"minävain"
Nyt ollaan miehen kanssa siinä tilanteessa, että mies on osoittanut, että lapsia voitaisiin ruveta hankkiamaan. Meillä on molemmilla vakityöt, ollaan alle kolmekymppisiä, asutaan vuokralla, on koira ja farmariauto. Eli puitteet on niin sanotusti kunnossa. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että meidän on päästävä ensin omakotitaloon, koska on elukoita, joille lapsi voi olla allerginen. Tällöin pitäisi elukat saada ulos asumaan, koska meiltä ei elukoita hävitetä lapsen tieltä. Koiran ulkoilutus on myös monimutkainen operaatio tässä nykyisessä osoitteessa (joudun lähteä lähes poikkeuksetta kuskaamaan sitä autolla metsään lenkille), joten lapsen kanssa asia mutkistuisi entisestään.
Olen kuitenkin jokseenkin kauhuissani kun ajattelen äitiyttä. Mies on illat lähes aina omissa harrastuksissaan, oikeastaan joka ilta käy vanhempiensa luona heidän maatilallaan auttamassa. Itse olen muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja suku ja kaverit jäi edelliselle asuinpaikkakunnalle ja vierailut tänne päin on vähäisiä. Itse joudun lähteä yleensä sukua ja kavereita katsomaan jos haluan heitä nähdä. Mulla on myös itsellä sellainen harrastus joka vaatii paljon treenaamista ja aina ei voi etukäteen harrastamaan lähtiessä tietää moneltako pääsee takaisin kotiin.
Olemme siis tällä hetkellä tosi meneväisiä miehen kanssa, aika vähän ollaan ylipäätään kotona. Kerroin miehelleni peloistani, että mitä jos hän jatkaa menemisiään samaan malliin kun vauva syntyy. Entä jos jään "vangiksi" kotiin vauvan kanssa. Mulle myös työ on erittäin tärkeä voimaa antava asia ja sen jättäminen vuodeksi ja kotiin yksin vauvan kanssa jääminen tuntuu kamalalta ajatukselta, kun tosiaan kavereiden kyläilyjäkin tänne saakka on turha odottaa. Kun ei ne tähänkään saakka ole käyneet niin saati sitten, kun olisin äitiyslomalaisena yksin kotona. Tältä uudelta asuinpaikkakunnalta en ole onnistunut kavereita saamaan. Myös sen rakkaan harrastuksen jättäminen tuntuu hirveältä ajatukselta. Kun ainakin pikkulapsi ajaksi joutuisin unohtamaan tämän harrastukseni. Pelkään että erakoituisin täysin kotiimme.
Minua suoraan sanottuna pelottaa ja haluaisin tietää kuinka te lapsia hankkineet olette selviytyneet tällaisista ajatuksista?? Pelkään siis sitä valtavaa muutosta mitä lapsi elämään tuo tullessaan! Ja sitä rajoittavuutta ja sitovuutta! Et ole enää ikinä vapaa menemään niinkuin lystäät. Onko täällä ketään, joka sanoo uhmaikäisen kanssa tapellessa, että olisi ollut viisainta jättää lisääntymättä? Tai teini-ikäisen?
Olen kuitenkin jokseenkin kauhuissani kun ajattelen äitiyttä. Mies on illat lähes aina omissa harrastuksissaan, oikeastaan joka ilta käy vanhempiensa luona heidän maatilallaan auttamassa. Itse olen muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja suku ja kaverit jäi edelliselle asuinpaikkakunnalle ja vierailut tänne päin on vähäisiä. Itse joudun lähteä yleensä sukua ja kavereita katsomaan jos haluan heitä nähdä. Mulla on myös itsellä sellainen harrastus joka vaatii paljon treenaamista ja aina ei voi etukäteen harrastamaan lähtiessä tietää moneltako pääsee takaisin kotiin.
Olemme siis tällä hetkellä tosi meneväisiä miehen kanssa, aika vähän ollaan ylipäätään kotona. Kerroin miehelleni peloistani, että mitä jos hän jatkaa menemisiään samaan malliin kun vauva syntyy. Entä jos jään "vangiksi" kotiin vauvan kanssa. Mulle myös työ on erittäin tärkeä voimaa antava asia ja sen jättäminen vuodeksi ja kotiin yksin vauvan kanssa jääminen tuntuu kamalalta ajatukselta, kun tosiaan kavereiden kyläilyjäkin tänne saakka on turha odottaa. Kun ei ne tähänkään saakka ole käyneet niin saati sitten, kun olisin äitiyslomalaisena yksin kotona. Tältä uudelta asuinpaikkakunnalta en ole onnistunut kavereita saamaan. Myös sen rakkaan harrastuksen jättäminen tuntuu hirveältä ajatukselta. Kun ainakin pikkulapsi ajaksi joutuisin unohtamaan tämän harrastukseni. Pelkään että erakoituisin täysin kotiimme.
Minua suoraan sanottuna pelottaa ja haluaisin tietää kuinka te lapsia hankkineet olette selviytyneet tällaisista ajatuksista?? Pelkään siis sitä valtavaa muutosta mitä lapsi elämään tuo tullessaan! Ja sitä rajoittavuutta ja sitovuutta! Et ole enää ikinä vapaa menemään niinkuin lystäät. Onko täällä ketään, joka sanoo uhmaikäisen kanssa tapellessa, että olisi ollut viisainta jättää lisääntymättä? Tai teini-ikäisen?