N
Nimetön
Vieras
Mies on tulossa kotiin duunin illanistujaisista. Seiskan aikoihin sanoi menevänsä parille, nyt kun soitin niin oli juuri tulossa kotiin ja puhe sammalsi.
Jotenkin kyllä ärsyttää. Hän ei ole paljoa ulkona käynyt, muutaman kerran kesän aikana, mutta kyllä sitä kaljaa tissuttelee tuossa harva se ilta. Ja polttaa tupakkaa, vaikka on mukamas lopettanut (vuoroin jauhaa Nicorettea ja vuoroin polttaa).
Kysyi minulta miten pojan kanssa on mennyt ilta. Sanoin, että hyvin tietysti. Hienosti poika äitinsä kanssa on ja elää. Hän siihen, että yhtä hyvin isänsä kanssa....daa? MINÄ olen pojan hoitanut 100-prosenttisesti 2 vuoden ajan. Hän ei osaa edes aamupuuroa laittaa, ei ole KERTAAKAAN noussut aamulla esim. viikonloppuisin laittamaan aamiaista ja antanut minun lekotella sängyssä, hän sinne jää vanumaan tuntikausiksi!
Hänen käsityksensä hoitamisesta on leikkiminen ja riehuminen. Hän ei KOSKAAN tee ruokaa. Hän ei myöskään jaksa leikkiä pojan kanssa rauhallisesti esim. lukien, josta poika todella nauttii. Aina pitää vaan hössöttää, juosta ja meluta.
Hän inhoaa, jos mietin ääneen poikaan liittyviä päätöksiä (päiväkotiin meno, rokotukset, allergiat jne.). Minä ne päätökset sitten teen pitkien pohdintojen jälkeen ja kannan henkisesti yksin isoa taakkaa, kun tuntuu ettei tuo 4-kymppinen jätkä ole tässä täysillä mukana, vaikka yhdessä asutaan.
Meidän petielämä on täysin lopahtanutta. Riidellään paljon, kotitöistä ynnä muusta. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kotona kaikki, vaikka maksan tasan PUOLET kaikesta vaikka olen kotihoidontuella!!!
Nyt hän sanoi puhelimessa (kun olin jonkun verran nalkuttanut siitä, että hänellä meni näin myöhään), että "harmi, että syksy on niin huonoa aikaa myydä asuntoa". Ehkä olisi parempi myydäkin asunto ja päästäisiin pojan kanssa aloittamaan uusi elämä kahdestaan - kun muutenkin jo tuntuu, että olemme kaksistamme. Ei tuosta miehestä ole enää minulle mitään iloa: riitelyä ja eripuraa vaan. Siitä mitä joskus oli, ei ole enää mitään jäljellä.
Miksi siis yrittää enää? Tein väärän valinnan, p***a juttu.
Jotenkin kyllä ärsyttää. Hän ei ole paljoa ulkona käynyt, muutaman kerran kesän aikana, mutta kyllä sitä kaljaa tissuttelee tuossa harva se ilta. Ja polttaa tupakkaa, vaikka on mukamas lopettanut (vuoroin jauhaa Nicorettea ja vuoroin polttaa).
Kysyi minulta miten pojan kanssa on mennyt ilta. Sanoin, että hyvin tietysti. Hienosti poika äitinsä kanssa on ja elää. Hän siihen, että yhtä hyvin isänsä kanssa....daa? MINÄ olen pojan hoitanut 100-prosenttisesti 2 vuoden ajan. Hän ei osaa edes aamupuuroa laittaa, ei ole KERTAAKAAN noussut aamulla esim. viikonloppuisin laittamaan aamiaista ja antanut minun lekotella sängyssä, hän sinne jää vanumaan tuntikausiksi!
Hänen käsityksensä hoitamisesta on leikkiminen ja riehuminen. Hän ei KOSKAAN tee ruokaa. Hän ei myöskään jaksa leikkiä pojan kanssa rauhallisesti esim. lukien, josta poika todella nauttii. Aina pitää vaan hössöttää, juosta ja meluta.
Hän inhoaa, jos mietin ääneen poikaan liittyviä päätöksiä (päiväkotiin meno, rokotukset, allergiat jne.). Minä ne päätökset sitten teen pitkien pohdintojen jälkeen ja kannan henkisesti yksin isoa taakkaa, kun tuntuu ettei tuo 4-kymppinen jätkä ole tässä täysillä mukana, vaikka yhdessä asutaan.
Meidän petielämä on täysin lopahtanutta. Riidellään paljon, kotitöistä ynnä muusta. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kotona kaikki, vaikka maksan tasan PUOLET kaikesta vaikka olen kotihoidontuella!!!
Nyt hän sanoi puhelimessa (kun olin jonkun verran nalkuttanut siitä, että hänellä meni näin myöhään), että "harmi, että syksy on niin huonoa aikaa myydä asuntoa". Ehkä olisi parempi myydäkin asunto ja päästäisiin pojan kanssa aloittamaan uusi elämä kahdestaan - kun muutenkin jo tuntuu, että olemme kaksistamme. Ei tuosta miehestä ole enää minulle mitään iloa: riitelyä ja eripuraa vaan. Siitä mitä joskus oli, ei ole enää mitään jäljellä.
Miksi siis yrittää enää? Tein väärän valinnan, p***a juttu.