mä uskon Jumalaan (vaikka en kaikkien palstalla olevien uskovaisten mukaan olekaan oikeasti uskossa) ja kyllä se toi mulle lohtua ja turvaa kun odotin keskimmäistäni, jouduin rv 22 sairaalaan kun lapsivesi meni ennen aikojaan, ja synnytys uhkasi käynnistyä milloin tahansa, rv 22 syntyneen ennuste ei ole häävi. Olin täydellisessä vuodelevossa yksityishuoneessa suurimman osan ajastani täysin yksin, vauvan isää ei kiinnostanut meidän, mun ja vauvan, vointi,esikoinen oli sen ajan isänsä luona ja pääsi käymään vain harvoin, sukulaiset ja tutut jättivät mut oman onneni nojaan kun eivät tienneet mitä sanoa tai soittelivat mulle yöllä kännissä, mulla oli puhelin mun huoneessa, ja voivottelivat ja surkuttelivat. Yön yksinäisinä tunteina rukoilin että vielä saataisi yksi päivä lisää ja toivon että saisin pitää lapseni ja jos se ei olisi mahdollista että saisin voimaa kestää sen...ja mulla oli tunne että Jumala kuuntelee, ja tosiaan vauva sinnitteli 11 viikkoa kohdussa, lapsivettä tuli aina lisää sitä mukaa kun sitä poistui, ja lopulta syntyi rv32+3.
Nuorin syntyi rv 27+2 erittäin pienenä ja heikkokuntoisena ja lääkärit ei voineet sanoa muuta kuin että teemme kaiken mitä voimme, mutta emme voi luvata mitään. Päästessäni leikkauksen jälkeisenä päivänä katsomaan vauvaa romahdin täysin, tarrauduin keskoskaappiin kuin hukkuva ja itkin...
Kyllä mä mietin silloin oliko se rangaistus mun pahuudestani, mutta toisaalta olin varma ettei Jumala koskaan rankaisisi lasta äidin takia. Ja taas kerran mä sain voimaa rukouksista, rukoilin ihmettä tapahtuvaksi kun tyttö oli kriittisessä tilassa, tai jos se ei olisi mahdollista rukoilin voimia itselleni kestää se. Halusin tytön kastettavaksi heti kun vointi oli tarpeeksi hyvä, jotenkin tuli tunne että tyttö olisi turvassa ja mitä ikinä tapahtuisikin se ei tapahtuisi Jumalan sitä tietämättä...ja tuossahan tuo ihme leikkii metrin päässä minusta :heart:
En mä tiedä miten mun olisi käynyt ilman uskoani, olisinko jaksanut yksin eteenpäin, lähellä olevista ihmisistä kun ei ollut ollenkaan tukea.
Tietysti olen joskus miettinyt miksi mun piti käydä kaikki se läpi, olenko jotain niin pahaa tehnyt että ansaitsin sen, vastausta en tiedä tänään enkä varmaan koskaan...