Elämä pyörii kaverin keskenmenon ympärillä, jonka sai viikolla 8. Huoh!

Eräs kaveri tosiaan sai keskenmenon tuossa muutama viikko sitten, oli rv 8 menossa. Ikävä asia tietysti, mutta nyt alkaa ymmärrys loppua, kun sitä pitää vieläkin jauhaa kuin kyseessä olisi ollut pidemmälläkin ollut raskaus tai elävä lapsi. Lapsettomuutta ei myöskään ole taustalla, vaan ovat juuri aloittaneet yrityksen.

Aluksi jaksoimme muiden ystävien kanssa kuunnella ja lohdutella, mutta nyt alkaa hermo mennä, alkaa nimittäin olla jo viikkoja aikaa! MIstään muusta ei voi puhua ja joka väliin pitää vetää tuo oma keskenmeno, surra teatraalisesti ja hyvä ettei hautakiveä ole jo hankkimassa. Kaikki puheenaiheet pitää kääntää menetettyyn "lapseen".

Tekisi mieli jo ehdottaa terapiaa. Ei elämä voi jäädä junnaamaan tuollaiseen kolhuun, vaikka se tietty harmittaakin. Muiden ystävien kanssa juteltiin, että on jotenkin elämästä vieraantunutta touhua jäädä kiinni noin varhaiseen keskenmenoon ja visioida menetty alkio täysiaikaisena lapsena. Ei ole tervettä.

Pitääkö alkaa tylyksi, kun kukaan ei vaan jaksaisi enää?

 

Ymmärrän kyllä ketutuksesi.Mulla rv 7 ja pelkään koko ajan keskenmenoa.En siltikään juttele asiasta kenellekään,´vauvahan ´on näillä viikoilla vasta n.3 mm mittainen...

Surra saa mutta rajansa kaikella.

 

Ymmärrän sekä sun ketutuksen, että kaverisi surun. Pari viikkoa ei ole pitkä aika toipua menetyksestä - ja kyllähän keskenmenossa menetetään tavallaan lapsi, vaikka se "lapsi" olisikin ollut vasta muutaman millin mittainen sykerö. Menetetään se raskaus, mahdollisuus siihen lapseen, josta oli olemassa jo ainakin mielikuvat.

Eli joko tuet, tai otat etäisyyttä jotenkin. Tylyksi alkaminen olisi todella törkeää.

 

Kaverisi menetti potentiaalisen lapsen: vauvantuoksun, jokelluksen, ensiaskeleet, ekan koulupäivän, valmistujaiset, lapsenlapset... Emmie ymmärrä ystävyyttä, joka ei myötäelä surussa. Surulle ei voi laittaa määräaikaa.

 

Sain itse keskenmenon samalla viikolla. Surullista tietysti, mutta ei tullut mieleenkään tuoda sitä esille joka käänteessä. Eikä ainakaan enää viikkojen jälkeen. En varmaan itsekään jaksaisi kuunnella.

 

Rankka paika, monet masentuu enkä yhtään ihmettele,. Yritä saada kaveria liikkumaan ja harrastusten pariin....positiivisia juttuja, ja terapia ilman muuta jos ei muu auta

 

No onpa tylyä. Anna surra rauhassa. Jokaiseen suruun menee oma aikansa.

 

itse sain myös samoilla viikoilla keskenmenon,en olisi voinut kuvitellakkaan jauhavani siitä viikko tolkulla, vaikka todella kova paikka olikin. Muuta ajateltavaa kaverillesi!

 

Se on muuten aika mielenkiintoinen juttu, miten eri tavalla ihmiset kokevat keskenmenonsa. Itse olen kokenut kaksi, ehkä kolmekin (jäi epäselväksi yksi tapaus) keskenmenoa (vkot 6, 11 ja ?). En ole niitä oikeastaan surrut lainkaan, pieni haikeus, yksi itku - ja sillä selvä. Olen ajatellut, että ne eivät olleetkaan elinkelpoisia ja siksi en tavallaan ollutkaan raskaana.

