H
henni
Vieras
Olen 4-kk:n vauvan äiti. Vauva on syntymästään asti ollut itkuinen, äreä, levoton ja paljon liikkuva. Rakastan vauvaani ja miestäni... mutta! Tuntuu etten jaksa enää. Tuntuu että taakka on liian raskas. Elämä tuntuu yhdeltä harmaalta painajaiselta, joka päivä on haaste josta on selvittävä. Yritän olla hyvä äiti, leikittää ja naurattaa lasta, lapsi vain kiemurtelee ja kätisee, valvottaa öisin. Yöunille menemme yöllä yhden-kahden välissä. Yritän pitää yllä rytmiä ja rutiineja, mutta silti täällä perheessä ollaan kaikki väsyneitä. Mies tekee pitkää päivää ja on yleensä vasta ilta-kuudelta kotona. Minulla on pitkä päivä itkuisen vauvan kanssa eikä ole päivisin muuta seuraa kuin vauvani. Sukulaiset ja ystävät asuvat kaukana. Välillä olen käynyt äiti-lapsi-kerhossa, mutta yleensä en niihin jaksa nousta koska ne ovat varhain aamupäivästä ja kun vauva saattaa valvottaa aamu kolmeenkin en jaksa aamuisin nousta.
Tuntuu että olen epäonnistunut äitinä. Vauvani vain itkee ja huutaa vaikka kaikkeni yritän.
Minua on alkanut todenteolla masentamaan, jos niin voisi sanoa.
""Entinen elämä"" ennen vauvantuloa painaa välillä mieltäni, kaikki kipeät asiat menneisyydessäni. Yritän unohtaa mutta ne ovat vain juuttuneet paksuksi möykyksi sisimpääni. Minua ahdistaa. Haluaisin välillä kiljua, huutaa!
Olen alkanut saamaan raivokohtauksia, jolloin en edes tunne itseäni, en pysty itseäni kontrolloimaan. Nämä tulevat kun vauva on yöllä vihdoin rauhoittunut yöunilleen ja mieheni ja minä olemme kahden.Mies yrittää käydä nukkumaan mutta minä raivoan, riehun, peitot ja tavarat lentää, karjun ja kiljun kuin hullu... Tätä kestää useita minuutteja, mieheni saa minut rauhalliseksi vain ""selättämällä"" minut sänkyyn eli hän joutuu painollaan pitämään minusta kiinni ja makaamaan päälläni että rauhoitun. Tätä seuraa paniikinomainen itkukohtaus enkä saa öisin unta ja pelkään etten saa nukutuksi. Minun on vaikea nukahtaa, tuntuu että tarvitsisin unilääkkeitä mutta niitähän en imetyksen takia voi saada. Miehellänikin vain palaa hermot kanssani (en ihmettele) ja hän taitaa pitää minua hulluna.
Mieleeni vain nousevat entiset hyväksikäytöt, raiskaus, sekoilut jne. joita en koskaan kenellekään ole pystynyt kertomaan.Nyt yritän vain olla hyvä äiti!
Mieheeni välit on ihan OK. Paitsi että hänen mielestään kaikki on hyvin, hän katsoo vain telkkaria eikä iltaisin jaksa kanssani jutella.
Päivän ainoa henkireikä on lähikaupassa ja lenkillä käynti. Kuin henki ja elämä. Tänään yritin lähteä kauppaan mutta kesken matkaan sain hirveän itkukohtauksen eikä ollut voimia jatkaa matkaa. Kävelin takaisin kotiin. En vain jaksanut. Mietin, MITÄ HITTOA MINULLE ON TAPAHTUNUT?
Ennen olin sosiaalinen ja elämänhaluinen, pidin itsestäni voimien ja elämäntilanteen mukaan huolta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja pidin huolta myös ulkonäöstäni... olin ""menevä mimmi"", nyt pukeudun reikäisiin kalsareihin kotona ja ulos laitan aina lenkkarit ja verkkarit, hiuksia en jaksa enää laittaa... Masentaa jo se etten jaksa panostaa ulkonäkööni sillä olen öiden jäljiltä niin väsynyt, eikä vauva paljon minua katsele. Eikä varmaan enää mieskään.
