhmaikäinen lapsi. Myös miehesi on aikuinen, ja huultenväpätys menee kyllä ajan kanssa ohi. Turha syyllistyä.
 
Kun haluaisi tavata ystäväänsä ilman tämän puolisoa, niin kannattaa varovasti kokeilla kepillä jäätä sanoen vaikka, että olisi ihan kiva nähdä joskus ihan tyttöjen keskenkin, kun eihän ne pojat aina ymmärrä meidän juttuja. Jos tulee heti "akkatyylinen" reaktio, josta voi päätellä, että miehestään ei saa olla montaa mieltä, ja että tällaisia muodollisia perhevierailuja tässä vain halutaankin harrastaa eikä kiinnosta olla enää sen läheisempi, niin antaa sitten olla. Kyllähän nämä vaimokkeet kertovat kuitenkin monesti kaiken miehilleen, kun parisuhde on mielestään kuitenkin se suhde, joka pitää saada toimimaan vaikka ystävyyssuhteiden kustannuksella. Minusta ei ainakaan olisi mukavaa tapailla jatkuvasti väkisin ihmistä, jonka seurassa ei viihdy. Ehkä noita perhetapaamisia voisi järjestää mahd. harvoin, lähinnä juhlien aikaan, ja käydä sitten kaverin kanssa aina vaikka lenkillä, elokuvissa, ostoksilla, jolloin saa rauhallista jutteluaikaa.
 
Jos ap tapailisi miehen sukulaisia harvemmin, niin voisi jopa pitää tapaamisista. Liika on liikaa ja sääli että tapaaamisista tulee pakkopullaa, kun niitä on hirvittävän usein. Kenen aika oikeesti riittää noin usein tapahtuviin perhetapahtumiin?
 
Arviolta näitä eri tilaisuuksia on vuodessa yhteensä noin 20. Joskus niitä tulee sumassa enemmän, sitten saattaa tulla (ihana) viikkojen taukokin. Mutta kyllä tämä on liikaa. Esim. joulun alla se jo alkaa monilla adventtikahvitteluilla eri setien, tätien, siskojen, veljien ym luona (menet yhteen paikkaan, sinun on mentävä kaikkiin), sitten varsinaiset juhlapyhät vierailuineen puolin ja toisin, sitten tuleekin jo uusi vuosi perinteineen, sitten on kohta käsillä jo laskiainen mäenlaskuineen ja kohta mennään jo pääsiäistä kohti ja sitä seuraakin sitten jo vappu ja vappua juhannus jne. Ja nimpparikahvit tietty jokaisella tässä välissä ja kyllähän niitä pyöreitä synttäreitäkin aina tulee :(

No kyllähän tuo on jo tosi harvinaista riippuvaisuutta suvusta. Ei kukaan tuntemani aikuinen ihminen enää ramppaa adventti- ja nimpparikahveilla tätien ja setien luona, vaan lähinnä käydään pariskunnan kummankin vanhempien luona silloin tällöin ja joskus tavataan kummankin siskoja ja veljiä. Meidän suvussa usein hoituvat kimpassa, eli kun käyn vanhemmillani, siellä on yleensä myös joku siskoistani tai veljistäni perheineen käymässä ja tapaan samalla heidät.

Eli rasittaisi tuo minuakin. Ja ihan riippumatta siitä, onko miehen suku mukava vai ei. Entä ap sinun sukusi, ettekö vieraile sinun sukusi luona lainkaan - jos ette, tuo on todella yksipuolista.

Sinuna hankkisin jonkun harrastuksen (itsellesi mieluisan toki) joka vaatii viikonloppumenoja jatkuvasti. Näin ei tarvitse mennä joka kissanristiäisiin ja joskus voi jopa valkoisena valheena esittää, että voi voi tulisin niin mielelläni mutta kun juuri tänä viikonloppuna on taas koiranäyttely tai minkä harrastuksen nyt kyhäätkin itsellesi, vaikkei olisikaan. Tai voithan alkaa tehdä duunia viikonloppuna, jos työsi on sellainen.
 
Viimeksi muokattu:
Tässä on ensinnäkin ongelma numero 1 että kysymyksessä ei ole oma suku. Ongelma numero 2 on se, että tämä kyseinen suku on erityisen aktiivinen viettäessään sukutapaamisia.

Tällainen aktiivinen toisistaan välittävä suku ei välttämättä tajua, että kaikille ei tämä sovi. Onhan kysymyksessä traditio. Ihanaa on, että viitseliäisyyttä riittää ja tällaisia tapaamisia. Mies joka on pienestä pitäen tottunut tähän on vaikea saada muuttamaan tapojaan.

