En halua tätä lasta...

["seela"]

Olen raskaana ja mulla on sellainen tunne koko ajan etten halua tätä lasta. Ihan hirveää tuntea tuollain. Raskaus oli alunperin vahinko ja pääasiassa mies halusi pitää lapsen. Musta ei ollut yksin tekemään päätöstä toiseen suuntaan. Onko muilla kokemusta vastaavasta? Oletteko rakastaneet lasta kuitenkin hänen synnyttyään? Kärsin vaikeasta masennuksesta, joka on jatkunut jo nuoruudesta asti ja toki masennuksella on varmasti tekemistä näiden tunteiden kanssa. Tuntuu vaan jotenkin pahalta odottaa lasta, jota kohtaan ei tunne mitään eikä edes lasta halua. Onko mitään neuvoja miten voisi toimia tässä tilanteessa? Miten saisi positiivisia tunteita lasta kohtaan syntymään?
Ymmärrän kuinka epäreilua tämä ajattelu on esim. lapsettomia kohtaan ja jos voisin, niin olisin tämän raskauden suonut ennemmin pitkään lapsettomuudesta kärsineelle ystävälleni. Ja ymmärrän senkin, että jokainen lapsi on lahja ja vanhemmilleen tärkeä. Pelkään vain tuleeko minussa koskaan heräämään rakkautta lasta kohtaan ja en todellakaan halua että lapsi tulee tilanteesta kärsimään.

 

[jassåå]

miäs jos jutelisit noista asioista neuvolassa? Ja itse rupesin oikeastaan rakastamaan lasta vasta 8kk:n jälkeen, en tiedä miksi, mutta niin vain kävi, vaikka meillä lapsi oli hyvin toivottu.

 

[...]

kun minä olin raskaana, niin itse en halunnut lasta mutta en halunnut tehdä aborttia, koska mies halusi pitää lapsen. En siis kertonut tästä miehelle mitään. En lapsen synnyttyä tuntenut häntä kohtaan mitään, mutta tietenkin sit kun kotiin pääästiin yms. niin kyllä sitä lasta on oppinut rakastamaan : ) mutta itelläkin masennusta, niin joskus tuntuu että mitä oon menny tekemään, kun pidin lapsen, mutta en ikinä silti luopuis. <3 sinä vaan tiedät oikean ratkaisun. Mieti haluatko todella äidiksi ja oletko valmis elämäntilanteessasi kantamaan vastuun loppuelämän lapsestasi.

 

[isoäiti mölykylästä]

kun mä aloin odottaa neljättä lastani, en ollut asiasta yhtään innoissani. hävettää tunnustaa, että ajatus oli, että vaikka kesken tulisi, niin en surisi. mutta sitten kun tunsin ekat liikkeet joskus kahdennen kymmenen viikon paikkeill, niin mieli muuttui ja aloin rakastaa tulevaa vauvaa

 

["seela"]

No tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä etten jaksaisi hoitaa lasta ja olla kotona lapsen kanssa sitä vuotta syntymän jälkeen. Masennukseni yleensäkin syvenee kotona ollessa, kun olen töissä niin päivät pysyvät rytmissä ja vaikka olen silloinkin masentunut, niin seinät ei kuitenkaan kaadu niskaan. Totta puhuakseni en tiedä tulenko jaksamaan lapsen kanssa. Ajatuskin kotona istumisesta lapsen kanssa tuntuu musertavalta.

Neuvolassa en osaa asiasta puhua, sillä täti on jotenkin liian tuttu. Ja muutenkin asutaan pienessä kylässä jossa jutut leviää joka puolelle.

 

["seela"]

Mullakin tunne, että jos kesken menisi niin tuskin edes surisin. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

 

["iloinen"]

Mä pääsin elämänmittaisesta masennuksesta lapsen avulla. Mitään ihanampaa ei ole. Ei mulla kyllä raskausaikana mitään tunteita juuri ollut... hankalaahan se on jos ei ole aiempia lapsia ja kokemuksia. Mut sit kun lasta hoitaa ja sen kanssa on, se rakkaus tulee. Ja elämä on mulla ainakin aivan ihanaa: on syy elää ja lapsi saa hymyilemään. Ja äitiys on ainoa asia missä olen hyvä

 

["vieras"]

Jos sä et halua lasta niin miksi sen teet? Voitko ajatella muuta vaihtoehtoa?

