Loppi
Meillä on kaks lasta, toinen alle puoli vuotias ja toinen täyttää piakkoin kolme. Itse täytin juuri 23, mies on muutaman vuoden vanhempi. Multa jäi opinnot kesken pikku kakkosen synnyttyä, joka oli aika kova paikka, ja kyllä, pikku kakkonen oli "iloinen vahinko", eli siksi harmittaa ne opinnot. Kellään samanikäiselläni kaverilla ei ole lapsia, muutamalla samanikäisellä puoli tutulla kylläkin on. On mulla äitikavereita muutama ja en todellakaan ole neljän seinän sisällä päivät pitkät vaan pidän kyllä yhteyttä muihin ihmisiin. Joka kerta, kun kuulen miten muut matkustelee, on viihteellä viikonloppuisin ja tekevät kaikkea mahdollista ja elävät vapaata elämää ja tekevät mitä huvittaa, muistan miten kiinni olen lapsissa ja perhe-elämässä ja siitä se alamäki taas lähtee. On alkanut viime aikoina oikein kunnolla ahdistaa olla näin kiinni kaikessa ja kun ei ole sitä vapautta enää. Lisäksi kaikki lukioaikaiset kaverini valmistuvat pian ammattiin ja minä en ole mitään, tunnen itseni niin luuseriksi kuin olla ja voi. En koe että lasten tekeminen on ollut jokin saavutus elämässä. Hoidan kyllä lapseni itse, en käy juuri koskaan viihteellä ja olen kunnollinen, mutta silti jotain suurta puuttuu. Esikoinen on järkyttävässä uhmiksessa ja koen senkin niin suurena muurina että se lisää vaan sitä tunnetta etten sittenkään ollut valmiks äidiksi. Joo joo, tää on tätä valitusta, mutta pakkohan se on jossain valittaa. En tästä viiti kellekkään kaverille ääneen sanoa. Olen ahdistunut, haluaisin vaan elää tavallista opiskelija-elämää, keskittää kaiken energian mieluummin parisuhteeseen kuin lapsiin, käydä töissä ja tehdä mitä huvittaa. Mielessä on käynyt muutaman kerran että jätän kaiken ja lähden, tuskinpa siihen kuitenkaan pystyisin vaikka miten kovasti yrittäisin. Elämä on paskaa, ja itse olen omat paskat valintani tehnyt. Nyt sitten vaan kovaa kritiikkiä tulemaan, harva varmaan tätä voi ymmärtää.