Elämää synnytyksenjälkeisen masennuksen kanssa 10/09

Hei!

Kaikki äidit, jotka ovat sairastaneet synnytyksenjälkeistä masennusta/sairastavat tulkaa tänne keskustelemaan ajatuksistanne ja purkamaan huolianne.

Äitiys ei ole aina ruusunpunaisin kuorin kirjattua onnea, vaan siihen saattaa kuulua ahdistusta, pelkoa ja huolta lapsesta, tulevaisuudesta, omasta itsestään ja ajatuksistaan. Vaikka masennuksesta vielä puhutaan hyvin vähän, mielestäni kissa on joskus nostettava pöydälle oman itsensä takia. Itsellä salailu masennuksesta paheni vakavaksi ja paranemisprosessi pitkittyi.

Liittykää siis tänne ja tulkaa kertomaan mietteitänne! :heart:

 

:wave: Täällä yksi masennuksen kourissa oleva äippä...apua pitäisi hakea... jos huomenna vaan muistan soittaa, miksi hitossa kaikkiin paikkoihin pitää olla soittoajat ja sekin puoli tuntia??
Ajan muistaa tasan minuutin sen jälkeen kun se on loppunut :kieh: hae siinä sitten apua...

 

Pane muistutus niin muistat. Itse muistan perua hammaslääkärinkin vasta sinä päivänä kun se olisi. :headwall:

Mutta kerro sitten mitä sanoivat siellä. Siitä se lähtee!!

 

Moi! Vihdoin sain rekisteröityä ja onnistuin tänne kirjoittelemaan. Kiitos tuhannesti Kinsellalle ryhmän perustamisesta. Olen siis se eilinen kirjoittaja joka pyysi apua selvitä synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Tänään sain perhetyöntekijältä soiton ja minulle on tulossa apuvoimia kahdelle seuraavalle psykologikäynnille. Hieno juttu niin ei tarvitse raahata poikaa sinne mukaan. Saan kerrankin istua ja keskittyä vain itseeni. Huomenna olisikin jo seuraava psykologiaika, kiva päästä juttelemaan.

Lady-Bird, saitko soitettua jo apua itsellesi? Millä fiiliksillä siellä ollaan?

Kerronpa tähän perään vielä hieman omaa tarinaani, niin pääsevät muutkin jyvälle jotka eivät eilen Mitäs nyt, palstalla sattuneet huoliani olla lukemassa....
Minulla on 6 kuukautta vanha poika. Olen alusta asti tuntenut, etten rakasta poikaani ja yrittänyt pakottaa itseni nauttimaan vauva-ajasta. Niinhän kaikki sanoo, että sen pitäisi olla elämän ihaninta aikaa. Minulle se ei kuitenkaan sitä ole, ei ole koskaan ollut. Tunnistin itsessänmi masennuksen oireita jo hyvin varhain, mutta kielsin ne ja ajattelin vain hormoonien jylläävän. Aloin saamaan paniikkikohtauksia ja ahdistuskohtauksia. Joka päivä päätin hakea apua. Silti jokaisesta kohtauksesta selvittyäni olin varma, etten olekaan sairas. Selviän kyllä. Reilu 3 viikkoa sitten maailmani kuitenkin romahti. Löysin itseni lyyhistyneenä lattialta. Poikani itki vieressä enkä tehnyt mitään, itkin vain ja katsoin häntä voimattomana. Silloin tiesin, että minun on hankittava apua, muuten teen jotain itselleni tai pahimmassa tapauksessa pojalle. Soitin välitömästi neuvolaan, josta minulle annettiin neuvolapsykologin numero. Sain ajan psykologille heti samlle viikolle ja jo se tieto helpotti oloani.

Minulle diagnosoitiin vakava synnytyksen jälkeinen masennus. Minulle varattiin heti aika lääkärille, jotta saisin aloitettua mielialalääkityksen ja pääsisin kohtauksista eroon. Nyt olen käynyt psykologilla kolmesti. Minulla oli jo helpompaa viikon verran, mutta viikonlopun aikana tuska palasi entiselleen ja sain taas voimakkaan kohtauksen mieheni ja poikani silmien edessä. Ahdistus, pahaolo ja pelko ovat edelleen hallitsevia tunteita elämässäni. Yritän kuitenkin taistella jatkuvasti ja elän päivän kerrallaan. Tavoitteeni on, että vielä jonakin päivänä pystyn olemaan iloinen, onnellinen ja nauttimaan siitä mitä minulle on.

Päällimäisiä tunteita joiden kanssa kamppailen ovat ahdistus. Tunnen, että koko elämäni on loppunut, minulta on viety kaikki. Vihaan itseäni, miestäni, vauvaamme ja elämää. Tekisin mitä tahansa päästäkseni pois. Jonnekin missä voisin taas olla onnellinen, saisin olla rauhassa ja nukkua kaiken tämän väsymyksen pois. Itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen jokaisen kohtauksen kohdalla...silloin olen valmis tekemään mitä vain saadakseni sen tunteen pois. Minulla on niin paha olla, että oksenna, itken, en pysty syömään, en nukkumaan. Poikaani kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Rakastan häntä valtavasti, mutta vihaan häntä myös hyvin usein monista syistä. Ennen olin huoliteltu, kuljin kauniissa vaatteissa, minulla oli aikaa, rahaa ja tarvetta ostaa kauniita asioita. Nyt kuljen samoissa verkkareissa, imetystä helpottavssa kauhtuneessa paidassa. Hiukset aina ponnarilla. Miksi laittautuisin, ketä varten, itseäni? vauvaani? Vihaan kotona olemista. Tätä samaa olohuonetta jossa olen kaikki päivät. Yritän keksiä tekemistä, mutta silti en halua tehdä mitään, en jaksa. Haluaisin vain niin kovasti entisen elämäni takaisin, haluaisin olla taas onnellinen, halaisin nauttia äitiydestä, rakastaa lastani täysillä.....

 

Sain soitettua sille terveyskeskus psykologille (miks näiden sanojen pitää olla näin vaikeita, meinaan kirjottaa joka kerta terveyskeksus ja psygologi) Se sitten kysyi oonko soittanu sen kollegalle joka on erikoistunu näihin synnytyksen jälkeisiin masennuksiin ja antoi sen numeron sekä kertoi vievänsä minun tiedot sille heti. Ja sanoi, että voin koittaa itsekkin soittaa sille... koitin kerran mutta oli varattua, en ehtinyt enempää koska käsitin että senkin puh.aika loppuu 11:30 ja kello oli jo melkein noin ja oli pakko laittaa lapselle ruokaa ettei huuto ylly taas siihen että molemmat karjutaan täällä ja itketään...no odottelen nyt josko se vielä tänään soittaisi minulle tai koitan sitten huomenna soittaa suoraan sille.

On niin hassu olo kun lukee muiden tarinoita kun tuntuu että muilla tämä masennus on alkanut jo heti synnytyksen jälkeen...kun minulla tämä kauhean paha olo iski kesällä jolloin lapsi oli jo yli 6kk...Oli toki sitä ennenkin semmoista oloa että seinät kaatuu päälle, mutta ei itsetuhoisia ajatuksia kuitenkaan...kesällä romahdin totaalisesti ja suunnittelin jo ihan vakavissani miten voisin kadota...lähteä vain jonnekin metsään ja eksyä pois tästä kaikesta.
Sitten se olo pikkuhiljaa helpotti vähän, mutta nyt on taas pidempään tuntunut pahalle ja että on oikeasti pakko hakea apua koska haluan iloita tuosta ihanasta pikku neidistä enkä vain linnoittautua tänne kotiin neljän seinän sisälle ja karjua päivästä toiseen...

 

Rice mukava että päätit rekisteröityä! Minusta on rohkeaa, että uskaltaa kirjoittaa nimimerkillään tilanteestaan. Mitään häpeämistä ei tässä asiassa ole ja pitäisi vaan saada muutkin masentuneet äidit kirjoittelemaan tänne, koska tiedän että niitä on paljon, mutta he eivät vaan ole tarpeeksi rohkeita tullakseen esiin. Kuitenkin juuri se vertaistuki on hyvin tärkeää ja se että saa jakaa ajatukset täällä muille. Uskon että sillä on suuri merkitys paranemisen kannalta. Monilla kun ei ole tarpeeksi hyvää ystävää jolle kertoa eikä mies välttämättä voi täysin ymmärtää tälläistä tilannetta.
Hyvä, että sait apua pojan katsomiseen, niin pääset juttelemaan rauhassa. Mulla aina mies katsoo tyttöä silloin kun olen puhumassa, koska hän on maatalouslomittaja joka on aamut ja illat töissä mutta päivät kotona.
Ennen tosiaan minäkin laittaudun ja ostin merkkivaatteita. Nyt sitä tosiaan miettii, mitä varten sitä enää laittautuu vaikka vielä olen nuorikin! Meikkaan tosi harvoin, yleensä jos lähden kaupungille tai johonkin isompaan tapahtumaan. Muuten kyllä olen kotona verkkareissa ja jossain paidassa minkä satun päälle löytämään. Jotenkin en vaan löydä sitä fiilistä että jaksaisin kamalasti laittautua. Ripsivärin yleensä aamuisin jaksan laittaa, mutta muuten on laittautuminen aika kehnoa. :ashamed:
Oletko ajatellut vaikka jossain perhekerhossa käymistä? Siellä saisi muihin äitiin kontaktia? Pääsisi sitten vähän pois neljän seinän sisältä. Minä olen paristi käynyt, mutta välillä tuntuu ettei jaksa enää lähteä sinne, kun aamulla niin paljon touhuamista kotona muutenkin.

Lady-Bird Soittiko se psykologi sinulle? Jos ei soittanut, soita huomenna uudestaan ettei jää siihen!

Se on ihan normaalia, että sulla alkoi se masentuminen vasta 6kk jälkeen. Monilla voi alkaa vasta kun lapsi on vuoden. Se ei välttämättä ala heti synnytyksestä vaan siihen voi mennä aikaa ennenkuin nousee esiin.
Mullakin se masennus meni kuin vuoristorata, välillä oli sellaisia jaksoja että ajattelin etten mä mikään masentunut ollut, mutta kohta taas olin ahdistunut kuin mikä. Päivät meni loppujen lopuksi siihen, että olin väsynyt vaikka nukuin hyvät yöunet ja hermostuin pienistä tytöllekin :ashamed: ja hermostuin miehellenikin eikä SEKSI maistunut moneen kuukauteen. Onneksi mieheni ymmärsi minua eikä painostanut asiaan, koska silloin ei läheisyys voinut enempää kiinnostaa. Mutta nyt kun olen käynyt keskustelemassa niin olemme löytäneet välillemme sen kosketuksen, halaukset ja nautimme myös siitä seksistä. Mutta välillä tuntui että olen ihan kamala äiti ja vaimo koska en halunnut edes tyydyttää mieheni tarpeita!
Ajattelin, että minussa on jokin vialla kun näin onnellisia äitejä kaupassa vauvansa kanssa. Mietin, miksi minä en tuntenut samaa onnea kuin he?
Mutta kun tyttöni täytti vuoden tunsin ekaa kertaa todellista rakkautta häneen. Ennen tyttö tuntui vain ikävältä velvollisuudelta, mutta nyt rakkaalta lapselta uhmineen kaikkineen. Juuri nuo pahat ajatukset lapsesta, kuten että se tuntui vain pakottavalta velvollisuudelta sai minut tuntemaan syyllisyyttä. Mutta masennuksen vuoksi ajattelin niin. Olin niin lopussa. :'( Silloin soitin apua ja itkien kerroin olevani masentunut. Kun sain kerrottua asiasta ensimmäistä kertaa jollekin ulkopuoliselle se jo osittain alkoi parantaa minua. Kynnys oli ylitetty ja sain keskustella ammattilaisen kanssa elämästäni ja äitiydestä. Hän yllättäen sanoikin etten ole kamala ihminen vaikka ajattelin pahoja lapsestani, koska se kuuluu masennukseen.

Kysynkin teiltä: Miten masennus on vaikuttanut sinun ja miehesi suhteeseen? Seksiin?
Tunnetteko syyllisyyttä ajatuksistanne ja tekemisistänne?

 

Ei soittanut se psykologi...sotan huomenna uudestaan.

Meillä ei oikeen mies tajua miten paha on olla ja sanoo vaan ettei voi auttaa...hoitaa kyllä kotityöt suurimmaksi osaksi ja tytön yökarjumisetkin nykyään... Yöt on yhtä helkuttia kun tuo muksu herää vaan karjuun ja mikään ei auta...onneksi miehellä on paremmat hermot kun minä vaan karjuisin takaisin että nuku nyt saakeli... Huumorin turvin koitan jaksaa eteenpäin, yhtenä yönä kyselin josko sen ipanan voisi pudottaa uffin lootaan ja toisena joko me pian myydään se, aina se mies vastaa ei käy, on se kumma

Seksi...? Mitä se on?? Kai sitä joskus on ollut kun tuo lapsi on olemassa siitä todisteena... onneksi mies ei valita siitäkään. Pelottaa vaan kauanko se jaksaa tätä?
Ja kyllä tunnen ihan valtavaa syyllisyyttä ajatuksistani ja siitä että huudan lapselle, pyytelen kokoajan anteeksi kaikkea ja kaikilta....

Noniin...mutta nyt se mies tulee töistä ja pitää mennä leipomaan piirakkaa kun tulee kaveriperhe kylään.

Ja suur kiitos että tänne saa purkaa ja purnata :hug:

 

Nonniin...monen mutkan kautta tavoitin vihdoin neuvolapsykologin... Se kenelle eilen soitin antoi väärän numeron ja vuodatin sitten jollekkin ihan toiselle tyypille että apua tarttis saada ja se oli siellä puhelimes et...öö...ootas tota jos hän antaa sulle toisen numeron kun sulle on varmaa annettu väärä numero... :kieh: No sain sitte tän oikeen naisen kiinni ja sain puhumis ajan joulukuun alkuun. Sitä odotellen...

 

Lady-Bird Hyvä kun sait sen ajan joulukuulle! Kyllä se helpottaa oloa jo kummasti kun tietää että pääsee sinne juttelemaan. Onko sulla sitten tytölle hoitaja silloin?

 

Kinsella Miehellä joustavat työajat ja pystyy oleen sitten kotona.
Ärsyttää vaan kun ei se tunnu tajuavan yhtään mitään...sepittää millon et joo hänen pitää jäädä kotii pakkolomalle tms kun jossen jaksa olla tytön kaa edes päivisin ja joudutaa muuttaa johki kerrostaloo vuokralle ja myymää talo pois jne... siis hä Vaikka mä vaan sanoin että mulla menee lähes kaikki energia siihen et pääsen sängystä ylös ja saan perusasiat reilaan tytön kans, siis vaipat vaihettua ja ruokaa nenän eteen... ja tässä on nyt kuitenki vajaa kk siihen ekaan aikaan et pääsee alkuun kunnolla paranemisen kanssa.
Koitin sitte kysellä et mitäs sitte jos mieskää ei jaksa kun ei oo mitää tukiverkostoo sano vaa et kyllä hän viä jaksaa...koita nyt siinä sitte puhua. Jotenki tuntuu et pidän tän vaan mun asiana vaikka tottakai tää koko perhettä koskettaa ja vaikuttaa...

 

Moi! Vihdoin sain rekisteröityä ja onnistuin tänne kirjoittelemaan. Kiitos tuhannesti Kinsellalle ryhmän perustamisesta. Olen siis se eilinen kirjoittaja joka pyysi apua selvitä synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Tänään sain perhetyöntekijältä soiton ja minulle on tulossa apuvoimia kahdelle seuraavalle psykologikäynnille. Hieno juttu niin ei tarvitse raahata poikaa sinne mukaan. Saan kerrankin istua ja keskittyä vain itseeni. Huomenna olisikin jo seuraava psykologiaika, kiva päästä juttelemaan.

Lady-Bird, saitko soitettua jo apua itsellesi? Millä fiiliksillä siellä ollaan?

Kerronpa tähän perään vielä hieman omaa tarinaani, niin pääsevät muutkin jyvälle jotka eivät eilen Mitäs nyt, palstalla sattuneet huoliani olla lukemassa....
Minulla on 6 kuukautta vanha poika. Olen alusta asti tuntenut, etten rakasta poikaani ja yrittänyt pakottaa itseni nauttimaan vauva-ajasta. Niinhän kaikki sanoo, että sen pitäisi olla elämän ihaninta aikaa. Minulle se ei kuitenkaan sitä ole, ei ole koskaan ollut. Tunnistin itsessänmi masennuksen oireita jo hyvin varhain, mutta kielsin ne ja ajattelin vain hormoonien jylläävän. Aloin saamaan paniikkikohtauksia ja ahdistuskohtauksia. Joka päivä päätin hakea apua. Silti jokaisesta kohtauksesta selvittyäni olin varma, etten olekaan sairas. Selviän kyllä. Reilu 3 viikkoa sitten maailmani kuitenkin romahti. Löysin itseni lyyhistyneenä lattialta. Poikani itki vieressä enkä tehnyt mitään, itkin vain ja katsoin häntä voimattomana. Silloin tiesin, että minun on hankittava apua, muuten teen jotain itselleni tai pahimmassa tapauksessa pojalle. Soitin välitömästi neuvolaan, josta minulle annettiin neuvolapsykologin numero. Sain ajan psykologille heti samlle viikolle ja jo se tieto helpotti oloani.

Minulle diagnosoitiin vakava synnytyksen jälkeinen masennus. Minulle varattiin heti aika lääkärille, jotta saisin aloitettua mielialalääkityksen ja pääsisin kohtauksista eroon. Nyt olen käynyt psykologilla kolmesti. Minulla oli jo helpompaa viikon verran, mutta viikonlopun aikana tuska palasi entiselleen ja sain taas voimakkaan kohtauksen mieheni ja poikani silmien edessä. Ahdistus, pahaolo ja pelko ovat edelleen hallitsevia tunteita elämässäni. Yritän kuitenkin taistella jatkuvasti ja elän päivän kerrallaan. Tavoitteeni on, että vielä jonakin päivänä pystyn olemaan iloinen, onnellinen ja nauttimaan siitä mitä minulle on.

Päällimäisiä tunteita joiden kanssa kamppailen ovat ahdistus. Tunnen, että koko elämäni on loppunut, minulta on viety kaikki. Vihaan itseäni, miestäni, vauvaamme ja elämää. Tekisin mitä tahansa päästäkseni pois. Jonnekin missä voisin taas olla onnellinen, saisin olla rauhassa ja nukkua kaiken tämän väsymyksen pois. Itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen jokaisen kohtauksen kohdalla...silloin olen valmis tekemään mitä vain saadakseni sen tunteen pois. Minulla on niin paha olla, että oksenna, itken, en pysty syömään, en nukkumaan. Poikaani kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Rakastan häntä valtavasti, mutta vihaan häntä myös hyvin usein monista syistä. Ennen olin huoliteltu, kuljin kauniissa vaatteissa, minulla oli aikaa, rahaa ja tarvetta ostaa kauniita asioita. Nyt kuljen samoissa verkkareissa, imetystä helpottavssa kauhtuneessa paidassa. Hiukset aina ponnarilla. Miksi laittautuisin, ketä varten, itseäni? vauvaani? Vihaan kotona olemista. Tätä samaa olohuonetta jossa olen kaikki päivät. Yritän keksiä tekemistä, mutta silti en halua tehdä mitään, en jaksa. Haluaisin vain niin kovasti entisen elämäni takaisin, haluaisin olla taas onnellinen, halaisin nauttia äitiydestä, rakastaa lastani täysillä.....

moi ja ihan ensimmäiseksi

:hug:

sun tarina on melkein kuin omani 2 vuotta sitten monista syistä ja mulla alkoi jo heti kun viimeinen raskauskuukausi alkoi, eli minun tapauksessa voidaan puhua raskausmasennuksesta mistä ei ikävä kyllä paljoa puhuta, ei missään ja varsinkaan neuvolassa.

Mulla oli niin pahoja ahdistukohtauksia jotka vaan paheni ja lopulta halusin sairaalahoitoon saadakseni apua, mies palasi kahden viikon jälkeen töihin ja äitini hoiti tyttöäni kaksi viikkoa, olin sairaalassa kaksi viikkoa putkeen ja sen jälkeen kaksi viikkoa lomalla kotona ja tutustuin pikkuhiljaa tyttööni, alku oli ihan kauheeta suota ja usvaa ja taistelin kokoajan vastaan sitä masennusta mikä vaan pahensi asiaa...halusin olla onnellinen , työntää vauvaa uuusissa vaunuissa, ostella ihania vaatteita jne. niitä haavemaailman juttuja mitä luulin kaiken olevan


sumu rupesi pikkuhiljaa hellittää joulukuussa kun tyttö on syntynyt syyskuussa, edelleen syön lääkkeitä minimiannoksilla ja jatkan matkaani eteenpäin, välillä tulee vielä paniikkikohtauksia ja tuntuu etten ole tässä maailmassa, mutta ahdistukohtauksia ei ole tullut ja sitä hirveetä jatkuvaa ahdistuoloa

olen palannut vuosi sitten töihin ja sainkin uuden työpaikan joka oli iso asia mennä eteenpäin

olin jo raskaanakin mutta keskenmenon sain, ja siinä on ollut nyt kolme kuukautta aikaa surra sitä menetystä, tuntuu välillä ton keskenmenon jälkeen etten ansaitse uutta lasta ja toistuuko kaikki paska uudestaan ...

mutta näin se elämä kuljettaa ja opettaa ettei kaikki ole niin vaaleanpunaista unelmaa laspen saannin jälkeen, toivon vaan niin kovin että koen joskus sen onnellisemman puolen toisen lapsen kohdalla, kunhan sen mahdollisuuden vielä saisin :heart:

nyt vielä tämän kuukauden yritämme ja sitten jos ei onnista vieläkään , niin siirrämme pikkukakkosen "hankintaa" ensi vuoden puolelle kevääseen, en siis halua uutta syysmasennusta ja syysvauvaa, mikä muistuttaa liikaa, halusin saada kevätvauvan , mutta se otettiinkin heti pois, raskauduin heti ensimmäisestä kierrostakin joten ei uskoisi olevan vaikea raskautua uudelleen .

Olisi ihana kuulla jos täällä olisi kohtalotovereita sen suhteen , että on ollut masennus ja haaveissa toinen lapsi/ tai on jo ...


kiitos tästä ketjusta, moni ei uskalla ehkä ikinä puhuakaan näistä asioista , mutta itse olen aika avoin jo tämän asian suhteen , koska siinä ei ole mitään hävettävää, terapia multa loppuu juuri ja elämä jatkuu...


paljon jaksamista kaikille siinä suossa tarpoville, se helpottaa kyllä ja sille pitää antaa aikaa, ei se heti lopu kun lääkkeet aloittaa, voi mennä pitkäänkin jos ei oikea lääkitys heti löydy,
mulla on ollut setralin masennukseen ja ahdistukseen seroquel jolla olen saanut nukuttua, lihominen on ollut väistämätöntä älyttömien ruokahalujen takia ja mielitekojen takia, mutta on se sisäinen hyvinvointi tärkeää!
mulla ainakin oli suurin syy ahdistuksen pahenemiseen se , että olen ulkonäkökeskeinen monessa asiassa ja ehkä täydellisyyteen pyrkivä ihminen ...jne. nyt osaan arvostaa paljon eri asioita kuin ennen , mutta aika samanlaiseksi olen masennukseen jälkeen palannut


toivottavasti osa minun kahden vuoden takaista elämää auttaa teitä jaksamaan ja uskomaan paranemiseen :heart:


:hug:

 

Yritän parhaani toipua masennuksesta ja helppoo ei ole ollut
Onneks on tuo pieni rakas joka muistuttaa miks kannattaa taistella!! :heart:
Lääkitys nyt 3vk ollut niin haluisin teiltä muilta kysyä ,että mitä lääkettä käytätte ja miten on auttanut?? Kiitos ,jos joku vastailee <3

 

Huisi: Kiitos tarinastasi. Lohduttavaa kuulla, että masennuksen kanssa oppii elämään ja siitä voi selvitä vaikka välillä kaikki tuntuu kaatuvan. Luulen, että masennus on vähän samanlainen tauti kuin alkoholismi: sen kanssa oppii elämään, mutta siitä ei koskaan toivu lopullisesti ja aina on vaara uuteen romahdukseen. Voimia sinulle lopputaistoon. Hienosti olet selvinnyt, vaikka on varmasti ollut vaikeaa. :hug:

Lady-Bird: Miehesi ei varmasti ymmärrä tilanteen vakavuutta. Kuinka hän osaisikaan...?! En itsekään koskaan ole käsittänyt, että masennus on oikeasti näinkin vakava sairaus. Nyt sen vasta ymmärtää kun itse sairastui. Meillä mies on kovasti tukena nyt, mutta ennen kuin hänestä tukea sain on tapahtunut paljon pahaa. Paljon sellaista mitä piti tapahtua ennenkuin hän ymmärsi. Olen luuhistunut, huutanut, itkenyt, halunnut tappaa itseni, kävellyt ovesta ulos keskellä yötä...mitään näistä en olisi hänen halunnut kokevan ja näkevän, mutta niin pitkälle on asiat menneet monesti. Puolison masennus on tosi vakava juttu ja vaikuttaa koko perheeseen. Se on surullista, koska masentunut äiti tuntee muutenkin syyllisyyttä tarpeeksi ilman syyllisyyden tunnetta perheensäkin puolesta.
Ihanaa, että sait apua. Se on ensimmäinen askel parempaan.

Seksi: Lady-Birdiä lainatakseni: mitä se on?? Seksiä ei ole ollut kuin muutamaan kertaan pojan syntymän jälkeen. Minua ei kiinnosta, ei tee mieli. Mies haluaisi, mutta nyt masennukseni takia hän ei enää edes kinua. Olen myös todella maassa haluttomuuteni takia. Tilanne on tehnyt paljon hallaa suhteellemme.

Tulen huomenna kertomaan psykologikäynnistäni. Nyt on mentävä iltapesulle, että jaksan aamulla herätä viikarin kanssa touhuamaan. Jaksamista kaikille!

 

:kieh: :'( |O :kieh:
Siinäpä hymiöitä kerrakseen kuvaamaan tän hetkistä olotilaa taas.
Tuo ipana tekee mut hulluks! Koko aamun vaa karjunut...välillä vähä leikkiny ja taas karjunut!
Ja ei mitään selkeää syytä...siis kiusaa vaan varmaan mua...

Välillä tuntuu, että kuvittelen vaan tän masennuksen ja mietin et onko tää kaikki todellista.
Eilinen oli pitkästä aikaa hyvä päivä, en huutanut lapselle, jaksoin leikkiä ja olla iloinen. Jaksoin käydä lenkillä kun sain yhden tutun seuraksi...yksin en jaksa ikinä lähteä ulos ja tunnenkin kamalaa syyllisyyttä siitä, että en viel lasta joka päivä ulos :ashamed:

Mutta jos eilen olo oli taas epätodellisen hyvä niin kyllä viime yö palautti maan pinnalle. Tyttö karjui taas varmaan pari tuntia putkeen ja mikään ei auttanu, minä hautasin päätä tyynyn alle ja mies koitti vaan hyssytellä...antoi sitten taas maitoa ja kohta huuto hiljeni. Mua ärsyttää jotenkin ihan hirveesti tuo, että aina ensin kuunnellaa huutoo ja sitte se mies hakee sen maidon. Kauhean työn ja tuskan takana oli saada yösyötöt loppumaan siinä 7kk jälkeen ja nyt ne näköjään taas alkaa. Ei kai se sitä karjumista hyssyttelyllä ikinä lopetakkaan kun tietää että se maitokin tulee kun aikansa huutaa, mutta onko mulla sitte varaa arvostella miten mies toimii kun en itse jaksa edes sitä hyssyttelyä? Kun ainoa mihin yöllä kykenee on karjaisu "pää kiinni siellä pinnasängyssä ja nuku!"
Olo on kuin mailmankaikkeuden surkeimmalla äidillä.

Voiko tästä selvitä vain puhumalla vai onko lääkitys ainoa varma keino selvitä?
Mä en millään haluaisi mitään lääkkeitä, olen aika lääke vastainen ja buranaakin menee max.2 tabua/vuosi yleensä ei yhtään. Koen, että jos syön pillereitä tähän pahaan oloon olen vain mukamas onnellinen...

Ja tervetulo mukaan Huisi ja sara81 :hug:
Aattelin toivottaa tervetulleeksi joukkoon iloiseen, muttei se taida oikeen sopia tähän teemaan

 

Ensinäkin :hug: Lady-Birdille. Yritä jaksaa tyttösi kanssa. Olette hienosti selvinneet tähän asti ja jo siitä voit nostaa hattua itsellesi.
Mitä niihin lääkkeisiin tulee niin ovat monet selvinneet ilman niitäkin. Itseänikin askarruttaa asia päivittäin. En ole lääkkeitä aloittanut ja se on mahdolistakin vasta parin viikon kuluttua kun minulla on uusi lääkärillä käynti. Nyt jo, pelkän juttelun ja ahdistustilanteiden tunnistuksen kautta olen saanut huomattavaa apua. Suurin apu on kuitenkin ollut se, että olen keksinyt täytettä elämään ja päiviin. Itsetutkiskelu ja psykologin kanssa käymämme keskustelut ovat auttaneet minua ymmärtämään miten selviän tilanteista joissa en ennen pärjännyt.

Tärkeä asia on siis se, että teen muutakin kun olen kotona. Poikani syntymästä asti olen joka päivä jaksanut käydä ulkona vaunuilemassa (osaksi se on minulla veressä, koska omistin 10-vuotta koiran enkä kertakaikkiaan kestä ajatusta etten pääse ulos päivitäin) ja saanut siitä puhtia päivään. Nyt olen alkanut työstää toden teolla tekemistä myös muuten. Käyn ystävien luona kahvilla, olen tutustunut äitikavereihin ja jos en muuta keksi lähden vaikka yksin pyörimään kaupungille. Tärkeintä on, etten hautaudu vauvan ja ahdistukseni kanssa kotiin. Täällä todella seinät kaatuvat muuten päälle. Vaikka tuntuu raskaalta pukea, pakata ja puntata, on se kaikki sen vaivan arvoista. Käymme myös vauvajumpassa ja yritän talvella aloittaa muitakin yhteisiä harrastuksia (mm. uimisen).

Pikkuhiljaa alan ymmärtää, ettei elämä lopu tähän. Sitä on pakko jatkaa, vaikka jokainen ruumiin solu huutaa ettei enää jaksa. Pahinta on silti ne päivät kun olen vain sisällä kotona, yksin vauvan kanssa koko päivän. Nyt alan ymmärtää, että minun on tehtävä asioita joihin pystyn vauvan kanssa. En enää haaveile hikilenkeistä yksin, teen ne vaunuillen. Menen mieluummin kahvilaan tietäen, että vauva saattaa vääntää megakakat vaippaan kuin jään kotiin itkemään yksinäisyyttäni. Hyvä pointti oli myös ripsivärin laitto. Laitan joka aamu ripsiväriä ja vaihdan päivävaatteet. En vauvan, enkä mieheni takia vaan itseni takia. Uskokaa pois, se tuo yllättävän paljon voimaa.

Yksinäisyys on edelleen vahva tunne päivittäin, enkä ole onnellinen, mutta pahaolo ei ole enää jatkuvaa ja olen jopa ensimmäisiä kertoja ikinä tuntenut ylpeyttä äitiydestäni ja nauttinut pienistä hetkistä poikani kanssa. Parasta terapiaa on ollut tavata muita äitejä. Nähdä kuinka he ovat äiti ja lapsi. Nähdä se side heidän välillään ja ymmärtää olevansa samassa asemassa oman pienensä kanssa. Heidän kanssaan jutellessa ymmärtää myös ettei kukaan äiti ole täydellinen, ettei ole oikeasti niin huono kuin tuntee ja jokainen äiti on joskus vihainen lapselleen.

Psykologilla olemme näitä asioita käyneet läpi. Hän ei kerro minulle suoria vastauksia, mutta auttaa minua löytämään ne keinot joilla selviän. Olemme myös löytäneet yhdessä minulle ne keinot joiden avulla voin ennekoida tulevia tilanteita joissa en ennen pärjännyt. Viimekerralla työstimme sitä, kuinka opin kestämään paremmin vauvani itkua...se on minulle kuin suolaa haavoihin ja olen edelleen aivan kauhuissani kun vauva itkee enkä keksi syytä.

Nyt pitää lopettaa. Tekstiä tulikin yhden romaanin verran taas, mutta helpotti. Yhden havainnon tein tätä kirjoittaessani. Sain paljon aikaan positiivista ja toivoa herättävää tekstiä.

 

On aivan pakko tulla tähän ketjuun muistuttamaan, että on olemassa Äimä ry, äidit irti synnytysmasennuksesta ry, jonka suljetulta keskustelupalstalta ainakin itse sain apua ja tukea paljon. Samoin vertaispuhelimesta.

 

Tervetuloa uusille!

Huisi :hug: Paljon voimia sulle! Hyvä, että lääkkeet auttavat ja olen pahoillani keskenmenosta, siitä ei kyllä selviä täysin koskaan! Mullakin on todettu masennuksen lisäksi keskivaikea ahdistushäiriö eli ahdistusta ja turhaa murehtimista/huolehtimista kaikista asioista. Lääkkeitähän ne tarjosi, mutta yritän terapialla saada oireita vähenemään, jotka kyllä ovat paljon vähentyneetkin.

Sara81 Mulle oltaisiin määrätty lääkkeitä, mutten ole uskaltanut aloittaa ja terapia on auttanut. Siksi en osaa kommentoida kysymykseesi, mutta toivottavasti joillain muulla on kokemusta!

Lady-Bird Hmm.. Tilanteesi on kyllä vaikea lapsesi kanssa, koska hän haluaa vielä yöllä syödä. Mietin tässä, että se yösyöminen oli välillä jo loppunut ja taas alkanut? Eli taitaa se syöminen yöllä olla vaan tapa tai sitten tytöllä tosiaan on nälkä! Mitä syötätte iltapalaksi? Meillä tyttö syö puuron niin masu on kyllä tosiaan täynnä koko yön. Nukkuuko tyttö omassa huoneessaan vai samassa huoneessa? Jos nukkuu samassa huoneessa, hän saattaa ikävöidä teitä yöllä ja huutaa viereen esimerkiksi. Meillä kävi niin kun tyttö oli 7kk ikäinen ja ainut vaihtoehto oli se että tyttö jäi yksin nukkumaan huoneeseen. Aluksi hän alkoi tietenkin itkemään, mutta aikansa huudettuaan nukahti. Alkuiaikoina saattoi huutaa pari tuntia, ja tietyin väliajoin kävimme ilman katsekontaktia hieromassa selkää. Loppujen lopuksi tyttö oppi nukkumaan yksin ja heräämättä. Maitoa teidän ei kannata enää antaa vaan koettaa saada tyttö rauhoittumaan ilman. Maitoa antakaa ennen nukahtamista mutta ei enää yöllä. Ja meillä ainakin se läsnäolo sai vaan tytön hermostumaan. Että kun jätti hänet välillä yksin rauhoittumaan, nukahti sitten.

Meilläkin oli tuohon aikaan rankkaa kun tytöllä oli eroahdistus ja halusi vaan että leikin sen kanssa lattialla, muuten alkoi hirveä huuto. Välillä tuntui ettei keksi tarpeeksi aktiviteettia, mutta se meni ajan myötä ohitse. Voimia tosissaan! Onneksi miehesi auttaa sinua öisin, mutta kuinka kauan hänen pinnansakaan kestää? :| Teidän pitää yhdessä miettiä ratkaisu tuohon nukuttamiseen ja toimia siinä johdonmukaisesti. Tytöllenne saattaa myös tulla hampaitakin ja voitte suppoakin kokeilla, auttaisiko se. Tähän hätään en oikein muita keinoja keksi, mutta koetan kertoa lisää, kunhan mieleen tulee! Sun on sitten keskusteltava siitä lääkityksestä lääkärisi kanssa ja tietenkin päätettävä itse, haluatko lääkitystä? Mulle sanottiin että masennuslääkkeisiin ei voi jäädä koukkuun, mutta niitä on vähintään puoli vuotta syötävä ennenkuin ne voi lopettaa. Lääkkeet eivät ratkaise ongelmia mutta auttaa sinua selviämään päivistä paremmin.

Rice Juuri se kotiin linnottautuminen ei tee hyvää, vaan on keksittävä vauvan kanssa yhteisiä harrastuksia! Se lähentää äiti-lapsi suhdetta ja itsekin virkistyy kun saa tuulettaa päätään (kaiken sen pukemisen) jälkeen. On myös hyvä, että pääisit joskus ulos ilman lasta. Esim. lenkkeilemään. Tai kirjastoon. Mitä vain kunhan ajatukset eivät huopaa ja souda siinä masennuksessa ja ahdistuksessa jatkuvasti.
Terapia kyllä auttaa, eikä se terapeutti suoria vastauksia annakaan vaan antaa niitä työkaluja ongelmien ratkaisuun. Se onkin ihan hyvä niin tulee perinpohjin itse mietittyä asioita.
Hyvä, että olet alkanut laittaa itseäsi! Se on tärkeää oman itsensä kannalta kun laittaa hieman ripsaria ja edes päivävaatteet. Tuntuu että on tässä maailmassa kiinni eikä siellä sängynpojassa.

Oletteko muuten jo laittaneet joulua? Itse katselin viime vuoden kuvia ja kovin oli räjähtäneen näköinen huusholli meillä. :/ Varmaan siksi kun olin silloin masentunut etten jaksanut paljon mistään välittää. Nyt maistuu siivoaminenkin ja sisustaminen. Vähän olen jo joulua laittanut, kuten valot ikkunoihin, mutten muuta.

