Tässä nyt vihdoin tämä synnytyskertomus, jonka lupasin.
Synnytyspoltot alkoivat lauantaiaamuna 30.8. kello viiden aikaan. Koko lauantaipäivä oltiin kotosalla ja laskeskeltiin supistusten välejä ja kestoja sekä pakkailtiin sairaalakassia. Seuraavana puolen yön tienoilla supistusten välit alkoivat lähennellä viittä minuuttia. Jaksoin vielä vajaat pari tuntia kotosalla, mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Puoli 2 soitin synnärille, että joko voidaan alkaa tulla kun supistaessa tuntui menevän taju. Kahden aikaan sitten pääsimme sairaalaan, puin sairaalakamppeet päälle ja vauvan sykettä seurattiin n. 15 minuuttia. Kolmelta tuska alkoi olla niin ylitsepääsemätön, että sain ensimmäisen lihakseen pistettävän rentouttajan. Se vei supistuksilta pahimman terän pois ja jäimme aulan kiikkustuoleihin odottelemaan että pääsisin synnytyssaliin. Mies oli tietenkin koko ajan mukana. Neljältä pääsimme vihdoin synnytyssaliin ja oksensin melkein heti, lihasrentouttaja oli tehnyt aika höntin olon ja se purkautui vatsan täydellisenä tyhjennyksenä. Viiden aikaan pyysin kätilöltä että saisin epiduraalipuudutuksen, koska aiemmin saatu lihasrentouttaja ei enää riittänyt. Vähän vaille kuusi anestesialääkäri kävi antamassa puudutteen ja sen jälkeen olinkin sitten "sänkyyn sidottu", sitä ennen kun pystyin vielä helposti supistusten aikana kävelemään ympäriinsä. Sitten alkoikin synnytyksen dramaattisempi osuus. Kätilöt puhkaisivat kalvot, että lapsivesi saatiin ulos ja vauvan sykettä voitiin seurata suoraan vauvan päähän laitetun pinnin kautta. Vauvan syke laski reippaasti jokaisella supistuksella, näytöllä vilkkui "sydänpysähdyksen esiaste" (lääkäritermein tottakai) ja synnytyssaleista vain meillä tila oli kriittinen. Tuntui aika hurjalta seurata sitä näytöltä, kun itsellä tuntui kaikki olevan suhteellisen ok, mieskin yritti pitää pokkaa vaikka huolissaanhan se oli. Lääkäri kävi vähän väliä ottamassa vauvan päästä Ph-näytteitä, joilla varmistettiin että vauvan hapetus oli hyvä, sykkeenlaskuista huolimatta. Ongelma kuitenkin jatkui, epäilivät että napanuora on vauvan kaulan ympärillä tai muuten vain puristuksissa, ja siksi minua valmisteltiin hätäsektioon. Kätilö laittoi virtsakatetrin ja se sattui ihan pirusti! Kohdunsuun avautuminen tapahtui suhteellisen nopeasti viimeisten 7-9 sentin osalta ja kun lääkäri vaihtui, hän totesi että yritetään saada vauva syntymään alateitse. Kun ponnistusvaihe alkoi, lääkäri suostui pyyntööni, että katetri otettaisiin pois. En olisi oikeasti kestänyt koko ponnistusvaiheen ajan sitä kipua, jonka katetri aiheutti. Kello oli sunnuntaiaamuna jo lähemmäs kymmentä kun aloin ponnistaa vauvaa maailmaan. Kätilö joutui auttamaan kohdunsuun reunaa kädellään, koska olin vasta 9 senttiä auki kun ponnistamisen tarve tuli. Hän myös leikkasi välilihan eli teki episiotomian, repeämien välttämiseksi. Sain pitää toista jalkaa lääkärin ja toista kätilöharjoittelijan kylkeä vasten jokaisella ponnistuksella. Ja yksi kätilö auttoi käsillään vauvaa pois kohdusta, joten minulla oli erittäin turvallinen olo - olin hyvissä käsissä tuskista huolimatta. Kyllähän siinä jo tuli jossain vaiheessa se tunne, että ottakaa se pois keinolla millä hyvänsä, etenkin silloin kun vauvan pää oli juuri syntymäisillään ja ponnistuksen tarvetta ei selkeästi tuntenut.
Neljänkymmenenyhden minuutin ponnistamisen jälkeen kuului parkaisu ja pieni ihana tyttö oli syntynyt. Sain vauvan vatsan päälle katselemaan maailmaa ja hän sai myös maistaa ensimmäiset äidinmaitopisarat. Istukan syntymisen vauhdittamiseksi sain tippaan oksitosiinia ja jälkeisten jälkeen kätilöharjoittelija tikkasi alapään paikkoja varmaan tunnin. Mies katkaisi napanuoran ja ylpeänä isinä kylvetti vauvan ensimmäistä kertaa. Sitten pienokainen joutui pariksi tunniksi keskoskaappiin lämmittelemään, kun oli niin pieni, vaikka syntyi raskausviikolla 41+2.
Bibabbaloola ja pikkuprinsessa 2 vkoa