Yritän vain jaksaa mutta päivä päivältä tuntuu vain vaikeammalta. Aamulla toivon olevani jossain muualla. pari kertaa olen huutanut vauvallenikin. Inhoan itseäni siitä! En tiedä mitä tekisin.En uskalla neuvolassa avautua. Pelkään että ne ottaa mun vauvan pois. Vauva on mulle kuitenkin kaikki kaikessa! Mitä ihmettä teen? Mistä saan voimia? Onko kohtalotovereita/toisia hulluja? Auttakaa!
Tuntuu että olen epäonnistunut äitinä. Vauvani vain itkee ja huutaa vaikka kaikkeni yritän.
Minua on alkanut todenteolla masentamaan, jos niin voisi sanoa.
""Entinen elämä"" ennen vauvantuloa painaa välillä mieltäni, kaikki kipeät asiat menneisyydessäni. Yritän unohtaa mutta ne ovat vain juuttuneet paksuksi möykyksi sisimpääni. Minua ahdistaa. Haluaisin välillä kiljua, huutaa!
Olen alkanut saamaan raivokohtauksia, jolloin en edes tunne itseäni, en pysty itseäni kontrolloimaan. Nämä tulevat kun vauva on yöllä vihdoin rauhoittunut yöunilleen ja mieheni ja minä olemme kahden.Mies yrittää käydä nukkumaan mutta minä raivoan, riehun, peitot ja tavarat lentää, karjun ja kiljun kuin hullu... Tätä kestää useita minuutteja, mieheni saa minut rauhalliseksi vain ""selättämällä"" minut sänkyyn eli hän joutuu painollaan pitämään minusta kiinni ja makaamaan päälläni että rauhoitun. Tätä seuraa paniikinomainen itkukohtaus enkä saa öisin unta ja pelkään etten saa nukutuksi. Minun on vaikea nukahtaa, tuntuu että tarvitsisin unilääkkeitä mutta niitähän en imetyksen takia voi saada. Miehellänikin vain palaa hermot kanssani (en ihmettele) ja hän taitaa pitää minua hulluna.
Mieleeni vain nousevat entiset hyväksikäytöt, raiskaus, sekoilut jne. joita en koskaan kenellekään ole pystynyt kertomaan.Nyt yritän vain olla hyvä äiti!
Mieheeni välit on ihan OK. Paitsi että hänen mielestään kaikki on hyvin, hän katsoo vain telkkaria eikä iltaisin jaksa kanssani jutella.
Päivän ainoa henkireikä on lähikaupassa ja lenkillä käynti. Kuin henki ja elämä. Tänään yritin lähteä kauppaan mutta kesken matkaan sain hirveän itkukohtauksen eikä ollut voimia jatkaa matkaa. Kävelin takaisin kotiin. En vain jaksanut. Mietin, MITÄ HITTOA MINULLE ON TAPAHTUNUT?
Ennen olin sosiaalinen ja elämänhaluinen, pidin itsestäni voimien ja elämäntilanteen mukaan huolta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja pidin huolta myös ulkonäöstäni... olin ""menevä mimmi"", nyt pukeudun reikäisiin kalsareihin kotona ja ulos laitan aina lenkkarit ja verkkarit, hiuksia en jaksa enää laittaa... Masentaa jo se etten jaksa panostaa ulkonäkööni sillä olen öiden jäljiltä niin väsynyt, eikä vauva paljon minua katsele. Eikä varmaan enää mieskään.
Yritän vain jaksaa mutta päivä päivältä tuntuu vain vaikeammalta. Aamulla toivon olevani jossain muualla. pari kertaa olen huutanut vauvallenikin. Inhoan itseäni siitä! En tiedä mitä tekisin.En uskalla neuvolassa avautua. Pelkään että ne ottaa mun vauvan pois. Vauva on mulle kuitenkin kaikki kaikessa! Mitä ihmettä teen? Mistä saan voimia? Onko kohtalotovereita/toisia hulluja? Auttakaa!