 

[Miuski harmailee]

Et todellakaan ole ainoa maailmassa, joka tuntee näin. Olen tehnyt paljon töitä masennuksesta kärsineiden äitien kanssa ja tiedän, että apua on saatavilla. Kannustan kovasti puhumaan tilanteestasi neuvolassa. Ehkä teidän lähellä toimii jonkinnäköistä vauvaperhetoimintaa tms. jonka kautta voisit saada ihan työntekijän apua positiivisten mielikuvien luomisesta vauvaa kohtaan. Sitä hienompaa, mitä aikaisemmassa vaiheessa saisit apua, sillä totta on, että synnytys ja pikkuvauvavaihe voivat muutenkin altistaa masennukselle. Masentuneena on äärimmäisen raskasta jaksaa vastata vauvan tarpeisiin. Pahimmassa tapauksessa voi käydä niin, että vauvakin masentuu (olen nähnyt näitä vauvoja työssäni useita). Pyydä apua!! Tilannettasi voidaan auttaa!!!

 

["seela"]

No jos haluan abortin, niin se on tehtävä viikon sisällä, joten ei kamalasti ole aikaa miettiä. Mies haluaa lapsen, tuntuis väärältä riistää se häneltä. Vaikka tiedostankin että vastuu lapsesta jäis pääosin mulle. Tähän mun masennukseen liittyy sekin, et kaikkien päätösten tekeminen on aivan sairaan vaikeeta.

 

[nooh]

adoptioon?

 

["seela"]

Asiasta puhumien neuvolassa tuntuu ihan sairaan vaikealta. Täti ei tiedä masennuksesta eikä muustakaan ja olen hänet tuntenut jo vuosia. Enkä usko, että tässä pikku kylässä mitään apuja juurikaan on tarjolla.

 

[Miuski harmailee]

[QUOTE="seela";23435210]No jos haluan abortin, niin se on tehtävä viikon sisällä, joten ei kamalasti ole aikaa miettiä. Mies haluaa lapsen, tuntuis väärältä riistää se häneltä. Vaikka tiedostankin että vastuu lapsesta jäis pääosin mulle. Tähän mun masennukseen liittyy sekin, et kaikkien päätösten tekeminen on aivan sairaan vaikeeta.[/QUOTE]

Olet sen verran aikaisessa vaiheessa raskauden kanssa, että ei ole ollenkaan tavatonta, ettet vielä tunne tunteita vauvaa kohtaan. Raskaudessa ja äidiksi kasvamisessa on tiettyjä vaiheita ja voi hyvin olla, että tunteet heräävät myöhemmin. Vauva ei siitä vahingoitu ja sinä voit kasvaa vielä mahtavaksi äidiksi. Mutta puhu tilanteesta silti neuvolassa ja pyydä apua!

 

[elämäyllättää]

Täällä odotetaan rv.16 neljättä, suunnittelematonta lasta, ja sopeutumisvaikeuksia asiaan on edelleen.. Meillä on syksyllä vauvan syntyessä 18, 10 ja 5 vee pojat jotka on suunnitellut ja halutut ja riittäneet meille täydellisesti. Täytyy myöntää että raskauden keskenmeno tuskin olisi järkytys ja eka ultrassakin sanoin kätilölle, ettei se mitään haittaisi vaikkei sieltä mitään löytyisi... Välillä tuntuu että olen todella katkera, että mulle kävi näin,(ja sen verran pelkuri olin etten uskaltanut keskeytykseen mennä, kun ajattelin että pää ei ehkä "kestä sitä"). Minä myös olisin suonut tämän lapsen jollekin joka niin kovasti lasta odottaisi. Eniten pelottaa kuinka jaksan sitä rumpaa, kun mulla on ikääkin jo 38vee. Ja myös sama ajatus, että rakastaako lasta samalla tavalla kuin muita, kun tämä ei ole ollut samalla lailla toivottu ja odotettu...

 

["seela"]

Jotenkin tuntuu etten pysty omaa lasta antamaan adoptioon. Toisaalta tuntuu etten itse ehkä ole paras hoitaja hänelle.