Ihmisille, jotka suunnittelevat kaiken hyvin tarkkaan, kokemus saattaa olla paljon kovempi. Toisaalta taas olen miettinyt, voisiko hormonitoiminnan ailahtelut olla suurimmassa roolissa mitä tulee keskenmenon kokemiseen.

 

Mun ystävä sai keskenmenon viikolla 6 ja se oli tosi kova paikka. Vauvaa oli yritetty jo jonkin aikaa. tästä tapauksesta puhutaan vieläkin toisinaan, vaikka aikaa kohta neljä vuotta ja lapsikin tullut sen jälkeen. Kyllä mä ainakin tuen ystävääni ja ymmärrän surun! Ei sitä voi toisen puolesta päättää että mikä on sopiva aika surra!! Törkeä ystävä olet!

 

Kaverisi menetti potentiaalisen lapsen: vauvantuoksun, jokelluksen, ensiaskeleet, ekan koulupäivän, valmistujaiset, lapsenlapset... Emmie ymmärrä ystävyyttä, joka ei myötäelä surussa. Surulle ei voi laittaa määräaikaa.

Me ollaan kuule myötäeletty aika paljon; lohdutettu, kuunneltu, halattu, vietetty aikaa yhdessä, mutta elämä jatkuu! Niin se vain on. Se, että edelleen roikkuu asiassa eikä edes yritä jatkaa elämää, on outoa.

Kaikkea sattuu, tulee kuolemia, keskenmenoja ja muita surullisia ja traumaattisia asioita, mutta oman itsensäkin kannalta on vain yritettävä katsoa eteen päin, vaikka surrakin pitää. Kuitenkin vasta rv 8 ja keskenmenot on aika yleisiä. Ja vasta ensimmäinen yritys.

Tämä tilanne kuormittaa meitä ystäviäkin, joka välissä puhe kääntyy keskenmenoon ja siihen, miten raskasta on. Vähän suhteellisuudentajua tarvitsisi hän.

 

Voi luoja, onneksi mulla ei oo sun kaltaisia "kavereita". Mitäpä itse kavereiltas odottaisit jos keskenmeno omalle kohdalles olis sattunut? Pari viikkoako sun mielestä on se aika jonka "saa" surra?
Jospa lapsi oli kovin toivottu, ja ovat jo heti alkuun kaiken miettineet ja suunnitelleet valmiiksi, ja lapsen kuvitelleet jo mielessään tietynlaiseksi. Kyllä he siinä ihan lapsen ovat menettäneet vaikka parin millin kokoinen ihmisenalku vasta olikin.

 

Mun ystävä sai keskenmenon myös samoilla viikoilla,mutta se selvisi vasta nt-ultrassa ja heti samana päivänä tyhjennysvuotoki alkoi. Edelleen ystäväni puhuu asiasta ja on surullinen ja muuta eikä mulle ole kertaakaan tullut mieleen, ettei hän asiasta saisi puhua. Sitä varten mä olen hänen ystävä,että olen olkapäänä kun on vaikeaa ja niin isoja kuin pieniäkin suruja saa mulle jauhaa just niin pitkään kunnes olo helpottaa.

Ja kyllä,mun mielestä siinä on menetetty vauva vaikka vasta alkio onkin ollut ja se vauva voi olla jo siinä vaiheessa ihan yhtä rakastettu kuin myöhemminkin.

 

Mä en ole itse saanut koskaan keskenmenoa. Sen sijaan sain tietää raskauden loppuvaiheilla että vauvani tulee kaikella todennäköisyydellä kuolemaan ja näin kävikin. Ehkä tää kylmetti tai kovetti mut jotenkin, näitä rv 7-8 keskenmenojen viikkojen surussa rypemisiä en oikein ymmärrä jos on ihan normaalisti raskautuva henkilö. Ei niitä unelmia siinä ajassa niin paljon ehdi tulla, hyvä jos on edes ehtinyt tottua raskausajatukseen! Alkio ei ole vielä vauva.

