Eikö lasten hankinta pelota muita?

Nyt ollaan miehen kanssa siinä tilanteessa, että mies on osoittanut, että lapsia voitaisiin ruveta hankkiamaan. Meillä on molemmilla vakityöt, ollaan alle kolmekymppisiä, asutaan vuokralla, on koira ja farmariauto. Eli puitteet on niin sanotusti kunnossa. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että meidän on päästävä ensin omakotitaloon, koska on elukoita, joille lapsi voi olla allerginen. Tällöin pitäisi elukat saada ulos asumaan, koska meiltä ei elukoita hävitetä lapsen tieltä. Koiran ulkoilutus on myös monimutkainen operaatio tässä nykyisessä osoitteessa (joudun lähteä lähes poikkeuksetta kuskaamaan sitä autolla metsään lenkille), joten lapsen kanssa asia mutkistuisi entisestään.

Olen kuitenkin jokseenkin kauhuissani kun ajattelen äitiyttä. Mies on illat lähes aina omissa harrastuksissaan, oikeastaan joka ilta käy vanhempiensa luona heidän maatilallaan auttamassa. Itse olen muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja suku ja kaverit jäi edelliselle asuinpaikkakunnalle ja vierailut tänne päin on vähäisiä. Itse joudun lähteä yleensä sukua ja kavereita katsomaan jos haluan heitä nähdä. Mulla on myös itsellä sellainen harrastus joka vaatii paljon treenaamista ja aina ei voi etukäteen harrastamaan lähtiessä tietää moneltako pääsee takaisin kotiin.

Olemme siis tällä hetkellä tosi meneväisiä miehen kanssa, aika vähän ollaan ylipäätään kotona. Kerroin miehelleni peloistani, että mitä jos hän jatkaa menemisiään samaan malliin kun vauva syntyy. Entä jos jään "vangiksi" kotiin vauvan kanssa. Mulle myös työ on erittäin tärkeä voimaa antava asia ja sen jättäminen vuodeksi ja kotiin yksin vauvan kanssa jääminen tuntuu kamalalta ajatukselta, kun tosiaan kavereiden kyläilyjäkin tänne saakka on turha odottaa. Kun ei ne tähänkään saakka ole käyneet niin saati sitten, kun olisin äitiyslomalaisena yksin kotona. Tältä uudelta asuinpaikkakunnalta en ole onnistunut kavereita saamaan. Myös sen rakkaan harrastuksen jättäminen tuntuu hirveältä ajatukselta. Kun ainakin pikkulapsi ajaksi joutuisin unohtamaan tämän harrastukseni. Pelkään että erakoituisin täysin kotiimme.

Minua suoraan sanottuna pelottaa ja haluaisin tietää kuinka te lapsia hankkineet olette selviytyneet tällaisista ajatuksista?? Pelkään siis sitä valtavaa muutosta mitä lapsi elämään tuo tullessaan! Ja sitä rajoittavuutta ja sitovuutta! Et ole enää ikinä vapaa menemään niinkuin lystäät. Onko täällä ketään, joka sanoo uhmaikäisen kanssa tapellessa, että olisi ollut viisainta jättää lisääntymättä? Tai teini-ikäisen?

 

Kuulostaa siltä ettet ole valmis äidiksi.

"meiltä ei elukoita hävitetä lapsen tieltä"

"Olen kuitenkin jokseenkin kauhuissani kun ajattelen äitiyttä"

"Mulle myös työ on erittäin tärkeä voimaa antava asia ja sen jättäminen vuodeksi ja kotiin yksin vauvan kanssa jääminen tuntuu kamalalta ajatukselta"

"Myös sen rakkaan harrastuksen jättäminen tuntuu hirveältä ajatukselta. Kun ainakin pikkulapsi ajaksi joutuisin unohtamaan tämän harrastukseni. Pelkään että erakoituisin täysin kotiimme."

"Pelkään siis sitä valtavaa muutosta mitä lapsi elämään tuo tullessaan! Ja sitä rajoittavuutta ja sitovuutta! Et ole enää ikinä vapaa menemään niinkuin lystäät."

