Moi! Vihdoin sain rekisteröityä ja onnistuin tänne kirjoittelemaan. Kiitos tuhannesti
Kinsellalle ryhmän perustamisesta. Olen siis se eilinen kirjoittaja joka pyysi apua selvitä synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Tänään sain perhetyöntekijältä soiton ja minulle on tulossa apuvoimia kahdelle seuraavalle psykologikäynnille. Hieno juttu niin ei tarvitse raahata poikaa sinne mukaan. Saan kerrankin istua ja keskittyä vain itseeni.
Huomenna olisikin jo seuraava psykologiaika, kiva päästä juttelemaan.
Lady-Bird, saitko soitettua jo apua itsellesi? Millä fiiliksillä siellä ollaan?
Kerronpa tähän perään vielä hieman omaa tarinaani, niin pääsevät muutkin jyvälle jotka eivät eilen
Mitäs nyt, palstalla sattuneet huoliani olla lukemassa....
Minulla on 6 kuukautta vanha poika. Olen alusta asti tuntenut, etten rakasta poikaani ja yrittänyt pakottaa itseni nauttimaan vauva-ajasta. Niinhän kaikki sanoo, että sen pitäisi olla elämän ihaninta aikaa. Minulle se ei kuitenkaan sitä ole, ei ole koskaan ollut. Tunnistin itsessänmi masennuksen oireita jo hyvin varhain, mutta kielsin ne ja ajattelin vain hormoonien jylläävän. Aloin saamaan paniikkikohtauksia ja ahdistuskohtauksia. Joka päivä päätin hakea apua. Silti jokaisesta kohtauksesta selvittyäni olin varma, etten olekaan sairas. Selviän kyllä. Reilu 3 viikkoa sitten maailmani kuitenkin romahti. Löysin itseni lyyhistyneenä lattialta. Poikani itki vieressä enkä tehnyt mitään, itkin vain ja katsoin häntä voimattomana. Silloin tiesin, että minun on hankittava apua, muuten teen jotain itselleni tai pahimmassa tapauksessa pojalle. Soitin välitömästi neuvolaan, josta minulle annettiin neuvolapsykologin numero. Sain ajan psykologille heti samlle viikolle ja jo se tieto helpotti oloani.
Minulle diagnosoitiin vakava synnytyksen jälkeinen masennus. Minulle varattiin heti aika lääkärille, jotta saisin aloitettua mielialalääkityksen ja pääsisin kohtauksista eroon. Nyt olen käynyt psykologilla kolmesti. Minulla oli jo helpompaa viikon verran, mutta viikonlopun aikana tuska palasi entiselleen ja sain taas voimakkaan kohtauksen mieheni ja poikani silmien edessä. Ahdistus, pahaolo ja pelko ovat edelleen hallitsevia tunteita elämässäni. Yritän kuitenkin taistella jatkuvasti ja elän päivän kerrallaan. Tavoitteeni on, että vielä jonakin päivänä pystyn olemaan iloinen, onnellinen ja nauttimaan siitä mitä minulle on.
Päällimäisiä tunteita joiden kanssa kamppailen ovat ahdistus. Tunnen, että koko elämäni on loppunut, minulta on viety kaikki. Vihaan itseäni, miestäni, vauvaamme ja elämää. Tekisin mitä tahansa päästäkseni pois. Jonnekin missä voisin taas olla onnellinen, saisin olla rauhassa ja nukkua kaiken tämän väsymyksen pois. Itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen jokaisen kohtauksen kohdalla...silloin olen valmis tekemään mitä vain saadakseni sen tunteen pois. Minulla on niin paha olla, että oksenna, itken, en pysty syömään, en nukkumaan. Poikaani kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Rakastan häntä valtavasti, mutta vihaan häntä myös hyvin usein monista syistä. Ennen olin huoliteltu, kuljin kauniissa vaatteissa, minulla oli aikaa, rahaa ja tarvetta ostaa kauniita asioita. Nyt kuljen samoissa verkkareissa, imetystä helpottavssa kauhtuneessa paidassa. Hiukset aina ponnarilla. Miksi laittautuisin, ketä varten, itseäni? vauvaani? Vihaan kotona olemista. Tätä samaa olohuonetta jossa olen kaikki päivät. Yritän keksiä tekemistä, mutta silti en halua tehdä mitään, en jaksa. Haluaisin vain niin kovasti entisen elämäni takaisin, haluaisin olla taas onnellinen, halaisin nauttia äitiydestä, rakastaa lastani täysillä.....