Ja vielä yksi kysymys: Onk masennus saanut teidät luopumaan ajatuksesta toisesta lapsesta? Mä olin koko ekan vuoden ihan sata varma etten halua kokea tätä enää enkä siis halua enää lapsia, mutta nyt on jo puoli vuotta tuntunut että lisää saisi tulla, mutta vähän silti huolettaa, jos kaikki menee samoin kuin silloin. :/ Kertokaa ajatuksianne!!! :heart:

 

Kinsella Nyt on taas mennyt muutama yö paremmin, ei ole ipana karjunut. Taisi johtua hampaista tuo edellinen karjumiskausi. Ei vaan taaskaan tajunnut ekana suuhun kurkistaa kun kiukkuisuus alkoi :snotty:
Nukkuu samassa huoneessa meidän kanssa, pinnis meidän sägyssä kiinni. Meillä on nii pikkunen talo ettei mahdollisuutta laittaa omaan huoneeseen. Ja iltapala on 2dl maitoa tehty puuro sekä pikkupurkki hedelmää.
No mutta ei siitä varmaan sen enempää nyt kun kaikki taas ok =)

Joulua...öö. muutama kortti on tehtynä, lähinnä testailuja mikä olis kiva ja kotia ei oo laitettu yhtään mikä johtuu kyllä siitäkin, että mies on sitä mieltä että jouluvalot yms härpäkkeet laitetaan vasta joulukuussa...että katsellaan sitten.

Toinen lapsi. EI IKINÄ! Tosin me ei missään vaiheessa olla muutoinkaan oltu varmoja halutaanko yksi vai useampi lapsi. Mies ehkä haluasi toisenkin koska hänellä on itselläänkin pari veljeä ja minä ainokaisena olen ihan ok ajatuksen kanssa että yksi piisaa.
Mutta kyllä tämä ahdistus/masennus on ainakin mut saanut ihan varmaksi että en halua toista. Löydän paljon enemmän hyviä puolia miksi yksi on parempi kuin vaikka kaksi.
Jos joskus mieli muuttuu niin ehkä sitten kun tuo on jo kouluiässä, en halua pienellä ikäerolla lapsia koska se olisi niin rankkaa. Tosin sitten kun tuo on kouluiässä alkaa itsellä ja miehellä varsinkin oleen tuota ikää niin, että saattaapi jäädä sitten sen takia...kukapa tietää.

Sitten olotilasta yleensä. Nyt on muutaman päivän taas mennyt hyvin, olen jaksanut raahautua kaupoille ja muutoinkin vähän ihmistenilmoille. On vain niin tylsää kun aina pitää mennä kaksin ipen kanssa kun ei ole kavereita oikeastaan. Ehkä sitä enemmän jaksaisi lähteä kotoa pois kun ei aina tarvisi mennä yksin (tai siis kaksin).
Mutta se on kyllä totta että tuo pukeminen varsinkin näin talvella kun pitää topata enemmän on niin hikinen urakka että helpommalla pääsee kun möllöttää vain kotona! Sekä kaikki vaippojen ja ruokien mukaan pakkaus ja sitten rattaat autoon ja lapsi ja kassit ja taas puretaan ja taas kasataan kaikki takaisin. Huh.

Spip80 Olen käynyt tuolla äimän sivuilla kurkkiin, mutta mun mieleen ne sivut on hirveen hankalat ja en oikein tunnu löytävän sieltä mitään järkeä mistään. Samapa kai tuo saako sitä vertaistukea täältä vaiko tuolta.
Kyllä tämäkin on auttanut että saa tänne kertoa ja purnata ja lukea muiden tarinoita.

 

Minulla on nyt 3 vko vauva. Synnytys oli pitkä ja päätyi lopulta sektioon vauvan ison koon vuoksi, joka oli kaikille yllätys.
Alusta asti olen pelännyt vauvani itkua. Kun hän nukkuu, odotan pelolla että hän herää. En pysty nauttimaan hänen kanssaan olosta, sillä koko ajan odotan, koska hän itkee.
Hän nukkuu hyvin lyhyitä pätkiä, ennen kuin haluaa taas ruokaa.
En osaa rauhoittua yhtään. Aina kun vauva on sylissäni, kävelen ympäri asuntoa ja hytkytän häntä. En uskalla pysähtyä. Vauva on painava, kohta 6 kiloa, ja selkäni sekä käteni ovat aivan jumissa.
Jos meille tulee vieraita, hikoilen ja tärisen, sillä pelkään, että lapsi vain huutaa.
Inhoan vaipan vaihtoa ja kaikkea vauvan hoitamista. Käteni tärisevät ja pelkään, että teen kaiken väärin.
Imetys takkuaa ja ison koonsa takia vauvalla on koko ajan nälkä.
Mielestäni olen epäonnistunut tarjoamaan lapselleni parasta hoitoa. Minun ei koskaan olisi pitänyt saada lasta. Sain yhden keskenmenon ennen tätä raskautta ja uskon nyt, että se oli parempi, koska en olisi osannut hoitaa sitäkään lasta.
Syytän itseäni lapsen isosta koosta ja mietin, mitä tein raskausaikana väärin. Miksi kukaan ei tajunnut, että lapsi oli niin iso?
En osaa syödä enkä juoda. Kun lapsi nukkuu, kävelen silti ympyrää kotona, sillä en osaa pysähtyä...
Tulen varmasti hulluksi. Haluaisin niin nauttia lapsestani, mutta en pysty. Mieheni on myös ihan hätää kärsimässä, kun hän ei voi kun katsoa vierestä oloani...

 

nyt pyydät apua ja äkkiä!ensin vaikka neuvoasta tai terveyskeskuksesta,ne ohjaa sit eteenpäin.