 

Ei pelottanut sen kummemmin. Elukat jo lapsi menee sulassa sovussa, omista menoista olin valmistautunut tinkimään. Työtkin sai vähäksi aikaa jäädä.

 

Elämä muuttui hyvinkin paljon sen jälkeen, kun ipanoita tuli. Ennen oli vielä aikaa tehdä vaikka mitä, jos yhdeksältä tuli kotiin. Iltaseiskakin oli vasta alkuilta eikä iltapuuhien aloittamisaika, kuten nyt. Nykyisin yhdeksältä olen käynyt jo suihkussa, ipanat nukkumassa ja on jo tosi "myöhä". Salille jne. lähteminen vaatii hiukan enemmän rukkausta, mutta kyllä se onnistuu. Ihan pikkuvauva-aikana ei niin helposti, mutta äkkiäkös nuo kasvaa ja vuoden vanhan kanssa on jo ihan eri juttu kuin pienen vauvan.

Kavereitten kanssa illanistumiset on vähentyneet lasten myötä, mutta ei vain siksi, että meille tuli lapsia, vaan siksi, että myös heille tuli lapsia. Yhden perheen muksut ei vielä niin rajota, mutta jos molemmilla on ipanoita tuleehan siinä kotiinlähtö aikaisemmaksi kuin pitää ne omatkin saada sänkyyn. Ihan pieni vauva tosin on siitä helppo, että nukkuu vähän missä vain ja on helppo siirtää omaan sänkyynsä vaikka nukkuvana. Isommat sitten vaatii jo enemmän iltarutiinia eikä meillä niitä kyllä ainakaan enää nukkuvina mihinkään siirretä.

Tavallinen lenkkeily on meillä sekä tutuilla onnistunut kyllä hyvin, vaikka olisi vauvojakin ja koiria ja vaativiampiakin harrastuksia tuon suhteen. Se vaatii vaan vähän järjestelyhalua molemmilta: isältä ja äidiltä.

Jep, kyllä ne rajottaa, sitoo ja muuttaa elämää. Meidän kolmen vanha, vuoden kuivana ollut päätti nyt yhtäkkiä alkaa pissiä housuunsa. Nuorempi ei usko mitään (vuoden), nauraa vaan kielloille. Tyhjentää mun kaapit jne. Tosi kivaa.

Mutta en silti kadu noiden saamista tippaakaan.

 

Et taida olla ihan vielä kypsä lapseen. Viitaten edellisen kommentteihin. Molempien on voitava unohtaa menonsa ja harrastuksensa, koirasta voi joutua luopumaan ja se menee lapsen terveyden ja turvallisuuden edelle (ja koiran hyvinvoinnin vuoksikin se voidaan joutua hävittämään: jos ei saa huomiota ja lenkkejä vaan tulee hulluksi), ja jonkinlainen tukiverkko on oltava valmiiksi ettei iske masis kun jäät kotiin.

 

Ei kaikkien tarvitse tehdä lapsia. Ja todellakin viestisi perusteella et ole valmis äidiksi. Joten jos elämä on nyt todella tyydyttävää, niin miksi edes ajatella lasten tekoa. Sano miehelle, että katotaan vielä muutama vuosi ja sitten mietitte uudestaan.

 

En edes lue koko juttua tätä lausetta pidemmälle "koska meiltä ei elukoita hävitetä lapsen tieltä". Niin kauan kun olet rehellisesti tuota mieltä, et ole valmis äidiksi. Lapsen terveys menee AINA eläimen edelle ja jos lapsi on allerginen lapselle, se eläin lähtee pois. Tottakai eläimestä luopuminen sattuu, mutta lapsi tulee aina ennen eläintä. Jos joku meidän omista lapsistamme tulee allergiseksi kissallemme, kissalle etsitään uusi koti vaikka kuinka onkin ns. perheenjäsen meille.

