mahtavaelama
Kirjoitan tanne lahinna jasentaakseni ajatuksiani ja saadakseni uusia nakokantoja, silla olen aivan jumissa omien ajatusteni suhteen, en tieda mita minun olisi jarkevinta tehda.
Haaveilin nuorempana (olen nyt 30- vuotias) rikkaasta, korkeasti koulutetusta miehesta ja ns paremmasta, kultturellimmasta elamasta. Olen itse lahtosin ihan tyolaisperheesta, ja vaikka rahaa oli aina riittavasti, niin alusin itse jotakin muuta kuin "peruselaman", missa toita raadetaan kovasti, illat katsotaan televisiota ja riidellaan rahasta yms kumppanin kanssa.
Menestyin yliopisto-opinnoissani hyvin ja aloin viettaa mieelstani rikkaampaa elamaa, uusia kivoja harrastuksia, teatteria, kirjallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan matkailua. Tapasin myos unelmieni miehen, han oli mielestani aivan taydellinen, sellainen etainen prinssi, jonka olisin viela 18 vuotiaana olevan taysin saavuttamaton kaltaiselleni tavalliselle tytolle. Toki han osoittautui muutenkin mukavaksi, mielenkiintoiseksi ja ihanaksi persoonaksi, ei vain ns ulkoisesti varteenotettavaksi siis.
Kaikeksi hammennyksekseni hankin ihastui ja rakastui minuun. Seurustelimme kaksi vuotta, han kosi, ja olemme nyt olleet naimisissa viime kesasta lahtien. Muutimme samalla ensi kertaa yhteen asumaan.
Alussa minusta oli aivan mahtavaa olla hanen kanssaan, onhan han ihana tyyppi ja hanen elamansa tuntui tosi mahtavalta, aina olimme ulkona kulttuurin parissa, kallilla illallisilla, matkustelimme, han on todella rikas, joten kaikki on mahdollista. Meilla on uskomattoman kaunis, hieno koti, minun ei tarvitsisi kayda toissa hanen palkkansa takia, mutta en halua olla niin riippuvainen, joten jatkan keskivertopalkkaisessa tyossani.
Mutta nyt olen alkanut kaipaamaan ihan sellaisia perusjuttuja, jotka eivat kuulu hanen elamaansa millaan lailla. Minua stressaa suunnattomasti esim se, etta han haluaa usein kutsua ystaviaan ja tyokavereitaan meille illallisille tai brunsseille tms, tai illallistaa ulkona, tai olla milloin teatterissa milloin missakin. Minun tulee miettia ja valmistaa kaikki ruoka, ja "olla aina vireessa" esim ulos mentaessa, vaikka itse olen aina toiden jalkeen ihan puhki, han taas ottaa suihkun ja pulppuaa taas energiaa.
Itse taas haluaisin vain kapertya iltaisin sohvalle katsomaan telkkaria verkkarit jalassa kullan viereen ja syoda jotakin yksinkertaista. Eli juuri sita mita ennen kaikkea tata pidin tylsana, ikava kylla miehenikin pitaa sellaista tylsana, ja hanella jalka vipattaa jos pitaa viettaa haluamiani "tylsia iltoja"... En myoskaan ole niin sosiaalinen, etta valttamatta jaksaisin illallistaa seurueissa aina tyopaivan paalle. Alussa se oli kivaa, sitten ihan ok, mutta nyt minua on alkanut vasyttamaan, en ymmarra miksi. Emme vain sovi toisillemme tassa mielessa?
len joskus jattanyt menematta mieheni mukaan, ja vain nysvannyt kotona sohvalla, mutta en siitakaan osaa taysin nauttia, silla han kokee sen jotenkin outona etten ole hanen kanssaan, ja han joutuu selittelemaan missa olen "ei vain jaksanut tulla" ei oikein kuulosta hyvalle. Koen etten jaksa tallaista elamantyylia, mutta se on miehelleni hyvin tarkeaa, emmeka kohtaa tassa mielessa.
Olen kai aika epasosiaalinen ja "laiska" perusluonteeltani (ainakin mieheeni verrattuna) ja tama kaikki on alkanut ajaa meita vahan erilleen.. Emme riitele, mutta jotenkin talossamme on alkanut leijailemaan vahan jokin vaivaannuttava ja kasittelematon aisia... Tama todella painaa minua, vaikka varmasti kuulostaakin todella pienelta ongelmalta... Mitahan tassa tulisi tehda?