 

[QUOTE="kyllästynyt";26482395]Me ollaan kuule myötäeletty aika paljon; lohdutettu, kuunneltu, halattu, vietetty aikaa yhdessä, mutta elämä jatkuu! Niin se vain on. Se, että edelleen roikkuu asiassa eikä edes yritä jatkaa elämää, on outoa.

Kaikkea sattuu, tulee kuolemia, keskenmenoja ja muita surullisia ja traumaattisia asioita, mutta oman itsensäkin kannalta on vain yritettävä katsoa eteen päin, vaikka surrakin pitää. Kuitenkin vasta rv 8 ja keskenmenot on aika yleisiä. Ja vasta ensimmäinen yritys.

Tämä tilanne kuormittaa meitä ystäviäkin, joka välissä puhe kääntyy keskenmenoon ja siihen, miten raskasta on. Vähän suhteellisuudentajua tarvitsisi hän.[/QUOTE]
Ota etäisyyttä.

Niih.

 

Voi luoja, onneksi mulla ei oo sun kaltaisia "kavereita". Mitäpä itse kavereiltas odottaisit jos keskenmeno omalle kohdalles olis sattunut? Pari viikkoako sun mielestä on se aika jonka "saa" surra?
Jospa lapsi oli kovin toivottu, ja ovat jo heti alkuun kaiken miettineet ja suunnitelleet valmiiksi, ja lapsen kuvitelleet jo mielessään tietynlaiseksi. Kyllä he siinä ihan lapsen ovat menettäneet vaikka parin millin kokoinen ihmisenalku vasta olikin.

No, odottaisin myös tukea, mutta mulla on suhteellisuudentajua sen verran, että en myöskään viikkotolkulla kuormittaisi ystäviäni jäämällä siihen suruun pyörimään ilman pienintäkään halua jatkaa elämää.

Kuten sanoin, tuettu on ja kaikkemme tehty, mutta jossain vain on raja. Ihmisen on yritettävä itsekin, me emme voi elää hänen puolestaan ja olla jatkuvasti käytettävissä.

Ja kyllä, jos kaikki on mietitty valmiiksi, niin tuntuuhan se pahalta, ja tietty vaikka ei olisikaan. Tietynlaista realismia ja taitoja käsitellä asioita toivoisimme kaikki tuolle kaverille. Hän tekee elämästään pirun raskasta tuollaisella tyylillä.

 

Ota etäisyyttä.

Niih.

Näin se on kai tehtävä.

 

Siis ihan jo 2 viikkoa surrut? ou mai gaad.

Mitäpä jos menisitte itse itseenne, ei tuo ole mitään ystävyyttä. Keitä te olette määrittelemään toisen suruajan? jos ette kestä niin ottakaa etäisyyttä, selviääpä siinä samalla teidän ystävyytenne laita.

Itse ainakin olin jo viikkoon 8 mennessä kokenut niin paljon esim. ikäviä raskausoireita, että olisi varmasti ollut raskasta saada keskenmeno ja aloittaa koko touhu alusta! Vaikka olikin tärpännyt ekasta kierrosta. Ja kyllä siihen toukkaan voi kiintyä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, vaikka se teistä naurettavaa olisikin.

 

olisko tossa nyt pari ongelmaa sekaisin? ehkä teidän olisi aika vähitellen alkaa yhdessä ollessa puhua myös muista asioista, ja nyt teitä ketuttaa koska tämä asia vie kaiken tilan? eli ongelma ei ole suru ja siinä tukeminen vaan vaatimus, että ulkomaailman täytyy pysähtyä täysin?

aika moni ihminen ei halua upottaa muita suruunsa, vaan tarvitsee muita saadakseen muistutuksen, että maailma pyörii edelleen. ärsyyntyneinä teille saattaa tulla kiusaus palauttaa toinen paikalleen väärässä kohtaa ja väärällä tavalla, ja siten tulla häpäisseeksi hänen sinänsä aiheellinen surunsa myös.

mitä jos vain kokeilisitte vähitellen hinata ystävää avarammille vesille, lempeästi ja vähitellen. eiköhän se surukin muuta muotoaan kuitenkin aika pian, ja sitä nopeammin mitä aidommin pystytte tukemaan. älkää kuitenkaan suvaitko liikaa suoraa huonoa kohtelua.

 

[QUOTE="kyllästynyt";26482458]No, odottaisin myös tukea, mutta mulla on suhteellisuudentajua sen verran, että en myöskään viikkotolkulla kuormittaisi ystäviäni jäämällä siihen suruun pyörimään ilman pienintäkään halua jatkaa elämää.

Kuten sanoin, tuettu on ja kaikkemme tehty, mutta jossain vain on raja. Ihmisen on yritettävä itsekin, me emme voi elää hänen puolestaan ja olla jatkuvasti käytettävissä.

Ja kyllä, jos kaikki on mietitty valmiiksi, niin tuntuuhan se pahalta, ja tietty vaikka ei olisikaan. Tietynlaista realismia ja taitoja käsitellä asioita toivoisimme kaikki tuolle kaverille. Hän tekee elämästään pirun raskasta tuollaisella tyylillä.[/QUOTE]

Mutta sehän on surun olemus: pyöriä paikallaan elämänhalunsa kadottaneena. Et voi vaatia surematta suremista, etkä sitä, että suru leikataan poikki määräaikaan mennessä.

Realismi ja asioidenkäsittelytaito saattavat olla kohtuullisia toiveita, mutta ei ole kohtuullista opettaa toista väkisin niihin kesken syvimmän surun, etenkään kun se ei teiltä itseltännekään oikein suju. Kyllä teidän ystävinä pitäisi olla jatkuvasti käytettävissä, mutta voitte rajoittaa aikaa jonka olette kerrallaan saatavilla.

Ei ole oikein kohtuullista kadehtia surevaa tämän tarvitsemasta huomiosta. Teidän vuoronne samaan tukeen tulee aikanaan.

 

olisko tossa nyt pari ongelmaa sekaisin? ehkä teidän olisi aika vähitellen alkaa yhdessä ollessa puhua myös muista asioista, ja nyt teitä ketuttaa koska tämä asia vie kaiken tilan? eli ongelma ei ole suru ja siinä tukeminen vaan vaatimus, että ulkomaailman täytyy pysähtyä täysin?

aika moni ihminen ei halua upottaa muita suruunsa, vaan tarvitsee muita saadakseen muistutuksen, että maailma pyörii edelleen. ärsyyntyneinä teille saattaa tulla kiusaus palauttaa toinen paikalleen väärässä kohtaa ja väärällä tavalla, ja siten tulla häpäisseeksi hänen sinänsä aiheellinen surunsa myös.

mitä jos vain kokeilisitte vähitellen hinata ystävää avarammille vesille, lempeästi ja vähitellen. eiköhän se surukin muuta muotoaan kuitenkin aika pian, ja sitä nopeammin mitä aidommin pystytte tukemaan. älkää kuitenkaan suvaitko liikaa suoraa huonoa kohtelua.

No nyt olemme asian ytimessä, kiitos tästä Todellakin, ongelma ei ole suru tai tukeminen (hän saa kaiken mahdollisen tuen meiltä, mitä vain pystymme antamaan), mut juuri tuo, että muun maailman pitäisi lakata olemasta hänen keskenmenonsa takia. Minusta aikuinen ei käyttäydy niin. Se ei ole tervettä, se on myös väärin muita ihmisiä ja häntä itseään kohtaan. Maailma ei toimi niin.

Valehtelematta neljän tunnin tapaamisen aikana kolme tuntia käydään läpi hänen keskenmenoonsa liittyivä tunteita.

 

[QUOTE="kyllästynyt";26482458]No, odottaisin myös tukea, mutta mulla on suhteellisuudentajua sen verran, että en myöskään viikkotolkulla kuormittaisi ystäviäni jäämällä siihen suruun pyörimään ilman pienintäkään halua jatkaa elämää.
[/QUOTE]

Toivottavasti et oo tuota menny kaverilles möläyttään?!

Helppohan se on kehuskella omaanvansa niin hyvän suhteellisuudentajun ettei jäisi suruun pyörimään, saatika kavereitaan kuormittaisi keskenmenon aiheuttamalla surulla... Voi voi, kyllä se sinunkin suhteelisuudentajusi saa kyytiä jos sun maailma joku päivä romahtaa. Oota vaan!

 

Koska ystäväsi tuosta keskenmenosta edelleen kertoo ja juttelee, se tarkoittaa sitä, että hän ei ole vielä "päässyt siitä yli". Se on hänen tapansa surra menetettyä lasta. Surra menetettyä unelmaa vastasynyteestä vauvasta, ensimmäisestä suukosta vauvan poskelle, kaikesta siitä ilosta, kun saa laittaa ja ostaa vauvalle tarvikkeita. Vaikka viikkoja olikin aika vähän, niin tuossa ajassa kerkeää jo ajatella vaikka mitä. Kerkeää suunnitella vauvan huoneen väriä, pinnasänkyä, siskolta saatua laina-sitteriä, nimiä, vaunujen merkkiä ja mallia, perintökehtoa on keritty jo käydä mummolan vintillä vilkaisemassa. Hän suree unelmansa menetystä. Se on iso asia ja toisilta se vaatii enemmän aikaa.

Eikä se suremisen määrä ole riippuvainen siitä kuinka pitkään sitä lasta on yrittänyt. Kyllä minäkin olisin surrut ja paljon jos noilla viikoilla olisi raskaus kesken mennyt, vaikka sitä vauvaa ei oltu yritetty kuin vajaa puoli vuotta. Kun sen plussan siihen raskaustestiin saa, niin siinä alkaa kummasti mieleikuvitus ja haaveet leijailemaan ja sitä elää pienen hetken jo siinä ajassa kun sen vastasyntyneen, pienen punaisen käärön saa rinnalle ensimmäistä kertaa. Siinä murtu haaveet kertaheitolla olla ÄITI.

Joten, anna ystäväsi surra. Kuuntele jos vielä jonkin aikaa jaksat (aika outoa, jos ystävä ei jaksa kuunnella) tai sitten pidät hetken etäisyyttä. Toivotaan, että ystäväsi raskautuu pian uudestaan ja kaikki menee hyvin loppuun asti

 

Toivottavasti et oo tuota menny kaverilles möläyttään?!

Helppohan se on kehuskella omaanvansa niin hyvän suhteellisuudentajun ettei jäisi suruun pyörimään, saatika kavereitaan kuormittaisi keskenmenon aiheuttamalla surulla... Voi voi, kyllä se sinunkin suhteelisuudentajusi saa kyytiä jos sun maailma joku päivä romahtaa. Oota vaan!

Mä näkisin, että suhtautumistapa asioihin on hyvin vahvasti kytköksissä myös persoonaan, joka määrää tavan käsitellä muitakin asioita; suremistapa ei ole mikään yhteismitallinen juttu.

Ja mun maailma tosiaan on romahtanut pariin otteeseen, mm. kuolematapausten takia, mutta siltikään mä en käsittele asioita noin. Näen myös asian niin, että jossain vaiheessa pitää yrittää seisoa omilla jaloillaan ja muistaa se, että elämä ei pyöri vain oman navan ympärillä. Ystävät eivät voi tekohengittää aikuista ihmistä loputtomiin. Asioiden tulee edetä.

 

itse sain keskeytyneen keskenmenon vikolla 10. viikolla 12 np ultrassa huomattiin. olo oli haikea ja asiaa ei noin vain unohdettukaan, kun vuoto jatkui 5viikkoa lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen. raskausoireet olivat myöskin olleet tosi voimakkaat ja todellakin haaveet tulevasta vauvasta olivat jo mielessä. kamala jos ystävät olisivat kieltäneet minua puhumasta asiasta ja sanoneet, että mitä sä suret tollaista asiaa. itse näin sen pienen ihmisen alun kun tuli ulos ja kokoa oli jo ihan selvästi ja pienet sormen ja varpaanalut näkyi.