 

Kiitos paljon vastauksista! Tämä helpotti minua jo niin paljon kun sain jonnekin avautua tästä, en voi puhua tästä oikein kellekään. Kun äitini tietysti on sitä mieltä, että lapsia on hankittava ja että olisin hyvä äiti, vaikka hänellekin olen nämä asiat perustellut. Sisko on myös sitä mieltä, että ensimmäinen lapsi olisi syytä tehdä ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Kavereilla on jo lähes kaikilla lapsia ja vähintään ovat raskaana, ellei jo ole lapsia, joten heille en tällaisista asioista edes kehtaa puhua.

Vielä sellainenkin seikka, että mieheni olisi varmasti hyvä isä ja tuntuu pahalta ajatella että olisin jotenkin hänen isyytensä esteenä, jos en vielä haluakaan lasta. Mies myös lupaa, että vähentäisi menojaan, jos lapsi tulisi, mutta onhan se nyt helppo luvata. Sitten kun kotona olisi se itkevä ja uhmaava lapsi joka ilta töistä tultua odottamassa niin luulen, että miehen mielikin muuttuu ja hän pääsee "pakenemaan" harrastustensa pariin ja minä jään lapsen kanssa yksin tajuilemaan. Tämä ajatusmalli ja pelko juontaa juurensa varmasti osittain lapsuudestani, kun isä jatkoi urheiluharrastustaan ja pubeissa juoksemistaan aivan kuin ei lapsia olisi koskaan tehnytkään ja äitini kantoi lähes yksin vastuun minusta ja sisaruksistani.

 

Tarkoitin tuolla elukoitten hävittämis -kommentilla sitä, että siksi juuri haluaisin järjestää nämä asumisolot ennen lastenhankintaa sellaisiksi, että elukat voi siirtää ulos/ulkorakennukseen asumaan, jos allergiaa ilmenee. Koska se on erittäin todennäköistä, että allergiaa tulee, koska olemme miehen kanssa kummatkin olleet lapsena allergisia. Eikö se ole vain hyvä, että koittaa järjestää asiat etukäteen niin ettei ongelmia tulisi, eikä elukoita tarttis hävittää?

 

Klisee, mutta... Lapsia ei hankita, eikä tehdä. Lapsia saadaan jos saadaan. Kaikki eivät ole etuoikeutettuja saamaan lapsia.

 

Pakko mun on vielä sanoa, että toisaalta noita juttuja on vähän turha pelätä etukäteen. Älä käsitä väärin, hyvähän se on miettiä asiaa kaikin puolin ennen kuin lapsia lähtee yrittämään. Mutta ennen kuin se vauva syntyy, ei vaan voi käsittääkään, kuinka tärkeä siitä voi tulla. Noista muista jutuista tulee vähän ...noh, toisarvoisia helposti.

 

[QUOTE="minävain";26081641]Tarkoitin tuolla elukoitten hävittämis -kommentilla sitä, että siksi juuri haluaisin järjestää nämä asumisolot ennen lastenhankintaa sellaisiksi, että elukat voi siirtää ulos/ulkorakennukseen asumaan, jos allergiaa ilmenee. Koska se on erittäin todennäköistä, että allergiaa tulee, koska olemme miehen kanssa kummatkin olleet lapsena allergisia. Eikö se ole vain hyvä, että koittaa järjestää asiat etukäteen niin ettei ongelmia tulisi, eikä elukoita tarttis hävittää?[/QUOTE]

Onhan se. Kyllä mäkin kysyin etukäteen äidiltäni että onko hän valmis ottamaan meidän koiran jos sattuu niin, että tuleva lapsi onkin allerginen tai muuta sellaista. Toinen koira joutuisi valitettavasti piikille jos lapsi tulisi allergiseksi, se on jo niin vanha ja sairas ja totaalisen kiintynyt minuun (moninkertainen kodinvaihtaja) ettei olisi mieltä antaa sitä eteenpäin.

 

[QUOTE="hmmm";26081647]Klisee, mutta... Lapsia ei hankita, eikä tehdä. Lapsia saadaan jos saadaan. Kaikki eivät ole etuoikeutettuja saamaan lapsia.[/QUOTE]

Ja toiset ihan tekemällä tekee ja toiset vaan hankkii. Että se siitä, byhyy.