Muistan miten raskasta oli jouluisin kiertää mummulat lasten kanssa, varsinkin kun olisi halunnut mennä vain oman perheen pariin ja sitten kotiin. Myöhemmin opin arvostamaan näitä tapaamisia myös mieheni puolelta.

Kun erosin ja tapasin nykyisen mieheni päätin, että en seurustele suvun kanssa. Olen kyllä joissakin tapaamisissa, mutta kieltäydyn aika monesta.

Nyt ei muuta kuin pöydän ääreen ja keskustelemaan. Olisi mielenkiintoista tietää minkälaisen ratkaisun keksitte.
 
Aivan kuin minä olisin tuon kirjoittanut!Ihanaa että joku tuntee samanlailla.Olen tehnyt juuri ratkaisun että en ole missään yhteyksissä ihmisiin joita en halua nähdä.Minä pidän itse huolen itsestäni,eihän sitä kukaan muukaan tee!Sehän on ihan terveys kysymyskin.Stressissä eläminen on kuolettavaa.Senhän tiedekin on todistanut.Joten pidetään huolta itsestämme ja tehdään tarvittavat ratkaisut että voimme elää vapaasti.Armahdetaan itseämme,eikä tunneta syyllisyyttä.Jos ei miehelleni tämä sovi,niin sitten tulee ero.(Mieheni tietenkin saa olla yhteydessä heihin.)Ei enää toisten mielistelyä ja kilttinä tyttönä olemista!
Olen 48-vuotias, jo yli 20 vuotta aviossa ollut. Rakastan miestäni kovasti tai ainakin luulen, vaikka kysynkin itseltäni, osaanko rakastaa, sillä eikö rakkaus ole epäitsekästä, toisen tarpeet huomioonottavaa... eli rakastanko? Omasta mielestäni rakastan miestäni todella paljon. Mutta kysyn kyllä jo sitäkin, että onko se totta.

Hän on ihana ihminen. Seksi sujuu. Meillä on puhuttavaa. Keskustelemme syvällisiä, meillä on samantapainen huumorintaju ja pidämme pitkälle samoista asioista. Olen onnellinen hänen seurassaan.

Mutta ongelmana on se, etten osaa olla naimisssa, koska se merkitsee, että sen parisuhteen lisäksi on paljon muutakin, minkä kanssa pitää tulla toimeen. Minusta on pikkuhiljaa todellinen katastofi se, että joudun viettämään niin paljon aikaa elämästäni miehen sukulaisten kanssa. Miehellä on useampi sisarus ja heillä kaikilla on lapsia ja appivanhemmat elävät myös ja miehen tädit, sedät, kummit ym. samaten. Joudun näin ollen viettämään aikaa syntymä- ja nimipäivillä, häissä, hautajaissa, rippijuhlissa, yo-juhlissa, jouluna, pääsiäisenä jne.jne.jne. ihmisten kanssa, joiden kanssa en jaksaisi enää olla. 20 vuotta riittää, nyt en vain jaksa tätä porukkaa enää. He ovat niin eri maata kuin minä. Ei ole mitään muuta yhteistä kuin se, että olen tämän miehen vaimo ja he ovat hänen sukulaisiaan.

Haluaisin niin erilaista elämää. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin. En tajunnut, miten kaksi ihmistä naimisiin mennessään saavat molemmat puolisonsa perheet ja suvut taakakseen ja joutuvat loppuikänsä viettämään ihmisten kanssa, joiden kanssa eivät muuten olisi tekemisissä.

Mikä siis neuvoksi, kun en kertakaikkiaan enää jaksa elää näin. Minua ei ole luotu istuskeluun tämän seurueen kanssa monta, monta kertaa vuodessa milloin minkäkin syyn takia. En halua. Haluan omannäköiseni elämän eikä tämä ole se. Olen liian kauan jatkanut näin, en halua enää. Haaveilen yksinelämisestä, siitä, etten olisi velvoitettu mihinkään tämän porukan suhteen.

Alan tajuta, ettei ongelma olekaan mieheni suku ja millaisia he ovat, vaan minä itse, joka ei pysty tällaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihan kuin minussa olisi joku vaje. Mutta siis, mitä teen, kun en vain pysty tähän?

Eräs ystäväni sanoi minulle, että kyllä sitä vaan täytyy vähän joustaa, miehen takia. No, olen joustanut ja mitä tapahtui? Olen jatkuvassa sisäisessä kapinassa, että joku muu on ikäänkuin ottanut vallan omassa elämässäni.

Avioero miehen suvun takia?

Ajatuksia? Mielipiteitä?
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä