Edettiinkö liian nopeasti?

[Ahdistunut]

Olen 19-vuotias nuori nainen ja seurustelen itseäni neljä vuotta vanhemman miehen kanssa. Ollaan seurusteltu nyt vasta 4kk mutta me asutaan jo yhdessä, koska jo kuukauden seurustelun jälkeen minä olin uutta asuntoa vailla eikä yhteen muuttaminen ollut ollenkaan hullumpi idea. Ei tietenkään kun olin melkein aina muutenkin poikaystävän luona, kävin vain omilla kämpillä kääntymässä.

Noh, meillä tietenkin on tullut arki tosi äkkiä ja musta tuntuu nyt, että en enää tiedä mitä haluan. Tai siis tiedän että haluan olla poikaystävän kanssa yhdessä koska hän on oikeasti täydellisin mies, keneen olen ikinä törmännyt, mutta tuntuu vain että nyt se on sitä pelkkää arkista aherrusta ja yhdessäoloa jossain sohvan perukoilla. Ei oo sellaista tekstailua, pitkiä puheluita tai pitkiä facebook-keskusteluja myöhälle yöhön. Ennen kuin seurusteltiin, me kyllä juteltiin aina todella pitkään facebookissa ja tekstailtiin, mutta silloin en edes tajunnut että mies oli kiinnostunut minusta.

Kyllähän me tehdään juttuja yhdessä ja meillä on yhteisiä harrastuksia, mutta riittääkö se? Me kyllä keskustellaan tunteista ja viimeksi eilen puhuttiin siitä, että me tykätään toisistamme todella paljon, mutta tänä aamuna mulle iski ihan mieletön ahdistus kun hän lähti töihin. Rupesin pohtimaan että mihin tässä ollaan menossa ja että onko tää nyt semmosta mitä tän pitäis olla. Mua vieläkin oksettaa ja itkettää, kun en pysty puhua kenellekään tällä hetkellä. Siksi päätin kokeilla tänne avautumista.

En todellakaan nyt halua lyödä hanskoja tiskiin, koska tänään ensimmäistä kertaa iski tällainen tunne. Ehkä tää on ohimenevää? Ei mulla tämmöstä tunnetta varsinaisesti ole silloin kun poikaystävä on mun kanssa ja ollaan yhdessä. Hän on mulle todella rakas, ymmärtäväinen, hauska ja ihana, enkä nyt sitten tiedä mikä mättää. Meillä kuitenkin menee sillee hyvin, huomioidaankin toisiamme ja seksi on taivaallista.

Aion tietenkin puhua tästä asiasta, mutta kannattaisiko mun ehdottaa ns. "treffailua" että pystyttäisiin vielä tutustua toisiimme sillä tavalla. Suhteen alussahan me vielä kuitenkin ollaan, enkä halua että tää kaikki kuolee sen takia kun ollaan jo neljän kuukauden aikana kuin joku paatunu aviopari. Jotain kuitenkin on pakko keksiä, mutta mitä?

 

[minun mielestäni]

Ahdistus on merkki jostakin. Sinä taisit sen itsekin sanoa. Minusta sinä koet ahdistusta sen vuoksi, että koet vapautesi ja nuoruutesi menevän toisen ihmisen ehdoilla. Se miksi on niin, johtuu varmaan asioista joita et ole itse hoksannut, mutta kokeneempi ihminen voi ne huomata. Mieleeni tulee sinun asumisesi poikaystävän asunnossa; aivan kuin tuntisit olevasi hänen armoillaan. Toinen asia voi olla poikaystäväsi päättäväisyys sen suhteen, mikä sinulle on "hyväksi" , eli hallinta. Kolmas asia on tilanteen rajallisuus, joka ei sovi luonteellesi. Teidän valtataistelu on varmaankin meneillään. Ota puheeksi tasavertaisuus ja se miten sinä voit toteuttaa itseäsi ja tuntisit olosi olevasi kotonasi. Jos tilanne jatkuu päivästä toiseen riitaisana jatkossa, niin lopeta suhde.

 

[hmm..]

Tämä olisi menoa taaksepäin suhteessa, mutta mitä jos etsisit oman asunnon ja yrittäisitte seurustella sen jälkeen? Tämä ei varmaankaan ole kovin romanttista, mutta jos yhdessä asuminen tökkii, eikä teillä ole ollut vielä puhetta sitoutumisesta tms, niin erillään asuminen voisi tuoda sinulle enemmän itsenäisyyttä. Muuten olette kohta kuin kämppikset ja ehkä kuitenkin on romanttisempaa asua erillään ja seurustella, kuin asua yhdessä jonkun käytännön syyn takia. 4 kk on lyhyt aika edes tutustua toiseen kunnolla.

 

[ap]

Kiitos vastauksistanne. Tuota loppua en aivan ymmärtänyt, koska me ei kyllä riidellä eikä tästä aiheesta riitaa saataisi aikaan. Totta on että hän ehkä hallitsee mua vähän liikaa, mutta tiedostamattaan. Oon esim. omasta (tyhmyydestä) vapaasta tahdostani aika lailla laiminlyönyt kavereita, kun niille ei nyt tunnu olevan aikaa. Ja elän kyllä sillä tavalla hänen kauttaan, että eletään niin tiiviisti yhdessä ja haluan miellyttää häntä. Mutta enpä kyllä ole sitä hirveästi ajatellut.

Hyvä juttu tässä on että pystyn puhua tästäkin hänen kanssaan, mutta haluan niin kipeästi vain että saataisiin se joku intohimo taas tähän suhteeseen ja että kaikki olis ennallaan.

Ja itekin mietin tuota oman asunnon hankkimista, mutta silti seuustelun jatkamista. Ehkä me sillä tavoin saataisiin todellaanki sitä omaa aikaa ja itsenäisyyttä ja ehkä olis taas kivempi nähdä toista ja treffailla..

 

[-minni-]

Minulla tuli ekana mieleen vaan se, että olet vasta 19 ja nyt jo tuossa pisteessä, ei niinkään se, että teillä on vasta noin lyhyt seurustelu takana. Itse tuossa iässä aloittelin opintoja uudella paikkakunnalla, ja elämä muuttui aivan totaalisesti, kun sain uusia kavereita ja opiskelijaelämä bileineen vei mennessään. Ei siinä olisi kyllä ollut aikaa mihinkään kotileikkiin poikaystävän kanssa. En tietenkään tiedä tilannettasi, mutta tuossa iässä kyllä kuuluu nauttia elämästään eikä kuvitella, että "se oikea" löytyisi jo nyt. Silmiin pisti myös kommenttisi, että olet hieman laiminlyönyt kavereitasi. Ei kannata tehdä niin missään elämäntilanteessa, koska et voi ikinä tietää, milloin suhde loppuukin, ja putoatkin sitten "tyhjän päälle". Kaverit eivät varmasti pidä sellaisesta, että otat yhteyttä vaan silloin, kun sinulla ei ole tekemistä tai esim. saatkin "vapaan viikonlopun" poikaystävästäsi.

 

[minun mielestäni]

Kiitos vastauksistanne. Tuota loppua en aivan ymmärtänyt, koska me ei kyllä riidellä eikä tästä aiheesta riitaa saataisi aikaan. Totta on että hän ehkä hallitsee mua vähän liikaa, mutta tiedostamattaan. Oon esim. omasta (tyhmyydestä) vapaasta tahdostani aika lailla laiminlyönyt kavereita, kun niille ei nyt tunnu olevan aikaa. Ja elän kyllä sillä tavalla hänen kauttaan, että eletään niin tiiviisti yhdessä ja haluan miellyttää häntä. Mutta enpä kyllä ole sitä hirveästi ajatellut.

Hyvä juttu tässä on että pystyn puhua tästäkin hänen kanssaan, mutta haluan niin kipeästi vain että saataisiin se joku intohimo taas tähän suhteeseen ja että kaikki olis ennallaan.

Ja itekin mietin tuota oman asunnon hankkimista, mutta silti seuustelun jatkamista. Ehkä me sillä tavoin saataisiin todellaanki sitä omaa aikaa ja itsenäisyyttä ja ehkä olis taas kivempi nähdä toista ja treffailla..

En minä tarkoittanutkaan, että nyt riitelisitte asiasta. Joskus vain ihminen, joka ei saakaan tahtoaan lävitse tulee siinä samalla menettäneeksi hermonsa ja sitten alkaa luonteesta paljastua yhtä sun toista...

 

[Ap]

-minni-, uskon että sä oot aikalailla jäljillä. Meilläki on paljon opiskelijabileitä ku alotin justiinsa ammattikorkeakoulussa, enkä mä juurikaan niissä bileissä käy. Mutta toisaalta en koe menettäväni mitään, sillä mulla meni about vuosi sitten ihan liian lujaa ku baarit ja alkoholi oli sillon vielä niin uus ja jännä juttu. Mun poikaystäväki tietää että mulla on menny lujaa myös miesten kanssa, ja mun mielestä on jollain tavalla kivaa kun joku on rauhoittanu mut. En mä kaipaa niin paljon sitä juhlimista että kävisin keskiviikkoisin opiskelijabileissä, ja viikonloppusin pääsen kyllä baariin jos huvittaa. Että toisaalta ehkä kaipaan kuitenki semmosta kreisiä elämää, mutta sinänsä oon tähänkin tyytyväinen.

Ja mitä tuohon kaverijuttuun tulee, niin tiedän miten asia on ja mulla onki siitä huono omatunto. Siks oonki nyt yrittäny petrata ja ottaa yhteyttä kavereihin. Arkisin vaan on niin vaikeeta saada aikaa tälle kaikelle kun koulupäivät on pitkiä kuin nälkävuosi ja siihen päälle läksyt ja harrastus.

Oon ollu nyt aamun yhteydessä poikaystävään ja se sano olevansa sanaton mutta tietää mistä mä puhun. Me jutellaan pitkän kaavan mukaan ku se tulee ja katotaan mitä saadaan aikaseks. Hän ite sano että meidän pitää puhua siitä, että josko hän on liian dominoiva.

 

[-minni-]

Ymmärrän, ettei uuden suhteen alussa ainakaan välttämättä kaikki opiskelijabileet kiinnostakaan, kun on se hellu siellä kotona, mutta toivottavasti et kadu jälkeenpäin, että jäi jotain kokematta. Tämä aika on vaan kerran elämässä. Opiskelukavereiden kesken kuitenkin paljon muodostuu porukoita, joihin voi olla vaikea päästä siinä vaiheessa, jos se yhtäkkiä kiinnostaisikin, joten kehotan kuitenkin jollain tavalla pysymään mukana vapaa-ajankin toiminnassa.
Tsemppiä teille jatkoon!

 

[Ap]

Joo, yritän tottakai osallistua sellasiin isompiin juttuihin, mutta joka keskiviikkoiset ryyppyillat ei vaan oo mun juttu!

 

[Ap]

Mä rupesin nyt vielä miettimään tätä tilannetta ja tajusin että mua ahistaa vain silloin kun olen täällä yksin. Mulle tuli tosi hyvä fiilis ku kävin kaupassa, mutta kun palasin tänne, niin alkoi taas ahdistaa. Voisko tää johtua ihan vaan yksinäisyydestä tai juurikin siitä, etten koe että tää olis mun koti vaan edelleen vaan poikaystävän koti?

 

[No voi sua]

Mä rupesin nyt vielä miettimään tätä tilannetta ja tajusin että mua ahistaa vain silloin kun olen täällä yksin. Mulle tuli tosi hyvä fiilis ku kävin kaupassa, mutta kun palasin tänne, niin alkoi taas ahdistaa. Voisko tää johtua ihan vaan yksinäisyydestä tai juurikin siitä, etten koe että tää olis mun koti vaan edelleen vaan poikaystävän koti?

No hanki se oma kämppä, vai ahdistaako sekin jo liikaa? 19-vuotias on liian nuori leikkimään kotileikkejä, pää pitäisi olla tulvillaan kaikkea järjetöntä, eikä miettiä, mitä syötäisiin ,kun mies tulee himaan.

 

[minun mielestäni]

Mä rupesin nyt vielä miettimään tätä tilannetta ja tajusin että mua ahistaa vain silloin kun olen täällä yksin. Mulle tuli tosi hyvä fiilis ku kävin kaupassa, mutta kun palasin tänne, niin alkoi taas ahdistaa. Voisko tää johtua ihan vaan yksinäisyydestä tai juurikin siitä, etten koe että tää olis mun koti vaan edelleen vaan poikaystävän koti?

Ei se ole se asunto itsessään, vaan kokemus on sinun tunteissasi. Yksin olemisen ahdistus on sitten jokin jäänne lapsuuden turvattomuudesta, et luota.

 

[piu]

Tottakai voi oleskelu toisen kodissa alkaa pidemmän päälle ahdistamaan, kun siellä on kaikki toisen tavarat ja toinen on sisustanut sen oman maun mukaan. Ehkä naiselle on kuitenkin tärkeää että koti on oman näkoinen. Vaikka olisi pienikin oma huone, siihen pystyy laittamaan omat tavarat ja tekemään siitä näköisensä. Yhdessä sisustaminen voisi myös auttaa, mutta ehkä on tässä vaiheessa liian aikaista? Toivottavasti löydätte toimivan ratkaisun!

 

[Ap]

Me keskusteltiin eilen aika pitkään ja hartaasti tästä meidän suhteesta ja kaikesta mahdollisesta. Siitä me lähdettiin liikkeelle, että poikaystävä oli veljensä puheiden avulla tajunnut olevansa oikeasti dominoiva persoona, mutta ei tahallaan ja täysin tiedostamatta sitä itse. Eli hänen "jengissään" (huono sana, mutta siitä tajuaa parhaitan) joko on, tai sitten on. Ja jos siinä on, niin silloin mennään hänen ehdoillaan. Ja me todettiin kumpikin että asia todellakin on niin, että hän päättää asioista ja aikatauluista ja jos jokin asia ei käy, niin sitten asiat tehdään erikseen. Mutta sitten puhuttiin siitäkin että mä vaan tyydyn asiaan, kun voisin kyllä sanoa vastaankin ja sanoa että ei käy, nyt tehdään näin. Eli me yritetään nyt saada sitä pois.

Sitte mä rupesin ite pohtimaan tätä kaikkea ja tajusin, että tää johtuu paljolti siitä että nyt on syysloma ja oon yksin täällä kämpillä pitkälti. Ja oon niin paljon kotona yleensäkin, että nyt kun on niin paljon aikaa loman takia, tää alkoi ahdistaa. Koska ei mulla kouluaikana oo tämmösiä tuntemuksia ku oon koulussa kavereiden kanssa ja kun tuun kotiin, niin täällä on poikaystävä jo odottamassa. Eilenkin lähdin hetkeksi ihmisten ilmoille kun piti käydä kaupassa, niin mulle tuli sika hyvä fiilis. Mutta kun palasin kotiin, niin iski heti armoton ahdistus. Poikaystäväkin sanoi vielä illalla, että nyt kun mulla on aikaa miettiä niin mä varmaan tajusin vasta nyt kuinka paljon on ehtiny tapahtua pienessä ajassa. Ja se iskee ku halko naamaan. Ja niinhän se on.

Tän kaiken lisäks mulla on ihan helvetisti stressiä. Pitäis siivota, tehdä ruokaa, opiskella ja menestyäkin opinnoissa ja tehdä läksyt, hoitaa koiraa, hoitaa parisuhdetta ja käydä vielä salilla. Kuten joku sano että 19-vuotias on liian nuori leikkimään kotia, niin ehkä siinä on jotain perää, en kiellä sitä ollenkaan. Mutta tossa on jo liikaa tekemistä, ja nyt poikaystävä lupas että mä saan levätä hetken aikaa ja se hoitaa hommia että mä saan ajatukset kasaan ja pystyn taas olemaan oma itteni. Ja mä tarviin vähän omaa aikaa ja muitten seuraa, niin tänään lähdenkin kotipaikkakunnalle viettämään tyttöjen iltaa yhden kaverin kanssa jota en oo vähään aikaan nähny. Uskon että seki auttaa jo kummasti kun saa juoruta ja nauraa jonkun toisen kanssa ja pääsee irtautumaan hetkeksi arjesta.

Ja vielä kaiken tän lisäks tajusin ettei tässä oo edes pelkästään kyse mistään parisuhteesta, vaan siitä että oon kertakaikkisen väsynyt. Väsynyt henkisesti koska kun mulle tulee se ankea fiilis ja se ahdistus, niin mua ei kertakaikkisesti kiinnosta mikään elämän osa-alue. Tekee vain mieli maata paikoillaan ja itkeä tihrustaa. Ja se tulee hetkittäin, ei mulla nytkään ole huono fiilis. Se vain iskee ja sitten se taas menee.

Tärkeintä tässä kaikessa on se, että mulla on niin tukeva ja järkevä poikaystävä. Mä en oo hirveen avoin ihminen ja siitä se on mulle monesti toitottanut, että meiltä puuttuu joku yhteys koska mä en osaa jotenkin avautua. Nyt meillä on kuitenkin alkanu jotenkin luistaa tää puhuminen ja me ollaan molemmat hirveen ilosia siitä, että nyt me oikeesti keskustellaan asioista ja puhutaan siitä miltä molemmista tuntuu ja ehkä me nyt löydetään se yhteys. Ja eilenkin kun illalla mua alko taas ahistaa, niin poikaystävä vaan käperty mun viereen ja käski itkeä jos itkettää ja lupas hoitaa asioita mun puolesta niin että saan levätä. Ja jos mulla ei tota ihmistä olis niin kyllä harmittais.

Tän romaanin päätteeks voisin sanoa, että ehkä me edettiin nopeasti mutta samalla ihan järkevästi. Tää kaikki on tullu tosi äkkiä, mutta mä pidän kuitenkin mun elämästä ja aion nyt petrata myös kavereiden näkemiseen, koska tajusin että niidenkin seuraa mä kaipaan tosi kipeesti. Ehkä mä joskus tulevaisuudessa mietin että miks mun piti alottaa olemaan niiiiiiin aikunen liian aikasin enkä elänyt sitä villiä opiskelijaelämää, mutta ehkä mä harmittelisin joskus ja miettisin että miks mä en voinnu vaan antaa mennä ja kattoa mitä tästä "perhe-elämästä" tulee, eikä me todellakaan mitään lapsia olla hankkimassa piiiitkään aikaan jos joku sitä pelkäsi. Nyt me eletään päivä kerrallaan, keskustellaan paljon ja tutustutaan lisää toisiimme ja annetaan toisillemme aikaa ja huomiota. Aika näyttää.

Mutta kiitos paljon kaikille jotka kertoivat omat mielipiteensä ja ajatuksensa!

 

[Vaaran paikka]

Sinulla on elämässäsi paljon muutoksia pienen ajan kuluessa.
Muutto, koulun aloittaminen, poikaystävä. Vaikka asiat sinänsä ovat myönteisiä, niin nekin stressaavat. Se voi ahdistaa ja masentaakin.

Sinä et ole opetellut elämään yksin. Sen on hyvin tärkeää. Silloin opit tuntemaan itsesi ja omat tarpeesi.

Sinulla on liian kiire. Kiireen keskellä et ehdi ajatella. Tavoittelet kiirettä, jotta et ehtisi ajatella, mitä sinulle kuuluu. Se on paha juttu. Oma olonsa pitää kohdata.

Miten teillä jakautuvat kotityöt? Onko poikaystäväsi saanut palvelijan?

 

[minun mielestäni]

sinulla on kiva poikaystävä, tuntuu hyvältä, että hän osaa ajatella ja huomioi sinua. Vaikuttaisi siltä, että sinua pelottaa ja olet jostain syystä lievästi masentunutkin. En tiedä mitä sinulle on sattunut, mutta jokin asia on ollut ikävä aiemmassa elämässäsi. Yritä nyt vain luottaa itseesi ja tulevaisuuteen. Jutelkaa paljon. Minulle tuli hyvä mieli, kun saitte yhteyden toisiinne noinkin vaikeassa asiassa. Tsemppiä.

 

[ap]

Sinulla on elämässäsi paljon muutoksia pienen ajan kuluessa.
Muutto, koulun aloittaminen, poikaystävä. Vaikka asiat sinänsä ovat myönteisiä, niin nekin stressaavat. Se voi ahdistaa ja masentaakin.

Sinä et ole opetellut elämään yksin. Sen on hyvin tärkeää. Silloin opit tuntemaan itsesi ja omat tarpeesi.

Sinulla on liian kiire. Kiireen keskellä et ehdi ajatella. Tavoittelet kiirettä, jotta et ehtisi ajatella, mitä sinulle kuuluu. Se on paha juttu. Oma olonsa pitää kohdata.

Miten teillä jakautuvat kotityöt? Onko poikaystäväsi saanut palvelijan?

Totta, en olekaan opetellut asumaan yksin. Muutin kotoa kaverin kanssa yhteen ja kaverin luota muutin suoraan tänne poikaystävän luokse. Ja tiedän itsekin että yksin eläminen ja sellainen itsenäistyminen kasvattaisi mua hirveästi ihmisenä ja oppisin itekin itsestäni uusia asioita.

Enkä mä itse ole oikeastaan ajatellut tuota kiirettä siltä kantilta, että tavoittelisin sitä väkisin. Nytkään mulla ei ole pariin päivään ollut oikeasti kiire ja olen ehtinyt kyllä ajatella yhtä sun toista. Mutta toisaalta kyllä mä pelkään sitä pahaa ja ahdistunutta oloa mikä välillä tulee ja sen takia teen mielelläni asioita, ettei mun tarvitsisi tuntea sitä oloa. Ja vaikka mun poikaystävä onkin ymmärtäväinen, niin tuntuu silti että se pitää sitä mun olotilaa ihan typeränä ja että mun päässä vaan on jotakin vikana.

Ja ei, poikaystävä ei ole saanut palvelijaa. Mä teen toki enemmän kotitöitä koska sillä on oma yritys ja se vie niin paljon aikaa. Mutta me kyllä molemmat siivotaan ja tiskataan. Poikaystävä itseasiassa tekee useammin ruokaa kuin minä, koska en oo oikein mikään kokki kolmonen. Että ei tässä mistään sellaisesta ole kyse, onneksi.

sinulla on kiva poikaystävä, tuntuu hyvältä, että hän osaa ajatella ja huomioi sinua. Vaikuttaisi siltä, että sinua pelottaa ja olet jostain syystä lievästi masentunutkin. En tiedä mitä sinulle on sattunut, mutta jokin asia on ollut ikävä aiemmassa elämässäsi. Yritä nyt vain luottaa itseesi ja tulevaisuuteen. Jutelkaa paljon. Minulle tuli hyvä mieli, kun saitte yhteyden toisiinne noinkin vaikeassa asiassa. Tsemppiä.

Kiva että tuli hyvä mieli tommoisesta asiasta sinulle. Mä en osaa oikein itsekään sanoa mitä mulle on sattunut, mutta toisaalta olen aina ollut sellainen ujo ja hiljainen jota on helppo polkea maahan ja sitä mulle on tehtykin. Ehkä mä en nyt jotenkin käsitä sitä että joku välittää ja huolehtii musta ihan oikeasti ja haluaa että mulla on kaikki hyvin. Tai joku haluaa tietää mitä mulle oikeasti kuuluu ja että mä kerron sille kaikki pikkuasiatkin.

Mä yritän luottaa itseeni ja tottakai toivon että meillä on piiiiitkä tulevaisuus yhdessä edessä. Ja kyllä me nyt yritetään jutella aina vaan enemmän ja löytää se tietty yhteys meidän välille.

 

[vanha romantikko]

Entä rakkaus? 4 kk jälkeen on varmaankin aikaista tietää rakastaako toista, mutta jos seksi kuuluu jo suhteeseen, eikä rakkaudesta ole ollut puhetta, voi olla että on kyse vain helposta seksistä, ilman sitoumuksia. Miehillehän sellainen on paljon helpompaa kuin naiselle.

Jotenkin tuli sellainen kuva, että olette kuin kämppikset, ystävykset jotka tykkää toisistaan hyvin paljon ja harrastaa seksiäkin siinä sivussa. Se voi alkaa ahdistamaan pidemmän päälle. Varsinkin noin nuorena on helppo takertua toiseen enemmän käytännön syistä kuin tunteiden takia, hyvin nuoria olette vielä molemmat, ja tuskin poikaystävä haluaa että muutat omaan asuntoon sekä lopettaa helppoa seksin saantia mukavan kaverin kanssa.

 

[slow]

Kun hyväilyt alkavat, keskustelut vähentyvät.
Kun seksi alkaa, hyväilyt vähentyvät ja keskustelut loppuvat.

 

[yksin on ihanaa]

Kannattaisi tosiaan opetella olemaan yksin ja jopa nauttimaan siitä. Minusta on hassua jos joku ei viihdy yksin, itsestäni on ihanaa jos mies lähtee viikonlopuksi jonnekin ja saan päättää ihan itse mitä teen. Ei tarvitse keskustella siitä mitä syödään, mitä katsotaan televisiosta, onko suunnitelmia viikonlopuksi, nukkumaan voi mennä kun haluaa, ja ylös voi nousta kun haluaa ilman että kukaan herättää tai että itse tarvisi miettiä että herättää toisen.

Jos ahdistuu yksinolosta luulen että on aika paljon töitä itsensä kanssa ennen kuin on edes valmis suhteeseen. Pitää olla ensin sinut itsensä kanssa.