 

No tottakai se pelottaa kaikkia jossain vaiheessa. Itse en ole koskaan katunut lapsen hankkimista. Mutta kuulostaa siltä, että te ette välttämättä ole valmiita muutokseen, jonka lapsi tullessaan tuo. Varsinkin jos harrastusten menettäminen tuntuu niin vaikealta. Elämistä ei tietenkään tarvitse lopettaa siksi, että lapsi tulee ja monia harrastuksia voi jaktaakin lapsen syntymän jälkeen, mutta toki lapsen on oltava etusijalla. Meidän perheessämme ei ainakaan sopisi, että vanhemmalla on harrastus, josta ei voi tietää milloin tullaan kotiin, sillä onhan se (varsinkin isompana) lapsenkin etu, että hän tietää missä isä/äiti on ja milloin hän tulee kotiin.

Eläimiin liittyvää kommentointia en oikein ymmärrä. Jos teillä on eläimiä, jotka ovat tottuneet asumaan kanssanne sisätiloissa, niin on niille varmaan parempi joko tulla ns hävitetyksi tai päästä uuteen kotiin kuin yhtäkkiä siirretyksi ulkotiloihin, jossa ne eivät ole tottuneet asumaan.

Kavereiden saaminen on paljolti omasta aktiivisuudesta kiinni. Raskaus ja lapsien saaminen itsessään antaa aika luonnollisen väylän tutustua ihmisiin, mm. neuvolan ja erilaisien perhekahviloiden, perhekerhojen ja muskareiden toiminnan kautta.

 

[QUOTE="minävain";26081641]Tarkoitin tuolla elukoitten hävittämis -kommentilla sitä, että siksi juuri haluaisin järjestää nämä asumisolot ennen lastenhankintaa sellaisiksi, että elukat voi siirtää ulos/ulkorakennukseen asumaan, jos allergiaa ilmenee. Koska se on erittäin todennäköistä, että allergiaa tulee, koska olemme miehen kanssa kummatkin olleet lapsena allergisia. Eikö se ole vain hyvä, että koittaa järjestää asiat etukäteen niin ettei ongelmia tulisi, eikä elukoita tarttis hävittää?[/QUOTE]

On hyvä miettiä asioita etukäteen, mutta pahimmassa tapauksessa lapsenne voi olla eläimille jopa niin pahasti allerginen että sisälle ei voi tuoda yhtään vaatetta jotka on olleet esim. sinun päälläsi kun olet ollut eläimen lähellä. Siinä vaiheessa alkaa olemaan vaihtoehdot vähissä.

Eikä minun ole tarkoitus pelotella, lähipiiristäni vain sattuu löytämään tälläinenkin tapaus eikä se ole edes kovin harvinaista että on noinkin pahasti allerginen.

 

Jokainen plussa on aiheuttanut sellaista onnen ja kauhun tasapainottelua,lapsi ei kuitenkaan ole ihan pikkuasia.Tottahan on että koskaan ei voi tietää millainen puolisosta tulee vanhempana,mutta miksi toisaalta olettaa sitä pahinta.Eikä lapsi myöskään ole vankilatuomio vuodeksi,lapsen kanssa voi liikkua ja elää,toki se on vähän erilaista.Oletko kysynyt olisiko miehesi valmis koti-isäksi,vanhempainvapaanhan eli siitä kun lapsi on noin 3-4kk voi pitää kumpi vaan,samoin kht on molemmille sama.

 

No toki sitten jos lapsi olisi oikeasti niin allerginen, ettei voisi edes vaatteita tuoda sisälle niin elukoille etsittäisiin uusi koti. Mutta kun nykyiset harrastuksenikin liittyvät pääosin noihin eläimiin niin niiden hävittämisen jälkeen mulla ei olis enää oikeastaan mitään harrastusta.

Tuo koti-isä ehdotus olikin muuten aivan varteenotettava ajatus, täytyy jutella siitä miehen kanssa jossain vaiheessa. Koska miehellä on matalampi palkkakin kuin minulla, niin ihan rahallaisestikin se voisi olla järkevä vaihtoehto.