Haaveilin nuorempana (olen nyt 30- vuotias) rikkaasta, korkeasti koulutetusta miehesta ja ns paremmasta, kultturellimmasta elamasta. Olen itse lahtosin ihan tyolaisperheesta, ja vaikka rahaa oli aina riittavasti, niin alusin itse jotakin muuta kuin "peruselaman", missa toita raadetaan kovasti, illat katsotaan televisiota ja riidellaan rahasta yms kumppanin kanssa.
Menestyin yliopisto-opinnoissani hyvin ja aloin viettaa mieelstani rikkaampaa elamaa, uusia kivoja harrastuksia, teatteria, kirjallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan matkailua. Tapasin myos unelmieni miehen, han oli mielestani aivan taydellinen, sellainen etainen prinssi, jonka olisin viela 18 vuotiaana olevan taysin saavuttamaton kaltaiselleni tavalliselle tytolle. Toki han osoittautui muutenkin mukavaksi, mielenkiintoiseksi ja ihanaksi persoonaksi, ei vain ns ulkoisesti varteenotettavaksi siis.
Kaikeksi hammennyksekseni hankin ihastui ja rakastui minuun. Seurustelimme kaksi vuotta, han kosi, ja olemme nyt olleet naimisissa viime kesasta lahtien. Muutimme samalla ensi kertaa yhteen asumaan.
Alussa minusta oli aivan mahtavaa olla hanen kanssaan, onhan han ihana tyyppi ja hanen elamansa tuntui tosi mahtavalta, aina olimme ulkona kulttuurin parissa, kallilla illallisilla, matkustelimme, han on todella rikas, joten kaikki on mahdollista. Meilla on uskomattoman kaunis, hieno koti, minun ei tarvitsisi kayda toissa hanen palkkansa takia, mutta en halua olla niin riippuvainen, joten jatkan keskivertopalkkaisessa tyossani.
Mutta nyt olen alkanut kaipaamaan ihan sellaisia perusjuttuja, jotka eivat kuulu hanen elamaansa millaan lailla. Minua stressaa suunnattomasti esim se, etta han haluaa usein kutsua ystaviaan ja tyokavereitaan meille illallisille tai brunsseille tms, tai illallistaa ulkona, tai olla milloin teatterissa milloin missakin. Minun tulee miettia ja valmistaa kaikki ruoka, ja "olla aina vireessa" esim ulos mentaessa, vaikka itse olen aina toiden jalkeen ihan puhki, han taas ottaa suihkun ja pulppuaa taas energiaa.
Itse taas haluaisin vain kapertya iltaisin sohvalle katsomaan telkkaria verkkarit jalassa kullan viereen ja syoda jotakin yksinkertaista. Eli juuri sita mita ennen kaikkea tata pidin tylsana, ikava kylla miehenikin pitaa sellaista tylsana, ja hanella jalka vipattaa jos pitaa viettaa haluamiani "tylsia iltoja"... En myoskaan ole niin sosiaalinen, etta valttamatta jaksaisin illallistaa seurueissa aina tyopaivan paalle. Alussa se oli kivaa, sitten ihan ok, mutta nyt minua on alkanut vasyttamaan, en ymmarra miksi. Emme vain sovi toisillemme tassa mielessa?
len joskus jattanyt menematta mieheni mukaan, ja vain nysvannyt kotona sohvalla, mutta en siitakaan osaa taysin nauttia, silla han kokee sen jotenkin outona etten ole hanen kanssaan, ja han joutuu selittelemaan missa olen "ei vain jaksanut tulla" ei oikein kuulosta hyvalle. Koen etten jaksa tallaista elamantyylia, mutta se on miehelleni hyvin tarkeaa, emmeka kohtaa tassa mielessa.
Olen kai aika epasosiaalinen ja "laiska" perusluonteeltani (ainakin mieheeni verrattuna) ja tama kaikki on alkanut ajaa meita vahan erilleen.. Emme riitele, mutta jotenkin talossamme on alkanut leijailemaan vahan jokin vaivaannuttava ja kasittelematon aisia... Tama todella painaa minua, vaikka varmasti kuulostaakin todella pienelta ongelmalta... Mitahan tassa tulisi tehda?