H
huono vaimoke
Vieras
olen mieheni kanssa ollut yhdessä 6 vuotta, jonka aikana olemme saaneet 2 lasta. oman kodin, molemmilla hyvä työpaikka, elämä mallillaan ja rahaa kivasti elämiseen ja olemiseen.
noin pari kk sitten työpaikan risteilyllä erehdyin lähtemään toisen matkaan. vietettiin iltaa yhdessä, tanssittiin ja juotiin ja juteltiin.
tunsin itseni pitkästä aikaa rakastetuksi ja että toinen oli niin lähellä ja piti "prinsessana".
meillä mieheni kanssa on suhde ihan kunnossa- tai ainakin melkein.
läheisyyttä kaipaan tosi paljon enemmän mitä saan miehestäni ja hän tietää sen myös- ei se syy silti ole siihen miksi risteilyllä toisen miehen kanssa erehdyin samaan sänkyyn.
olemme molemmat rengastettuja mutta se ei haitannut siinä tilassa kumpaakaan. tunsin itseni hirviöksi seuraavana aamuna tajutessani kunnolla mitä oli tapahtunut, oli hirveä palata kotiin kun mitään ei olisi tapahtunutkaan.
tunsin hirveää syyllisyyttä pari viikkoa ja yritin vaan tapahtumat unohtaa ja onnistuinkin siinä aika hyvin.
luulin että kaikki oli jo vähän kuin ohi, kunnes tajusin viikko sitten kaipaavani tätä miestä.
hullua, tiedän.
mietin että kaipaanko sitä ihmistä vai oikeasti sitä oloa mikä sillä hetkellä, siellä laivalla minulla oli. en tiedä.
tiedän että pystyisin samaan uudestaan, en haluaisi. joten siksi on kai parempi pysyä kotona vaan tästä lähin ja elää tätä elämää lasten ja miehen kanssa onnellisena elämänsä loppuun saakka..
en ymmärrä mikä tässä loppujen lopuksi oli pointtina, halusin kai vaan avautua :/
noin pari kk sitten työpaikan risteilyllä erehdyin lähtemään toisen matkaan. vietettiin iltaa yhdessä, tanssittiin ja juotiin ja juteltiin.
tunsin itseni pitkästä aikaa rakastetuksi ja että toinen oli niin lähellä ja piti "prinsessana".
meillä mieheni kanssa on suhde ihan kunnossa- tai ainakin melkein.
läheisyyttä kaipaan tosi paljon enemmän mitä saan miehestäni ja hän tietää sen myös- ei se syy silti ole siihen miksi risteilyllä toisen miehen kanssa erehdyin samaan sänkyyn.
olemme molemmat rengastettuja mutta se ei haitannut siinä tilassa kumpaakaan. tunsin itseni hirviöksi seuraavana aamuna tajutessani kunnolla mitä oli tapahtunut, oli hirveä palata kotiin kun mitään ei olisi tapahtunutkaan.
tunsin hirveää syyllisyyttä pari viikkoa ja yritin vaan tapahtumat unohtaa ja onnistuinkin siinä aika hyvin.
luulin että kaikki oli jo vähän kuin ohi, kunnes tajusin viikko sitten kaipaavani tätä miestä.
hullua, tiedän.
mietin että kaipaanko sitä ihmistä vai oikeasti sitä oloa mikä sillä hetkellä, siellä laivalla minulla oli. en tiedä.
tiedän että pystyisin samaan uudestaan, en haluaisi. joten siksi on kai parempi pysyä kotona vaan tästä lähin ja elää tätä elämää lasten ja miehen kanssa onnellisena elämänsä loppuun saakka..
en ymmärrä mikä tässä loppujen lopuksi oli pointtina, halusin kai vaan avautua :/
Hullaantumisen tunne on huikean hieno, totta helekutissa sitä jää kaipaamaan kun vuodet vierii ja toisen naama käy aina vaan tutummaksi ja ryppyisemmäksi. Mutta se on tosiaankin vaan hullaantumisen tunne, mitä siekin kaivannet, ei tuo miekkonen... Viimeistään sitten sie sen hokaat, kun vastaan kävelee taas uusi ja ah, niin ihana. Niitä tullee ja mennee, ei kannata männä äpsingilleen!