Ja tosiaan itsestänikin tuntuu näitten pelkojen myötä, etten ole valmis äidiksi, halusin vain saada tähän asiaan jotain perspektiiviä, kun tuntuu ettei asioiden pyörittely omassa päässä muuta asiaa miksikään, vaan asiat vain mutkistuvat entisestään. Ehkäpä minä vielä jonain päivänä olen sellaisessa mielentilassa ja menemisen ja harrastamisen haluni laantuvat, että voin hyvillä mielin jäädä kotiin äidiksi.

 

Harjoitelkaa. Eläkää seuraavat 6-12 kk ikäänkuin teillä olisi lapsi. Menkää yhdessä vain sellaisiin paikkoihin, joissa lapsi voisi olla mukana. Harrastuksiin ette mene yhtä aikaa vaan toisen pitää olla kotona silloin, kun toinen on harrastamassa. Kokeilkaa, onnistuuko. Jos onnistuu, niin sen jälkeen voitte harkita lapsen alulle laittamista. Mies voi nyt luvata sulle ummet ja lammet, mutta todellisuus voi olla jotain ihan muuta siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy. Jos ette pysty nyt edes puolen vuoden ajan muuttamaan elämäntapaanne, ette ole vielä valmiita.

 

Noh, minä olen sellainen joka oli ei ehkä peloissaan mutta huolissani siitä, miten lapsi muuttaisi elämää. Meillä on hyvä parisuhde, vakiduunit, harrastukset, oma asunto (pankin kanssa) auto jne. Olimme kohtuullisen liikkuvaa sorttia.

MUTTA tulinpa kerran raskaaksi ja sain keskenmenon. Tämä herätti tajuamaan, että lapsia ei välttämättä saada juuri silloin kun itsellä olisi "hyvä hetki"

Teimme lapsen joka saikin helposti alkunsa ja koko raskauden mietiskelin, että mitä tästä tulee?? Kaikki vaikeutuu jne jne.

No, lapsi syntyi, parisuhde senkun parani ja syveni, pikkuinen sujahti elämään todella hyvin (tämä ei tarkoita etteikö alussa olisi ollut vaikeuksia ja valvomista jne)

En koe, että olisin mistään joutunut luopumaan. Ihanaa saada breikkiä työstä ja nähdä erilaisia asioita lapsen kanssa. Ja se paljon hehkutettu rakkaus.. no se on juuri niin kuin siitä sanotaankin. Saamme niin paljon iloa tuosta pikkuisesta, ettei sitä voinut mitenkään aluksi käsittää. Voin aivan käsi sydämellä sanoa, että nyt pikkulapsiaikana olen onnellisempi kuin ikinä elämässäni.

Syy tähän on ehkä myös se, etten ota mitään paineita muiden neuvoista tai äitiydestä sen kummemmin vaikka raskausaikana murehdinkin jatkuvasti sitä, olenko sopiva äidiksi jne.

Teen vaan parhaani, seurustelen ja naureskelen pikkuisen kanssa, annan rakkautta ja huolenpitoa. Menen vaistolla asioissa ja se on meillä tominut.


Olen imettänyt alusta asti, mutta vauva opetettiin myös pullolle, jotta saan itsekin käydä jossain ja lapsi voi olla isän kanssa jne.

Näin nyt meillä

MUTTA kun luen sinun tekstiäsi, olen sitä mieltä että et/ette ole valmiita lapsen saantiin kuitenkaan. Sellainen tunne vaan tulee.

 

Harrasta nyt muutama vuosi ja siinä sivussa hankkikaa se omakotitalo jne. Ei kannata pitää kiirettä, jos ikä ei tule vielä vastaan ja koira on parhaassa kisaiässä.

Mä olin 33, kun sain esikoisen. Ne "ennen kolmekymppistä pitää tehdä" -löpinät on ihan joutavia. Harrastuksiin ja omaan vapaa-aikaan lapsi vaikuttaa kyllä melkoisesti, mutta kyllä mä vielä lasten jälkeenkin olen kahminut ison kasan pokaaleja koirien kanssa ja koulutan myös muita hoiraharrastajia tässä sivussa ja harrastan muutamaan muutakin juttua + käyn töissä. Miehellä on omat kunnianhimoiset harrastuksensa, joten aikataulut pitää joka viikko sumplia huolella. Ja aina jomman kumman pitää luopua jostain välttämättömästä menosta, mutta sellaista se elämä nyt vaan on.

Mulla oli koko esikoisen raskausajan suurin huoli se, että lapsi tuleekin olemaan allerginen reppana, joka ei koskaan saa elää hyvää elämää elukoiden kanssa. Niin ja toiseksi pahin juttu olisi ollut se, että synnytyksessä joku menisi pieleen ja joutuisin olemaan päiväkausia sairaalassa ja erossa koiristani (nehän eivät mitenkään pärjää muiden hoidossa, koska muut tekevät kuitenkin virheitä ja pilaavat koirieni täydellisen koulutuksen )

Hyvin kaikki kuitenkin loppujen lopuksi menee. Asioilla on tapana järjestyä.

 

[QUOTE="minävain";26081501] Onko täällä ketään, joka sanoo uhmaikäisen kanssa tapellessa, että olisi ollut viisainta jättää lisääntymättä? Tai teini-ikäisen?[/QUOTE]

Veikkanpa, että joka ikinen vanhempi ajattelee niin uhmaikäisen kanssa tapellessaan. Mutta silti kokonaissaldo jää plussalle, koska se uhmaikä on kovin ohimenevä vaihe. Oman lapsen teini-iästä mulla ei ole vielä kokemusta, mutta veikkaisin että ohi sekin aikanaan menee..

 

Hienoa, että olet ajatellut asioita etukäteen. Kuten itsekkin kerroit on elämässänne paljon asioita joista ette ole valmiita luopumaan lapsen vuoksi. Se nyt vaan on tosiasia, ettei lapsen tulon jälkeen voi samallalailla tulla ja mennä. Odotelkaa vuosi tai pari ja miettikää sitten asiaa uudelleen. Kun olette molemmat valmiita "uhraamaan" omia menoja lapsen vuoksi, lähtökohdat jo paremmat. Lapsi menee aina kaiken edelle!

 

Suurkiitokset kaikille näistä vastauksista! Enköhän voi ihan hyvällä omalla tunnolla vielä sitten odotella muutaman vuoden ja katsella, josko se vauvakuume nostaisi meikäläiselläkin päätään. Olen siis 27-vuotias, joten en mikään nuori enää, mutta en ikäloppukaan. Kunhan nyt mies sitten olisi samaa mieltä. Hän on minua muutaman vuoden vanhempi ja hänellä parhaat kaverit ovat jo isiä tai tulossa isiksi, joten luulen että hänen lapsenhankintahalukkuutensa juontuu siitä.

 

Mutta eihän teillä ole mikään kiire! Meillä tilanne aika samanlainen, olemme 28-vuotiaita ja molemmilla duunit ja aikaa vievät harrastukset ja paljon muuta touhuttavaa. Lapsi olisi kiva lisä elämään ja halueammekin yhden lapsen, mutta emme me voi vielä sellaista ajatella, kun tuntuu niin pahalta luopua nyt kaikesta muusta. Vanhempana sitten tilanne voi jo olla toinen.

Ja minä haluan asumaan omakotitaloon ennen lasta En suostu asumaan kerrostalossa pienen lapsen kanssa, tarvitsen tilaa ja rauhaa, helppoutta lähteä ulos tms, vaikka kotiäidiksi en olekaan jäämässä.

MIehen kanssa ollaan keskusteltu lapseen liittyvistä asioista aika paljon ja mua ainakin lohduttaa ajatus, että en ole yksin asian kanssa, koska mieheni on kotona viihtyvää tyyppiä ja oikea kodin henki, joten hän mielellään hoitaa tulevaa lastamme ja jää kotiin. Tiedän, että asiat järjestyvät sitten, kun sen aika on ja identiteettiäni ja rakkaita asioitani ei riistetä.

 

Ehdit vielä tulla äidiksi jos haluat, koska olet kuitenkin vielä nuori. Tee miltä itsestä tuntuu äläkä piittaa muiden mielipiteistä. Vuoden päästä saatat jo ajatella toisin.