 

[Miuski harmailee]

[QUOTE="seela";23435224]Asiasta puhumien neuvolassa tuntuu ihan sairaan vaikealta. Täti ei tiedä masennuksesta eikä muustakaan ja olen hänet tuntenut jo vuosia. Enkä usko, että tässä pikku kylässä mitään apuja juurikaan on tarjolla.[/QUOTE]

Kylässänne ehkä ei, mutta synnytyssairaalassa mahdollisesti voisi ollakin. Luota ihmeessä neuvolan terveydenhoitajaan. Hän on ammatti-ihminen ja on varmasti kohdannut masentuneita äitiejä aikaisemminkin. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta!!

 

["seela"]

No täytyy yrittää ottaa asia puheeksi neuvolassa. Katsotaan pystynkö. Olin niin paljon helpompaa jossain suuressa kaupungissa, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Tää on niin pieni kylä, et melkein joku sukulainen aina töissä jossain.

 

[Miuski harmailee]

[QUOTE="seela";23435279]No täytyy yrittää ottaa asia puheeksi neuvolassa. Katsotaan pystynkö. Olin niin paljon helpompaa jossain suuressa kaupungissa, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Tää on niin pieni kylä, et melkein joku sukulainen aina töissä jossain.[/QUOTE]

Puhu ihmeessä neuvolassa!! Tuli sekin mieleen, että jos sulla on lääkitys, pitää se tarkastaa, että on vauvan kannalta sopiva. Jos taas ei lääkitystä ole, kannattaisi jotain ehkä kokeilla, että saisit mielialan nousemaan. Toivoa on ja sinulle on kasvamassa ihana vauva, joka on jotain ihan kokonaan sinun omaa ja joka rakastaa sinua ehdoitta!!

 

["Vieras"]

Kuulostaa ristiriitaiselta että nimenomaan mies halusi lapsen mutta ei ole kuitenkaan juurikaan valmis osallistumaan hoitoon. Aika itsekästä. Kuulostaa muutenkin että ap ajattelet koko ajan toisten tunteita ja mielipiteitä, omistasi viis. Jos tiedät että masennus pahenee lapsen kanssa kotona niin ole kotona mahdollisimman lyhyt aika ja laita mies ottamaan vastuu ja jäämään vuorostaan kotiin! Vaikka pikkupaikkakunnalla kuinka juorutaan. Oma terveytesi on kyseessä. Ja lapsesikin terveys.
Sun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä ettet halua lasta tai ettei joku muu lapseton saa lasta.

 

[****]

[QUOTE="seela";23435236]Jotenkin tuntuu etten pysty omaa lasta antamaan adoptioon. Toisaalta tuntuu etten itse ehkä ole paras hoitaja hänelle.[/QUOTE]

Hei, onhan sulla mies! Sille kuuluu puolet vastuusta.

Niin ja tuossa vaiheessa ei kuulukaan vielä tuntea mitään suuria tunteita, raskaus on niin alussa. Moni alkaa tuntea tunteita kun lapsi potkii, osa vasta kun lapsi syntyy. Takaan, että kun lapsi on vuoden, et tiedä mitään suurempaa rakkautta kuin se lapsesi

 

[bnvjbn]

Siis onko sulla lääkitys? koska jos on, neuvolassa tulisi siitä tietää. Raskaanakin voidaan hoitaa masennusta lääkkein jos se on tarpeen ja käytetään tiettyjä turvallisempia lääkkeitä.

 

[miee]

Mä halusin kyllä lapseni, mutta kun hän syntyi niin tuntui että en rakastanut häntä ollenkaan ja meni pitkää ennen kun aloin rakastaa lastani. Ihmettin kun kaverit kertoi että sairaalassa vaan tuijotti nukkuvaa lasta, niin en minä kyllä tuijotellut. Mutta kaikki tunteet on ihan sallittuja mutta niista kannattaa puhua jollekkin!

Ja tunnen myös erään naisen kuka ei halunnut pitää lastaan vaan mies perjaatteessa "pakotti" niin hänellä meni synnytyksen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin alkoi lasta rakastaa. Mutta kyllä se äidinrakkaus sieltä useimmilla tulee.

 

[ärri tänään]

Täällä odotetaan rv.16 neljättä, suunnittelematonta lasta, ja sopeutumisvaikeuksia asiaan on edelleen.. Meillä on syksyllä vauvan syntyessä 18, 10 ja 5 vee pojat jotka on suunnitellut ja halutut ja riittäneet meille täydellisesti. Täytyy myöntää että raskauden keskenmeno tuskin olisi järkytys ja eka ultrassakin sanoin kätilölle, ettei se mitään haittaisi vaikkei sieltä mitään löytyisi... Välillä tuntuu että olen todella katkera, että mulle kävi näin,(ja sen verran pelkuri olin etten uskaltanut keskeytykseen mennä, kun ajattelin että pää ei ehkä "kestä sitä"). Minä myös olisin suonut tämän lapsen jollekin joka niin kovasti lasta odottaisi. Eniten pelottaa kuinka jaksan sitä rumpaa, kun mulla on ikääkin jo 38vee. Ja myös sama ajatus, että rakastaako lasta samalla tavalla kuin muita, kun tämä ei ole ollut samalla lailla toivottu ja odotettu...

Mä olen varmasti hirveä ihminen, mutta mä olen samaa mieltä. raukkamaista olla tekemättä aborttia, ja sitten meuhkata jopa ääneen että menisipä kesken, hoitaisipa luonto pois, kunpa se ei olisi elossa. Oksettavaa suorastaan. Miksi ette ihmiset käytä ehkäisyä!! Ja jos se raskaaksituleminen on niin kauheaa, niin vieläpä sellaista ehkäisyä joka varmasti toimii. Esim. pillerit+kumi. Vedotaan siihen kun pillerit petti, tai että hups, se putosi/irtosi kun olin suihkussa.
Anteeksi, mutta mä en vain ymmärrä. joissakin perheissä näitä vahinkoja siunaantuu enempikin. ja taas valitetaan kun on rankkaa.

 

["supi"]

suosittelen myös puhumaan asiasta neuvolassa! muista, että terkkarilla on vaitiolovelvollisuus eikä hän saa kertoa sinusta asioita eteenpäin. uskon, että helpottaa kovasti kun saat puhuttua näistä asioista. negatiiviset tunteet raskautta kohtaan ovat normaaleja ihan sellaisillekin ihmisille, joilla ei ole taustalla masennusta ja lapsi on toivottu. varmasti löytyy jotain apua paikkakunnaltasi ja saat apua jo raskausaikana! vauvan synnyttyä apua voi löytyä esimerkiksi perhetyöntekijästä joka voi tulla hoitoavuksi luoksenne ja samalla voitte keskustella.

niinkuin joku edellä jo sanoikin, ei ole heikkoutta pyytää apua! tämä piti minunkin oppia, sillä itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kun siitä vihdoin uskalsin puhua sain tarvitsemaani keskusteluapua ja ihana perhetyöntekijä kävi hoitamassa välillä vauvaa niin, että sain vähän omaa aikaa miehen ollessa töissä.

voimia kovasti sulle! uskon, että rakkaus lapseen kehittyy ajan myötä, oli se sitten jo ens viikolla tai myöhemmin

 

["seela"]

Ei ole lääkitystä tällä hetkellä. Tosin tämän raskauden myötä masennus tuntuu pahentunee, joten täytyy varmaan harkita jotain vaaratonta lääkitystä. En tiedä. En ole neuvolassa asiasta puhunut.

Mies halusi ehdottomasti pitää lapsen, sanoi murhaajaksi jos tekisin abortin ja sitten ei ikinä enää voisi harkita lapsia myöhemminkään jne. Näin kirjoitettuna mies kuulostaa varmaan aika pimeältä, joka ehkä onkin totta, mutta en vain itse sitä näe. Ylipäätään maailma näyttää niin mustalta etten enää erota mitkä asiat on oikeasti huonosti ja mitkä tämän sairauden takia.

Mies ei tule lapsesta vastuuta kantamaan. Tiedän sen jo, toki sanoo että tekee sitä ja tätä, mutta tiedän ettei tule tekemään. Ei tee nytkään mitään. Hänet on kasvatettu siten, että hän voi istua sohvalla ja äiti tuo kaiken valmiiksi eteen.